Kaaviokuva Jacques de Vaucansonin automaattiankan oletetusta toiminnasta. Mekaaninen ankka söi jyviä ja tuotti ulostetta. Kuva: tuntematon / Wikimedia Commons

Hajoita ja hallitse toimii vain puoliksi.

Kollegani Rajankäyntiä-blogissa esittää, että kokonaisuus on aina vuorovaikutuksellisten osiensa yhdistelmä ja nämä selittävät monimutkaiset luonnonilmiöt jäännöksettä. Olen puoliksi samaa mieltä ja puoliksi eri mieltä. Kokonaisuus rakentuu osista, mutta paljon jää selittämättä.

Kokonaisuuden jakaminen osiin ja näiden osien tutkiminen, eli reduktionismi, on ollut tehokas ja hyödyllinen tieteen strategia. Ilmiö on helpompi selittää pala kerrallaan. Miten ruuansulatuksemme toimii? Se selviää helpoimmin, kun aluksi tutkimme mistä osista ruuansulatuselimistö koostuu ja miten nämä osat toimivat. 

Selittävätkö ruuansulatuselimistön rakenne ja toiminta sitten miksi ruuansulatuselimistö on olemassa? Aika pian törmätään reduktion rajoitteisiin: työskentely osista yleiseen on huomattavasti vaikeampaa. Kuten fyysikko Phil Anderson aikanaan totesi: vaikka voisimme jakaa jonkun ilmiön osiin, se ei tarkoita, että voimme kulkea toiseen suuntaan ja rakentaa niistä osista ilmiön (pdf). Osien tuijottaminen voi johtaa sokeuteen kokonaisuuden suhteen - pitää muistaa välillä katsoa myös laajempaa kokonaisuutta.

Se miksi reduktionismi joskus toimii, toisinaan taas ei, selittyy sillä, että reduktionismi tarkoittaa monia eri asioita.

Ontologinen reduktionismi tarkoittaa ideaa, että mikä tahansa systeemi, kuten ruuansulatuselimistö, on vain ja ainoastaan molekyylejä ja niiden välisiä vuorovaikutuksia. Suurin osa niin biologeista kuin filosofeistakin on valmis allekirjoittamaan tämän käsityksen. Vaihtoehtoinen tapa olisi olettaa, että ei-fysikaaliset ilmiöt voisivat vaikuttaa materiaan - esimerkiksi sielu vaikuttaisi aivojen toimintaan. (Ei sielun olemassaolossa sinänsä mitään pahaa ole, se vain tuhoaisi esimerkiksi neurotieteen perusteen totaalisesti.)

Metodologinen reduktionismi esittää, että systeemi on paras tutkia aina alimmalla mahdollisella tasolla: esimerkiksi aivojesi toimintaa pitää selvittää molekyylien välisen vuorovaikutuksen tai sähkömagnetismin avulla. Tämä käsitys jakaa niin biologeja kuin filosofeja.

Episteeminen reduktionismi sanoo, että ”monimutkaisemman” tieteenalan tieto voidaan selittää ”yksinkertaisemman” tieteenalan tiedolla. Perinteinen tällainen argumentaatio väittää, että kemia on pelkkää fysiikkaa, biologia on pelkkää kemiaa ja psykologia on pelkkää biologiaa. Pääasiassa biologit tai filosofit eivät kuulu tämän idean kannattajajoukkoihin.

Kuulunen biologien valtavirtaan. Olen sitä mieltä, että reduktionismi on hyödyllinen tutkimusmenetelmä, joka on osoittanut toimivuutensa. Olen kuitenkin varovainen kuinka käyttökelpoinen se on eri yhteyksissä, enkä usko siihen, että biologia voi redusoitua koskaan kemiaksi. Eli olen ontologinen reduktionisti, varovainen metodologinen reduktionisti, enkä lainkaan episteeminen reduktionisti.

Tieteenalojen yhdistäminen on vaikeaa. Syy on yksinkertainen: kullakin tieteenalalla on omat ilmiönsä, joita selitetään omilla käsitteillään. Oman kohteensa ja omien käsitteidensä ansiosta biologia on itsenäinen tieteenala. Se ei kuitenkaan ole riippumaton tieteenala. Biologia ei voi koskaan olla ristiriidassa kemian kanssa, koska ontologinen reduktio: fysikaaliset ilmiöt seuraavat fysiikan lakeja.

'Geeni' on hyvä esimerkki siitä, miten biologia tuo lisäarvoa maailman ymmärtämiseen: osa geenistä voidaan selittää molekyylien avulla ja tiedämme hyvin, että geeni on täysin fysikaalinen kokonaisuus. 'Geeni' kuitenkin tarkoittaa monta muutakin asiaa kuin tiettyä molekyylijoukkoa. Kemistin silmin geeni on paljon yksinkertaisempi ja vähämerkityksisempi kuin biologin silmin.

Niinpä: ihastuminen on kemiaa ja sähkömagnetismia, mutta ihastumista ei voi ymmärtää kemialla ja sähkömagnetismilla.

Kommentit (3)

HuuHaata
Liittynyt8.11.2012
Viestejä3647

"(Ei sielun olemassaolossa sinänsä mitään pahaa ole, se vain tuhoaisi esimerkiksi neurotieteen perusteen totaalisesti.)"

Näin.

Siitähän se taistelu käydään, että saataisiin määrätä totuus. Olettamalla neurotieteen tieteenalana, joka tutkii neurotiedettä tutkijoiden parhaan kyvyn mukaan käyttäen tieteellistä metodia hyväksytään vajaavaisuus. Tämä ei käy, koska ihminen janoaa valtaa. Tällöin pitää olla totuus, joka on itsellä ja jota käyttämällä voi tuhota toiset niin ettei joudu kohtaamaan tuhottavia ihmisinä.

Tieteessä tapahtuu Marjatta Hietala, Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/2559/2363

Ei ihminen ole siitä mihinkään muuttunut. Tiedettä, kuten kaikkea muutakin tietoa käytetään välineenä toisten alistamiseen ja lopulta tuhoamiseen. Vanha tiedetysti toimiva konsti. Menee läpi, koska massat on aivopesty koulussa "totuuteen" uskomaan ja palvomaan keisaria / kuningasta tai miksi lie heitä nykyään sanotaankaan.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1110

Tuomas Aivelo: Ontologinen reduktionismi tarkoittaa ideaa, että mikä tahansa systeemi, kuten ruuansulatuselimistö, on vain ja ainoastaan molekyylejä ja niiden välisiä vuorovaikutuksia. Suurin osa niin biologeista kuin filosofeistakin on valmis allekirjoittamaan tämän käsityksen. Vaihtoehtoinen tapa olisi olettaa, että ei-fysikaaliset ilmiöt voisivat vaikuttaa materiaan - esimerkiksi sielu vaikuttaisi aivojen toimintaan. (Ei sielun olemassaolossa sinänsä mitään pahaa ole, se vain tuhoaisi esimerkiksi neurotieteen perusteen totaalisesti.)

.....

Tällaisessa monimutkaisessa elämänilmiössä reduktiolla tuskin olisi mitään annettevaa ymmärrykselle. Ajatellaanpa vaikka atomien reduktiota ainesosiinsa. Oletetaan, että rakennettaisiin joku raskas atomi, esimerkiksi lyijyatomi, tai jokin radioaktiivinen atomi. Rakennuspalikkoina käytettäisiin kvarkkeja ja leptoneja tunnettuine vuorovaikutushiukkasineen ja kenttineen.

Kvanttifysiikan avulla voitaisiin ehkä osata päätellä jotain ytimen rakenteesta ja erityisesti elektroniverhosta. Joitakin muitakin asioita voitaisiin päätellä suurin piirtein, esimerkiksi sähkönjohtavuus ja viritystiloja vastaavat aallonpituudet.

Kuitenkin näitäkään ei voitaisi päätellä tarkasti, koska esimerkiksi se, mikä isotooppi sattuu olemaan kyseessä, vaikuttaa varmaan hieman spektroskopian tuloksiin.

Tämänsuuntaiset tiedot eivät oikeastaan tulisikaan reduktion perusteella, vaan atomeja jo aiemmin monipuolisesti (ja epäreduktiivisesti) tutkimalla ja teorioita koetulosten perusteella kehittämällä ja varmistamalla.

Ytimen deformoitumista eri olosuhteissa ei varmaan osattais rakenneosien perusteellai ennakoida, esimerkiksi sitä, olisiko ydin pallonmuotoinen, sikarinmuotoinen tai donitsi.

Aineen sulamis- ja kiehumispiste, ominaislämpökapasiteetti jne. olisivat mahdollisia suurin piirtein ilmoittaa vain tunnettuihin aineen globaaleihin tiloihin, atomeihin, vertaamalla, ei reduktiivisesti rakennuspalikkojensa perusteella.

Ei myöskään radioaktiivisen aineen puoliintumisaikaa voitaisi edes likimääräisesti ilmoittaa, eikä sitä, miten ominaisuudet muuttuvat toiseen isotooppiin siirryttäessä.

Joitakin saadun atomin kemiallisia ominaisuuksia voitaisiin pääpiirteittäin ennakoida jaksollisen järjestelmän perusteella, mutta esimerkiksi atomin fysiologiset ominaisuudet kuten myrkyllisyys (esim. Pb) tai terveellisyys (esim. Mg) hmiselle tai eläimille olisivat melko mahdottomia selvittää rakenneosien perusteella.

Esimerkiksi monien ko. atomin sisältävien molekyylien yleismuoto olisi pääteltävissä kvanttifysiikan perusteella, mutta molekyylien monet mahdolliset ominaisuudet eivät.

Miksi rakenteista ei voisi päätellä mitä tahansa asiaa miten täsmällisesti  hyvänsä? Atomissa vaikuttavat vuorovaikutukset kietoutuvat toisiinsa niin monimutkaisella tavalla, että sitä on mahdotonta hallita. Atomin rakentuessa osistaan ja yhä kasvaessaan jokainen uusi vaihe tuottaa kokonaisuuteen uusia, sekä ennakoitavissa olevia että varsin ennakoimattomia muutoksia jne.

.......

Sielun olemuksesta ja vaikutuksesta sitten. Moni kokee sielusta puhumisen uskonnoksi, mikä aiheuttaa varsinkin teofobikoissa voimakkaan vastareaktion. Mutta sielusta voi puhua myös uskonnosta riippumatta, esimerkiksi olettamalla fysiikan tuntemasta materiasta erillisen järjestelmän, joka toimii tietoisuuden kehittymisen päätetilana.

Tällainen systeemi voidaan hypoteettisesti määritellä siten, että molemminpuolinen vuorovaikutus aivosolujen toiminnan kanssa toteutuu. Myös tarvitaan sen verran filosofiaa, että kaikki homunculukset tietoisuuden kokijana voidaan heittää pois. Tällainen filosofian suunta, neutraali monismi, onkin olemassa. Tässä filosofiassa asiat ja niiden kokeminen ovat saman, subjektittoman substanssin ominaisuuksia

https://www.google.fi/#q=neutral+monism

Kuuluisa tämän filosofian oivaltanut henkilö oli Ludwig Wittgenstein, joka jo 1916 kirjoitti muistikirjaansa: "Kaikki kokemus on maailmaa, eikä tarvitse subjektia."

Millainen  olisi tämä fysiikan tunteman materian kanssa vuorovaikuttava systeemi, jonka tilat voisivat edustaa tietoisuuden päätetila-elämyksiä? Jos joidenkin fyysikoiden tavoin olettaa materiaan kätkeytyvän informaationkaltaisen substanssin. tietoisuuden päätetilan voisi esittää olevan tämän substanssin kondensaatti, etäänlainen pisara siis, jonka myriadit värähtelymoodit olisivat tietoiset (ja paljolti myös tiedostamattomat) elämykset. Aivosoluissa vaikuttava informaatio ja sen pisaraksi kondensoitunut muoto, elämyksellisyys, olisivat luonnollisesti vuorovaikutuksessa keskenään.

Informaatio ja sen kondensoitunut muoto olisivat analogiset vesihöyryn ja siitä kondensoituneen pisaran kanssa. Pisaran moodit, elämykset, olisivat puolestaan analogisia paljon tutkitun Leidenfrostin pisaran kuumalla hellalla ottamien värähtelymoodien kanssa

https://www.google.fi/#q=leidenfrost+droplet

Informaatiopisaran ulkonainen muoto voisi tietenkin poiketa radikaalistikin L-pisaran muodosta.

Ajatus informaatiopisarasta saattaa olla sukua Giulio Tononin IIT:lle. Paljon riippuu siitä, miten Tononin mukaan informaatio integroiduttuaan muodostaa eämyksellisyyden eri aspektit.

Leidenfrostin pisaran moodeja näkyy seuraavassa

http://lmlm6-62.univ-lille1.fr/lml/perso/pbrunet/page_perso.html

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014