Vasta-ainevärjättyjä Borrelia burgdorferi -spirokeettibakteereja. Kuva: NIAID / Wikimedia Commons

 

Borrelioositapaukset Suomessa ovat kasvussa, samalla kun punkkien määrä vaikuttaa kasvavan ja punkkilevitteisten tautien esiintymisalue laajenevan. Puutaisaivokuumetta, eli TBE:tä, esiintyy aiempaa laajemmalla alueella, Suomessa leviää uusi punkkilaji ja ilmastonmuutoksen on epäilty pidentävän punkkien aktiivista aikaa.

Yksi ehdotus borrelioosin hillitsemiseksi on ollut hirvieläinten määrän vähentäminen. Vähemmän hirvieläimiä tarkoittaisi vähemmän punkkeja ja pienempi punkkimäärä tarkoittaisi vähemmän borrelioositartuntoja ihmisillä. Ehkä.

Kirjoitin viime viikolla, miten loisten leviämisen kontrollointi ei ole helppoa ja yksinkertaista. Nautatuberkuloositapaukset voivat lisääntyä kun isäntäeläimiä, mäyriä, metsästetään. Nautatuberkuloosi on bakteeri, joka elää isäntäeläimessään ja tartuttaa ulosteiden tai suoran kontaktin avulla seuraavan isäntäeläimensä. Tämä on yksinkertainen kierto verrattuna borrelioosia aiheuttavan Borrelian elämään. Borrelian kiertoon vaikuttaa niin monta tekijää, että helppoja ratkaisuja ei välttämättä ole olemassakaan.

 

Borrelia-bakteeri leviää punkkien välityksellä. Punkki nauttii elämänsä aikana kaksi (koiraat) tai kolme (naaraat) veriateriaa, mikä tekee siitä oivallisen tautien levittäjän. Yleisesti ottaen toukkavaiheen punkit ruokailevat pienissä eläimissä, nymfit siirtyvät jo hieman isompiin ja aikuiset naarat ruokailevat vain keski- ja isokokoisissa nisäkkäissä. Borrelian elossapysyminen vaatii, että punkki ensin nauttii veriaterian isäntäyksilöstä, jolla on Borrelia-tartunta, ja tämän jälkeen seuraavalla veriateriaallaan tartuttaa Borrelian seuraavaan isäntään. Punkkien toiminta on siis keskeinen Borrelian määrää säätelevä tekijä. Borrelia tarttuu yleensä kuitenkin vasta yli vuorokauden kuluttua punkin kiinnittymisestä.

Borrelia tartuttaa laajaa kirjoa isäntälajeja, mutta isännät ovat hyvin vaihtelevia  Isäntälajin kompetenssi, eli sen soveltuvuus Borrelian lisääntymiseen, vaihtelee runsaasti. Yleisesti ottaen Euroopassa kompetentteja isäntälajeja ovat esimerkiksi monet pienet ja keskikokoiset jyrsijät, siilit, varpuslinnut ja liskot. Sen sijaan suurikokoiset nisäkkäät, kuten hirvieläimet tai ihmiset ,eivät ole kompetentteja isäntiä. Borrelia ei siis voi tarttua punkkiin ihmiseltä, jolla on Borrelia-tartunta, eivätkä hirvieläimet voi edistää suoraan Borrelian leviämistä. Tosin, jos kaksi punkkia nauttii veriateriaa hyvin lähellä toisiaan ei-kompetentissa isäntäeläimessä, on mahdollista, mutta epätodennäköistä, että Borrelia leviää. Lisäksi jossain tapauksissa ei-kompetentin isäntälajin veri voi puhdistaa punkista aikaisemman Borrelia-tartunnan. Borreliaa on useita eri lajeja ja lajien sisällä kantoja, jotka voivat vaihdella paitsi isäntälaji kompetenssin suhteen myös sen suhteen minkälaisen taudin ne aiheuttavat ihmisillä.

 

Mikä sitten vaikuttaa siihen, saako ihminen borrelioosin? Karkeasti ajateltuna kaksi eri asiaa: kuinka paljon ihminen saa punkin puremia ja kuinka suuri osa punkeista kantaa Borrelia-bakteerin kantaa, joka voi tartuttaa ihmisen.

Punkin puremien määrään vaikuttavat ainakin ympäristön punkkien määrä, kuinka hyvin ihminen saa estettyä punkkien puremat ja kuinka moni punkeista säilyy kiinni yli vuorokauden. Nymfit ovat yleensä tehokkaampia tartuttajia kuin aikuiset punkit, koska aikuiset punkit havaitsee huomattavasti helpommin. Borrelian yleisyyteen punkeissa vaikuttaa puolestaan se, kuinka suurella todennäköisyydellä punkki on aiempina ruokailukertoinaan ollut kiinni eläimessä, jolla on Borrelia-tartunta ja joka on kompetentti isäntä.

Tässä on lyhyesti kuvattu ekologiset vuorovaikutukset, jotka vaikuttavat Borrelian leviämiseen. Tartuntadynamiikka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

 

Miten tämä dynamiikan toiminta sitten näkyy todellisuudessa? Pohjoisamerikkalaiset tutkijat ovat perehtyneet paljon tutkimuksen aikana niin sanottuun diluutio-hypoteesiin, jonka voisi kääntää suomeksi laimennushypoteesina. Ajatus on, että luonnon monimuotoisuus pienentää Borrelian leviämistä. Kompetentein pohjoisamerikkalainen Borrelian isäntälaji, metsäpeurahiiru (Peromyscus leucopus) on todellinen generalisti, joka esiintyy lähes missä vaan. Tällöin elinympäristö, jossa on vähän lajeja, sisältää suhteellisesti paljon metsäpeurahiirua. Koska tällöin suuri osa punkkien puremista kohdistuu kompetenttiin isäntään, Borrelialla on hyvä mahdollisuus levitä. Vastaavasti, mitä enemmän elinympäristössä on muita lajeja, jotka eivät ole kompetentteja, tai ainakaan niin kompetenttejä kuin metsäpeurahiiru, Borrelian leviäminen vaikeutuu. Lajimonimuotoisuus johtaa siis laimentumiseen, kun yhä useammin Borrelia päätyy isäntälajiin, josta se ei voi levitä eteenpäin. Tällöin Borrelian määrä punkeissa myös vähentyy ja ihmisille tulee vähemmän tartuntoja.

Kaunista ja suoraviivaista – eikö?

Ajatusleikin jatkaminen tuo esille ensimmäinen ongelman: suurempi joukko isäntälajeja tarkoittaa enemmän isäntäyksilöitä samalla alueella. Enemmän isäntäyksilöitä tarkoittaa, että punkkeille on enemmän ruokaa ja punkit lisääntyvät. Vaikka Borrelian määrä punkeissa vähenisi puoleen, olemme lähtötilanteessa, jos punkkien määrä kaksinkertaistuu.

Toisen kolhun hypoteesille tuo todellisuus. Suurin osa empiirisestä todistusaineistosta laimennushypoteesille on saatu Koillis-Yhdysvalloissa, mutta muualta tulokset ovat sekavampia. Erityisesti Euroopassa Borrelia on paljon monimuotoisempi joukko tartunnanaiheuttajia kuin amerikkalaiset sukulaisensa. Täällä on erilainen Borrelia-lajisto riippuen paikallisista isäntälajeista. Esimerkiksi Etelä-Englannissa fasaanit ovat merkittävin isäntä Borrelialle, joten alueella ei esiinny lainkaan Borrelia afzeliia, joka ei pysty tartuttamaan lintuja. Sen sijaan muita Borrelia-lajeja alueelta löytyy.

Oman jännän piirteensä Borrelia-punkki-isäntälaji –dynamiikkaan tulee siitä, että punkkien määrä ympäristössä ei välttämättä vaikuta punkkien määrään isäntäeläimissä, vaan tärkeämpää on isäntäyksilöiden käyttäytyminen (pdf). Punkkien pääsääntö on, että niitä on aina ympäristössä ja vain suhteellisen pieni osa niistä päätyy isäntäeläimeen.

 

Miten tämän kaiken voi sitten vetää yhteen? Borrelia-punkki-isäntäeläin –järjestelmässä on niin monta tuntematonta tekijää, että on vaikea suosittaa mitään suoraviivaisia ehkäisymenetelmiä.

Auttaisiko siis hirvieläinten metsästys borrelioosin hillitsemiseksi? Ehkä. Anekdotaalinen aineisto ainakin näyttää, että viime aikoina on samaan aikaan lisääntynyt punkkien, borrelioosin ja hirvieläinten määrä. Toisaalta, kuten kuvailin, tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Asiaa kannattaakin tutkia: valitaan muutamia saaria Turun saaristosta, aidataan ne ja verrataan niitä muutaman vuoden ajan aitaamattomiin verrokkisaariin. Tällä saamme suhteellisen helposti selville sen, että miten hirvieläimet vaikuttavat punkkien määrään ja toisaalta Borrelian esiintyvyyteen punkeissa.

Oma vaikutuksensa on tietenkin maisemalla. Miten muutokset metsä- ja perinneympäristöissä ovat vaikuttaneet myyrien ja hirvieläinten määriin? Vanhaan hyvään aikaan, kun  karja yleisesti laidunsi metsissä, punkkien määrä oli paljon korkeampi. Hakkuut ja metsikön ikä vaikuttaa hirvieläinten määrää ja petoeläinten määrä vaikuttaa tietenkin molempiin, myyriin ja petoeläimiin. Toisaalta ilmastonmuutoksen on epäilty lisäävän punkkien määrää, punkkien aktiivisuutta ja siten myös tautien määrää.

Lohdullista kyllä, merkittävin tekijä borrelioosiriskin pienentämisessä on oma käyttäytyminen. Punkit viihtyvät yleensä heinikossa, eikä lyhyt nurmikko ei ole niille soveliasta ympäristöä. Punkkialueilla heinikossa liikkuessa kannattaa käyttää suojaavia vaatteita ja punkkikarkotteita. Vartalonsa kannattaa tarkastaa punkkien varalta päivittäin: punkit erityisesti hakeutuvat kosteisiin paikkoihin, joten ihon poimut, kainalot ja nivusalueet kannattaa tutkia tarkasti.  Kaverilta kannattaa pyytää apua vaikeasti nähtävien paikkojen tsekkaamisessa.

 

Borrelioosista löytää lisää tietoa THL:n sivuilta, Potilaan lääkärilehdestä tai Terveyskirjastosta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014