Naaraslutikka lepakon karvoituksessa. Kuva: Gilles San Martin / Wikimedia Commons.

Ihminen on loisille todellinen kultakaivos.

Joitain viikkoja sitten minua haastateltiin Helsingin Sanomien tiedesivuille loisista. Komeiden loiskuvien esittelyn näkökulmaksi otettiin, kuinka guineamato on viimein kuolemassa sukupuuttoon, mutta muuten loiset porskuttavat hyvin. Suomessakin on monia loisia, joista luulimme jo pääsevämme eroon, mutta jotka ovat viime aikoina yleistyneet. Lutikka (Cimex lectularius) on yksi näistä.

Lutikka on sängyn jaloissa, tai muualla puurakenteissa, viihtyvä hyönteinen, joka käy öisin imemässä verta sängyssä viihtyvistä selkärankaisista. Puremat ovat usein huomaamattomia, ja kanta havaitaan vasta kun asunnosta alkaa löytyä kuolleita hyönteisiä ja öisiä puremanjälkiä kertyy huomattavan paljon. Lutikka ei levitä tauteja, mutta puremien synnyttämä allerginen reaktio voi olla erittäin epämiellyttävä.

Lutikoita on syytä epäillä, kun yöllä ilmaantuneet puremat ovat kolmen sarjoissa rivissä. Verta imetessään lutikka usein ulostaa ja nämä tummat pienet pallot ovat hyvä tuntomerkki lutikan käynneistä. Tihulaiset viettävät päiväsajan yleensä lattialistojen alla tai sängyn alapinnalla, joten epäilyn herätessä nämä paikat kannattaa tarkastaa.

Lajina lutikka on kosmopoliitti, eli sitä esiintyy ympäri maailmaa. Se oli todennäköisesti alun perin lepakkojen loinen, mutta siirtyi muutama tuhat vuotta sitten myös ihmisten kiusaksi. Suomessa lutikka ilmaantui ihmisasuntoihin 1600- ja 1700-luvuilla, mutta lepakkojen pesissä sitä lienee ollut jo aiemminkin. Sata vuotta sitten lutikkaa esiintyi Länsi-Euroopassa yleisesti, sitä oli käytännössä joka asunnossa. Toisen maailmansodan jälkeen lutikat saatiin hävitettyä suomalaiskodeista, mutta hiljaiselon jälkeen lutikka alkoi yleistyä parikymmentä vuotta sitten.

Lutikan uuteen nousuun on muutama selkeä syy. Lutikka on lentokyvytön, mutta se on erittäin tehokas salamatkustaja. Matkatavaroihin päätynyt yksi hedelmöittynyt naaras voi käynnistää kokonaan uuden populaation. Lutikan torjumista vaikeuttaa myös hyönteismyrkkyjä sietävien kantojen kehittyminen. Lisäksi kesämökkien talvilämmittämistä pidetään syynä siihen, että Suomessa luonnonvaraiset lutikat siirtyvät lepakoilta ihmisiin.

Nykyään Helsingin yliopiston tutkijana työskentelevä Toby Fountain teki väitöskirjatutkimuksensa lontoolaisista lutikoista. Matkustusteoriaa tukee hänen havaintonsa, että kaupunkien lutikkapopulaatiot ovat hyvin erilaistuneita. Lontoon sisällä kukin yksittäinen lutikkakanta oli hyvin sisäsiittoinen ja geneettinen vaihtelu oli pientä. Sen sijaan kaupungin eri kantojen välillä oli suuria geneettisiä eroja.

Tuloksen voi tulkita niin, että kukin populaatio on syntynyt ehkä vain yhden naaraan jälkeläisistä, ja että kaupungin sisällä risteytyminen on pientä, koska suurin osa lutikkakannoista tulee matkailijoiden mukana ulkomailta. Lutikoiden tutkiminen on kuitenkin haastavaa, koska ihmiset häpeilevät lutikkaongelmaa. Tutkijoiden on vaikea saada tietoonsa missä lutikoita on ja vielä vaikeampaa saada lutikkaongelmasta kärsiviltä ihmisiltä lupa näytteiden ottamiseen ennen lutikoiden tuhoamista. Vielä ei esimerkiksi tiedetä, kuinka tehokasta lutikoiden leviäminen on kaupunkien sisällä.

Keski-Euroopassa tehty tutkimus paljastaa kuinka lepakoiden ja ihmisten lutikat ovat erilaistumassa ja muuntumassa eri lajeiksi. Geenivirta lepakoiden ja ihmisten lutikoiden välillä on hyvin pientä. Ne ovat selkeästi eri kehityslinjoja, joten todistame juuri evoluutiota toiminnassa. Ihmislutikoihin verrattuna lepakoiden loiset ovat monimuotoisia ja niiltä puuttuu geenimuoto, joka tekee lajin vastustuskykyiseksi torjunta-aineelle. Suomen tilannetta ei tarkasti tunneta, mutta nähtävästi kesämökkien yksittäiset lutikkahavainnot voivat olla lepakkolutikoita ja invaasioit kaupungeissa puolestaan matkaajien tuliaisia.

Ihmisten ja loisten yhteinen evoluutio ei ole tavatonta. Kun ihmiset aikoinaan siirtyivät paimentolaisista viljelijöiksi, ihmisten loislajisto muuttui merkittävästi. Monet ulosteiden kautta leviävät loiset menestyivät huomattavasti paremmin, kun ihmiset jäivät asumaan ulosteidensa lähelle. Karieksen olemme saaneet todennäköisesti rotalta. Lämmitetyt huoneistot puolestaan loivat lutikalle uuden elinympäristön ja matkailu mahdollistaa lutikoiden jatkuvan leviämisen.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014