Kultasakaalinaaras kuvattuna Israelissa. Kuva: Artemy Voikhansky / Wikimedia Commons

Ilmaston lämmetessä Suomen lajisto tulee muuttumaan. Muutos on suhteellisen helppo ennustaa tai ainakin se, miten muutos tulee vaihtelemaan eri eliöryhmissä. Puut ovat pitkäikäisiä ja melko huonoja liikkumaan, joten niiden esiintymisalueen muutokset ovat suhteellisen hitaita. Perhoset puolestaan ovat nopeita lisääntyjiä ja liikkuvaisia, joten uusia perhoslajeja on jo ilmaantunutkin Suomeen. Samaten linnut ovat hyviä lentämään, joten niitä voi tulla suhteellisen nopeastikin. Esimerkiksi kattohaikara on jo asettumassa Suomeen.

Nämä lajit ovat uusia tulokaslajeja, mutta eivät vieraslajeja. Ne eivät ole ihmisen siirtämiä, vaan ne levittäytyvät omine voimineen Suomeen ja mahdollisesti voivat jäädä pysyvästi Suomen lajistoon.

On lisäksi hyvä muistaa, että kaikki uudet lajit eivät välttämättä liity suoraan ilmastonmuutokseen. Monet lajit ovat vielä palautumassa jääkauden aikaisista levinneisyysalueiden muutoksista. Toisaalta tapahtuneet muutokset lajistossa esimerkiksi ihmisen muokkaaman ympäristön jälkeen voi myös mahdollistaa joidenkin lajien uuden levittäytymisen.

 

Suomen nisäkäskanta on vaihdellut viimeisen parinsadan vuoden aikana runsaasti - lähinnä metsästyksen mukana. Monet lajit, kuten metsäpeura, euroopanmajava, ahma, naali ja susi, on joko tuhottu sukupuuttoon tai sukupuuton partaalle metsästyksen tai vainon takia. Vastaavasti maahan on tuotu uusia lajeja ammuttavaksi, kuten kanadanmajava, piisami ja valkohäntäpeura.

Omin voiminkin Suomeen on saapunut lajeja. Esimerkiksi villisika on hitaasti levinnyt lähes koko Etelä-Suomeen viimeisen 50 vuoden aikana. Villisikojen määrä on kasvanut nähtävästi räjähdysmäisesti viime vuosina joistain sadoista yksilöistä jopa kahteen tuhanteen yksilöön. Tarkat kanta-arviot kuitenkin puuttuvat, mutta Luonnonvarakeskuksella on käynnissä projekti, jossa pyritään saamaan aikaan alustava kanta-arvio.

Villisian tulo ja yleistyminen on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin iloinen ilmiö. Itä-Euroopassa on nimittäin levinnyt viime vuosina afrikkalainen sikarutto, virustauti joka aiheuttaa vakavan verenvuotokuumeen. Sikojen kuolleisuus tartunnan jälkeen voi olla jopa sadan prosentin luokkaa kahdesta kymmeneen päivää tartunnan jälkeen. Tauti on säilynyt elossa afrikkalaisissa pahkasioissa, jotka voivat kantaa tautia oireettomina. Itäeurooppalainen kanta on peräisin Kaukasukselta, josta se on levinnyt Venäjän läpi villisikapopulaatioissa. Vaarana tietenkin on, että luonnossa liikkuvat ja tartunnan saaneet villisiat voisivat levittää tautia sikaloihin. Sikalan kasvatusolosuhteissa sikarutto tietenkin leviäisi nopeasti ja tuhoisasti koko sikalaan.

Maa- ja metsätalousministeriön villisikatyöryhmä onkin linjannut, että Suomen villisikakanta on laskettava 500 - 600 yksilöön, jotta afrikkalainen sikarutto ei pääse leviämään Suomeen, ja jos pääseekin, että villisikakanta on riittävän harva, ettei tauti pääse leviämään helposti.

 

Seuraava mahdollinen suomalainen nisäkäslaji on kultasakaali. Se on asettunut jo Viroon useamman lauman voimin ja se esiintyy myös Tanskassa. Kuten koiraeläimet yleensä, kultasakaali elää laumoissa, jotka tosin ovat kooltaan pienempiä kuin monilla muilla koirilla:

Kultasakaali on alun perin kotoisin Lähi-Idän alueelta ja se on levittäytynyt 1900-luvun aikana läpi Itäisen Euroopan kohti pohjoista. Kultasakaalin tiellä Suomeen on este: jotta se voi levittäytyä Suomenlahden rantaa pitkin, sen eteen tulee Pietari, jonka läpi leviäminen on vaikeaa. Sakaalien pitäisi käytännössä kiertää metsäisten alueiden kautta, mutta yleisesti ottaen laji välttelee näitä.

Suomeen päästyään kultasakaalilla olisi hyvin ravintoa ja elintilaa. Nähtävästi susi ja sakaalit eivät viihdy samalla alueella, mikä tarkoittaa että sakaalille soveltuvaa aluetta on Suomessa paljon. Kysymysmerkkinä on miten hyvin sakaali selviää Suomen talvesta: leuto talvi ei sakaalille ole ongelma, mutta runsasluminen ja kylmä talvi voi olla sille liikaa.

Kultasakaali ei tietenkään ole ainoa liikkuja: keskeinen kysymys onkin voiko sakaalin mukana liikkua myös loiset. Periaatteessa kultasakaali ovat ydinalueillaan jos jonkinlaisten tautien kantajia, joista monet voivat tarttua ihmisiinkin. Lähi-Idän lajit kantavat niin rabiesta kuin koiran sydänmatojakin. Yksi koiraeläinten levittämä, mutta Suomessa vielä harvinainen laji, on myyräekinokokki. Myyrät ovat loisen väli-isäntiä ja ne päätyvät pääisäntiinsä, koiriin ja kissoihin, kun nämä syövät loista kantavia myyriä tai muita piennisäkkäitä.

Mitä lajeja kultasakaali sitten oikeasti levittää levitessään Euroopassa? Loisdynamiikan muutos on monimutkainen järjestelmä, jossa olennaisia kysymyksiä on muun muassa se, miten muiden lajien määrät muuttuvat sakaalien saapuessa alueelle, mitä lajeja kultasakaali alueella metsästää ja kuinka tiheäksi sakaalikanta voi kasvaa. Kukaan ei varsinaisesti tiedä vastauksia näihin kysymyksiin.

Joka tapauksessa mitään niin vaarallista kuin afrikkalainen sikarutto ei vaikuta kulkevan sakaalin mukana, eikä maa- ja metsätalousministeriökään ole perustanut kultasakaalityöryhmää. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014