Viime aikoina on puhuttu paljon tohtorien työllistymisestä. Samalla kun väitelleiden määrä vuosittain kasvaa, myös työttömien tohtorien määrä on noussut. Eritysesti biologian ja biokemian aloilla työttömiä tohtoreita on melko paljon.

Typerin syy siihen, ettei tohtoreita haluta palkata, on että tohtorit ovat liian teoreettisesti suuntatuneita. Henkilökohtaisesti tohtorintutkinnonsuoritusprojektistani voin ainakin sanoa, että ei pidä paikkansa. Biologia on kokeellinen luonnontiede, joten biologiasta väitelleet ovat pääsääntöisesti joutuneet tekemään ties mitä käsillään. Itse tein kenttätyöni Madagaskarilla, mikä kysyy sekä projektinhallintataitoja tilanteissa, joissa kaikki menee pieleen, että korjaamaan mitä tahansa ilmastointiteipillä, koska korvaavia osia tai ehjiä tavaroita ei saman kenttäkauden aikana enää saada.

Yhdestä käytännön taidostani olen erityisen ylpeä: opintojen aikana erikoistuin laittamaan muurahaisia liekaan.

Ensimmäisellä kenttäkurssillani, Lammin biologisella asemalla, ryhmäni teki käyttäytymistutkimuksia maakiitäjäisillä. Olimme rakentaneet maitotölkeistä – tietenkin – T-labyrintin, jolla testasimme oppivatko maakiitäjäiset valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta mukavamman. Toisin sanoen, oppivatko ne kääntymään vasemmalle, jos vasemmalla puolella on suojaa ja ruokaa ja oikealla puolella ikävää. Pidimme kullekin yksilölle "mukavan paikan" ja "ikävän paikan" aina samalla puolella. Laitoimme maakiitäjäisen kymmenen kertaa labyrintin alkuun ja tarkastelimme kumpaan suuntaan se ensiksi kääntyy.

Tutkimus lähti suhteellisen verkkaisesti käyntiin, joten pohdimme miten "ikävästä puolesta" saisi tehtyä erityisen ikävän. Innokkaina ja luovina biologian opiskelijoina keksimme, että maakiitäjäisen kimppuun hyökkäävä muurahainen olisi sopiva negatiivinen kokemus. Niinpä keräsimme muurahaisia ja sidoimme niiden keskivartalon ja takaruumiin väliin kiinni lie’an, joka oli tehty ompelulangasta. Lie’an toisen pään kiinnitimme labyrintin seinään ja oivalluksemme toimi kuin unelma. Kun maakiitäjäinen eksyi tälle puolelle labyrinttiä, muurahainen iski sen kimppuun ja maakiitäjäinen pelästyi.

Täytyy myöntää, että varsinaisia tuloksia emme koskaan saaneet, koska maakiitäjäiset eivät suostuneet käyttäytymään. Tämä oli ensimmäisiä oppejani kokeellisessä luonnontieteessä: jos kokeessa on eläimillä kaksi eri käyttäytymisvaihtoehtoa, ne eivät valitse kumpaakaan.

 

Liekaharrastus sai jatkoa myöhemmin, kun olin tutkimusavustajana muurahaisia tutkivassa ryhmässä. Ranskalainen tutkija oli tullut ryhmään ja halusi selvittää muurahaisten levittäytymiskyvyn ja yhteiskuntarakenteen yhteyttä. Tätä varten piti selvittää kuinka pitkälle muurahaiset lentävät. Koska tämä olisi suhteellisen vaikeaa selvittää kentällä, halusimme mitata tämän laboratoriossa. Tutkimusvälineeksi valmistettiin flying mill, lentomylly. Mylly perustui siihen, että muurahainen on kiinni lie'assa, joka on puolestaan kiinni myllyssä, joten muurahainen voi lentää ympyrää. Sitten vain mittaamme kuinka monta kierrosta muurahainen tekee ja kuinka kauan se jaksaa lentää.

Miten mylly sitten pyöri? Kyseessä oli muoviputkista tehty rakennelma, johon oli kiinnitetty kaksi ruuvia. Näihin ruuveihin laitettiin magneetit ja magneettien väliin nuppineula, jonka läpi oli laitettu mehupilli.

Tehtäväni oli selvittää miten muurahainen saadaan kiinni myllyyn niin, että se lentää mahdollisimman pitkään. Alun perin ratkaisuna yritettiin samaa keinoa, joka oli toiminut perhosilla: mehupilliin kiinnitettiin nuppineula, joka oli liimattu muurahaisen selkään. Tämä ei kuitenkaan toiminut - kuten kuvastakin näkee - koska nuppineulan varsi esti muurahaisen siipien liikkeen.

Harvoin olen elämässäni tuntenut yhtä suurta onnistumisen riemua kuin saadessani muurahaisen vihdoinkin lentämään parin kuukauden yrityksen ja erehdyksen jälkeen.Lopullinen oikea ratkaisu, oli että mehupilliin piti kiinnittää metallilanka, joka oli kiinnitetty muurahaisen keski- ja takaruumiin väliin niin että se taipui muurahaisen alta, jottei se osunut siipiin

Ranskalaistutkija otti melko pian tämän jälkeen vastaan työpaikan Ranskassa, eikä muurahaisten lentotutkimusta koskaan viety loppuun asti saati julkaistu. 

 

Olinkin ilahtunut, kun tietooni saatettiin, että Journal of Experimental Biologyssa oli julkaistu tutkimus, jossa muurahaista oli pidetty lie’assa ja annettu sen juosta omalaatuisella juoksumatolla. Tavoitteena oli selvittää, miten aavikolla asuvat muurahaiset suunnistavat kotiin.

Tutkijat olivat muovanneet styroksipalloja, jotka pysyivät ilmassa niiden alta virtaavan ilmavirran avulla. Muurahainen oli kiinnitetty pallon pinnalle niin että muurahaisen keskiruumiiseen oli liimattu yksittäinen hammaslangan säie, joka puolestaan oli kiinni jäykässä metallineulassa. Tämä neula oli laitettu puolestaan lasikapillaariputken sisälle. Tutkijoiden tulos: tällä järjestelmällä voidaan mitata luotettavasti muurahaisten liikkumista. Lisäksi, siitä saa aikaan sympaattisen videon.

Eläinten juoksuttaminen juoksumatolla voi vaikuttaa suhteellisen vaarattomalta toiminnalta, mutta viime vuosina siitä on tullut myös akateemisen vapauden symboli. Eräs amerikkalainen tutkija halusi selvittää, miten katkarapujen immuunipuolustus toimii, jos katkaravut ovat fyysisesti rasitettuja. Helpoin tapa rasittaa katkarapua fyysisesti on tietenkin laittaa se juoksupyörään. Tutkija teki kaksi virhettä: latasi videon Youtubeen ja kiitti liittovaltion tiedesäätiötä rahoituksestaan. Vuosia myöhemmin juoksumatolla juoksevasta katkaravusta on tullut republikaanien tieteen vastaisen taistelun symboli. Tarina on suoraviivainen: valtio antaa tutkijoille miljoonia ja tutkijat tuhlailevat sen juoksuttamalla katkarapuja. Harvempi tutkija löytää kansallisessa televisiossa mainoksia, jotka on kohdistettu omaa tutkimusta vastaan.

Miksi muurahainen sitten pitäisi pistää liekaan tai katkarapu juoksupyörään juoksemaan? David Scholnikin, alkuperäisen katkaravunjuoksuttajan, puolustuskirjoitus osuu maaliinsa. Jotta selviämme, meidän pitää tietää, miten maailma toimii. Keskeinen osa maailman toimintaa on, miten muurahaiset löytävät kotiinsa tai katkaravut selättävät tartuntoja.

Joskus saamme selville jotain merkittävää maailman toiminnasta ja samalla myös sympaattisen Youtube-videon.

 

Kommentit (1)

Vierailija

Muurahaiset ja katkaravut ovat eläviä olentoja.
Ei niihin saa liimata mitään, sitoa liekoja ja käyttää mielensä mukaan turhiin kokeisiin.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014