Diginatiivi-käsite kertoo poliittisesta moraalipaniikista.

Opettajan korvaan viime vuoden ärsyttävimpiin trendeihin kuului diginatiivipuheen yleistyminen. Diginatiiveilla tarkoitetaan 1980-luvulta lähtien syntyneitä sukupolvia, jotka ovat kasvaneet digitaalisen teknologian aikana ja siksi eroavat aiemmista oppijoista monin tavoin. Erityisesti korostuu ”digitaalinen ympäristö kotiseutuna”, tai kuten joskus sanotaan, diginatiivit ovat aina ”online”.

Diginatiivi olisi näppärä käsite muuttuvan opetuksen pohtimiseen, ellei sitä olisi otettu niin vakavasti. Kasvatustieteellisessä keskustelussa diginatiiveista on keskusteltu ja käsitettä on kritisoitu. Kaikki toimii siis tieteessä kuten pitää. Sen sijaan huolestun, kun diginatiivi tuodaan poliittisen päätöksenteon perustaksi. Esimerkiksi eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan Uusi Oppiminen –raportissa käsitettä viljellään vapaasti, ilman kritiikin häivää. 

Mikään ei ole maailmassa niin pysyvää kuin muutos. Diginatiivi-keskustelu ei ole ensimmäinen tapaus, jossa tutkijat haluavat nähdä maailmassa merkittävän muutoksen. Kasvatustieteilijä Susan Bennett nimesikin diginatiivin esimerkiksi ”akateemisesta moraalipaniikista”, jossa on enemmän mutua, vetoamista terveeseen järkeen ja hauskoja anekdootteja kuin oikeita tieteellisiä tutkimustuloksia. Bennett väittää, että mitään tutkimusnäyttöä ei ole sille, että juuri tuorein sukupolvi olisi jotenkin erityisen erilainen kuin edeltävät.

Miksi sitten diginatiivipuhe saa vastakaikua poliittisessa keskustelussa? Mikä saa aikaan poliittista moraalipaniikkia?   Veikkaan, että kyseessä on halu helppoihin ratkaisuihin. Koska meillä on nyt erilainen sukupolvi,  kun opetamme tämän sukupolven tavoilla – pilviä, somea ja tabletteja – he oppivat tehokkaasti.

Käsite kaipaa kriittistä tarkastelua siitä minkälainen diginatiivin arkkityyppi on. Tässä tulee puhdas arvaus: keskiluokkaisesta taustasta, kantasuomalainen, kaupunkilainen ja ehkäpä Demin lukija. Todelliset oppilaat ovat kuitenkin jotain muuta: Olemme kaikki erilaisia oppijoita. Meillä kaikilla on erilaiset motivaatiolähteet. Yhtä ratkaisua ei ole olemassa. Ei ole yhtä diginatiiviakaan.

Keskeisin kysymys tietenkin jää vastaamatta: miten opettajan pitäisi opettaa ja miten oppilaiden oppia? Tämä vaatii laajaa keskustelua. Erityisesti pitää muistaa, että muutos opetustavoissa on hidas ja työläs. Kokeilin aikanaan lukiolaisia opettaessani, että heitän pienen ongelman tai kysymyksen ilmaan ja opiskelijat voivat pienessä ryhmässä pohtia vastauksia ja lopuksi kerätään ehdotukset yhteen. Aloittelevalle opettajalle oli järkytys, että kului noin vuosi ennen kuin tästä tavasta tuli luonteva.

Onneksi viimeisen muutaman vuoden aikana opettajien keskuudessa on alkanut selkeä pöhinä: uusia opetusmenetelmiä opettajat ovat testanneet aina, mutta nykyään omille kokeiluille saa helposti laajan tukiryhmän Facebookissa tai blogissa, ja tieto onnistuneista kokeiluista leviää nopeammin. (Opettajat keskustelevat ja jakavat vinkkejä luontevasti internetissä - kuinka diginatiivia!) Järkevä opetushallinto tukisi tätä opettajien omaa kokeilua ja tiedonjakamista, eikä leikkisi muotisanoilla.

(Lisätietoja diginatiividebatista löytyy rutkasti. Suomalaisessa tutkimuskentässä diginatiiveista puhuu erityisesti Kirsti Lonka ja kriittisemmin on suhtautunut puolestaan Reijo Kupiainen.)

Kommentit (1)

jussipussi
Liittynyt6.12.2009
Viestejä21819
Viesti

Tällaista on näköpiirissä....

Lääkärikoulutus mullistuu koko Suomessa  

Lähes kaikki lääketieteelliset tiedekunnat ovat laittaneet tai laittamassa uusiksi opetussuunnitelmansa. Ensimmäisenä liikkeellä oli Oulu, jossa lääkäreitä on koulutettu uuden suunnitelman pohjalta syksystä 2011 alkaen.

– Uudistuksemme lähti siitä liikkeelle, että maailma on muuttunut ja tietoa on saatavissa kaikilla. Uudessa curriculumissa opiskelijoille pyritään antamaan työkalut hakea sekä evaluoida tietoa kriittisesti ja soveltaa sitä omaan kliiniseen työhönsä, koulutusohjelman johtaja Olli Vainio kertoo.

Helsingissä työn alla oleva uusi opetussuunnitelma lähtee myös siitä oletuksesta, että potilaat ovat ennen lääkärin vastaanotolle tuloaan jo ”googlettaneet” oireensa.

– Potilaat kävelevät sisään tietopankki mukanaan. Ennen vanhaan potilaat olivat tietoumpiossa. Ikävä kyllä kaikki potilaiden tieto ei ole validia, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaani Risto Renkonentoteaa.

Helsingissä uudet lääkäreiksi opiskelevat saivat viime syksynä iPad-taulutietokoneet. Renkosen mukaan taulutietokoneiden käyttö opetuksessa on ollut huima menestys.

http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/laakarikoulutus+mullistuu+koko+suomessa/a965919?s=n

Kaveripiirisi vaikuttaa rokotteiden tehokkuuteen.

Tammikuun Tiede-lehdessä oli oivallinen juttu rokotekattavuudesta, aiheesta joka on aina ajankohtainen. Rokote on ehkä merkittävin yksittäinen elämänlaatuamme parantava keksintö. Kaiken lisäksi rokotteen toimintaperiaate on nerokkaan yksinkertainen. Jotta taudinaiheuttaja säilyy hengissä, sen on lisäännyttävä ja levittävä seuraavaan isäntään, ennen kuin nykyisen isännän immuunipuolustus tuhoaa sen tai isäntä kuolee. Kun riittävän moni on rokotettu, taudinaiheuttaja ei pääse leviämään eteenpäin, epidemia kuivuu kasaan ja loinen kuolee sukupuuttoon.

Tautien nujertamiseen tarvittava kriittinen rokotekattavuus lasketaan taudinaiheuttajan peruslisääntymisluvun perusteella. Peruslisääntymisluku (R0) tarkoittaa uusien tartuntojen määrää, jonka yksi tartunnan saanut aiheuttaa. Yksi tuhkarokkoon sairastunut tartuttaa noin 10-15 henkilöä, joten tuhkarokon R0 on 10-15. (Influenssalla ja HI-viruksella R0 on yleensä matala, noin 2. Tästä voin kirjoittaa myöhemmin miksi.) Mitä tarttuvampi taudinaiheuttaja, sitä korkeampi kattavuus tarvitaan, jotta taudinaiheuttaja voidaan tappaa sukupuuttoon. (Jos haluatte ajankuluksenne laskea kriittisiä rokotuskattavuuksia, ne saadaan kaavasta 1 - 1/R0, kunhan muistatte huomioida, että rokote ei ole aina sataprosenttisen tehokas.)

Jokaisen taudin R0-luvuissa on suurta vaihtelua, koska olosuhteiden vaihdellessa myös tartuntojen määrä vaihtelee. Tartuntojen määrään vaikuttaa se, kuinka helposti tauti tarttuu, kuinka pitkän aikaa tauti on tarttuva, kuinka monta mahdollista tartuntatilannetta, kuten sosiaalista kontaktia, sairastuneilla on ja niin edelleen.  R0 on myös korkeampi, jos yksilöiden välillä on suurta vaihtelua tartunnan levittämiskyvyssä. Usein näin on. Ajatelkaapa vaikka itsenäisyyspäivän juhlia: presidenttiparilla on kontakti jokaisen kutsutun kanssa, kun taas kutsuvierailla on paljon vähemmän vuorovaikutustilanteita. Usein tautien leviämistä tutkittaessa huomataan, että on olemassa niin sanottuja superlevittäjiä, joilla hyvä taudinlevittämiskyky yhdistyy keskeiseen asemaan sosiaalisessa verkostossa.

Tarvittavan rokotekattavuuden laskutapa olettaa, että rokotuksen saaneet jakautuvat tasaisesti populaation.  Näinhän ei todellisuudessa tapahdu. Ironista kyllä, rokotevastaisuus leviää sosiaalisten kontaktien välityksellä, joten rokotevastaiset ryhmät yleensä ovat paikallisesti enemmän vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Tämä nostaa myös tarvittavaa rokotekattavuutta korkeammaksi: esimerkiksi rokotekattavuus Helsingin tasolla ei kerro todellisista riskeistä, jos vaikkapa Lauttasaareen kerääntyy asumaan rokottamattomien ihmisten joukko, eikä kaupunginosittaiset tiedot auta, kun vaikkapa tietyn koulun oppilailla on keskimääräistä matalampi rokotekattavuus. Mitä isompi rokottamattomien joukko, sitä todennäköisemmin, useammin ja laajemmin tartuntataudit aiheuttavat epidemioita ja sitä todennäköisemmin rokottamattomat ihmiset tuovat tauteja ulkomailta Suomeen.

(Lyhyesti sanastosta: epidemia tarkoittaa tartuntaa, joka lisääntyy merkittävästi populaatiossa ja aikanaan (lähes) katoaa. Endeemiseksi tartunnaksi sanotaan tartuntaa, joka pysyy jatkuvasti yllä populaatiossa.)

Rokottamisella vaikutetaan myös odottamattomilla tavoilla tautien dynamiikkaan. Kun rokotekattavuus nousee, tartunnan leviäminen hidastuu. Tällöin rokottamattomat yksilöt voivat elää pidempään saamatta tautia ja keskimääräinen ikä taudin sairastamiseen nousee. Tämä voikin sitten olla hyvä tai huono asia, taudista riippuen. Tuhkarokkoon on pienempi kuolleisuus 5-19 vuoden iässä, joten vaikkei kriittistä rokotekattavuutta saavutetakaan, pelkkä sairastamisiän nousu vähentää taudin haittoja.  Vihurirokko puolestaan aiheuttaa vanhemmilla ihmisillä vakavammat oireet, joten korkea rokotekattavuus johtaa suurempaan riskiin rokottamattomia kohtaan. Useimmat taudit, joita vastaan rokotetaan, ovat vakavampia vanhemmilla ihmisillä.

Rokotteiden yhteydessä puhutaan vapaamatkustamisesta. Rokotuksissa on aina jonkinlainen (joskin erittäin pieni) riski saada sivuvaikutuksia ja ne, jotka eivät rokotusta ota, välttävät tämän riskin. He myös välttävät taudit niin kauan kuin rokotekattavuus pysyy tarpeeksi korkeana. Vertaus ei kuitenkaan toimi, koska rokotuksen sivuoireiden riski on paljon pienempi kuin myöhemmällä iällä saatavan vakavamman taudin riski.

Rokottamatta jättäminen ei ole vapaamatkustamista, vaan ennemmin velka, joka saattaa erääntyä korkoineen myöhemmin.

Kommentit (14)

block52
Liittynyt17.6.2012
Viestejä1971
Viesti

Juuri eilisiltana luin erään ystäväni fb-seinällä rokotevastaisen puupään avautumista, taidan linkittää tämän kirjoituksen sinne. Kiitos.

MrKAT
Liittynyt16.3.2005
Viestejä2221
Viesti

Tuhkarokko-rokote pelastaa miljoonia ihmisiä joka vuosi koska vuonna 1980 (ei rokotetta) vielä kuoli 2.6 miljoonaa vuosittain, mutta laajojen tuhkarokko-rokotuskampanjoiden ansiosta nykyään enää 0.16 miljoonaa kuolee vuosittain.

Homeopatia-skandaali A-talkissa: https://www.youtube.com/watch?v=qXLTz5LhHMU

Näytä kaikki kommentit (14)

Loisimisen ymmärtämiseen tarvitaan kahta ekologista ulottuvuutta.

Edellisen blogimerkinnän  kommenteissa todettiin, etten missään vaiheessa määritellyt mitä loinen tarkoittaa. Avataan siis hieman loisten monimuotoisuutta ja loisimisen luonnetta. Jos pidät pulmatehtävistä, voit muotoilla mielessäsi (tai voit myös etsiä sanakirjasta) loisen määritelmän. Kokeillaan miten hyvin määritelmäsi toimii.

Ensimmäiseksi voidaan heittää roskiin kaikki taksonomiset määritelmät.  Lajiryhmien perusteella loisia on turha luokitella, koska lähes mihin tahansa laajempaan ryhmään kuuluu loisia ja lajeja jotka eivät loisi. Niin bakteereista, sukkulamadoista, hyönteisistä kuin kanervakasveista on helppo nimetä loisivia lajeja tai vapaana eläviä lajeja.

Niinpä, käännytään toiminnalliseen määritelmään. Yleensä se koostuu kahdesta osasta: loisimiseen liittyy kahden lajin läheinen suhde ja se että toinen lajeista (’loinen’) hyötyy, kun toinen (’isäntä’) kärsii.

Mitä tarkoittaa läheinen suhde? Ainakin veressä kiertävät loiset, kuten malarialoisio, tai suolistossa elävät loiset, kuten lapamato (ammattislangilla: leveä heisimato), ovat läheisiä ihmisen kanssa. Ongelmat löytyvät laajalta harmaalta vyöhykkeeltä: Eikö loisintaa ole myös se, kun käki munii muiden lajien pesiin tai kun perhostoukka varastaa ruokaa muurahaisilta. Onko kyse kuitenkaan läheisestä suhteesta? Kirvaa on varmaan helppo ajatella kasvin loisena, mutta onko hyttynen samalla tavoin ihmisen loinen? Mutta miten ruohoa syövä lehmä eroaa kirvasta tai hyönteisestä? Entä perhosen toukka joka elää vain yhdellä kasvilla koko elämänsä? Sairaaloissa käytetyt kärpästen toukat, jotka syövät pois kuollutta kudosta? Mihin tahansa määritelmään tarttuu, se johtaa enemmän tai vähemmän ongelmiin.

Entä sitten lajien välinen hyötyjen ja haittojen suhde? Kahden lajin läheisessä suhteessa voidaan myös huojua molemmille hyödyllisen suhteen (mutualismin) ja loisinnan välillä. Wolbachia on bakteeri joka joillain lajeilla tekee hyönteiskoiraista hedelmättömiä, mutta toisilla lajeilla taas on isännän lisääntymiselle välttämätön.  Tiehytmato Podocotyloides stenometra ei aiheuta varsinaisesti haittaa pääisännälleen perhokalalle, mutta vaatii kehittyäkseen elinvaiheen korallipolyypissä. Korallipolyyppi normaalisti karkaa turvaan suojakuoreensa, mutta madon tartunnan saanut polyyppi kasvaa niin isoksi, ettei mahdu turvaan. Perhokalat saavat näin syötyä polyypin ja mato pääsee pääisäntäänsä. Onko kyse kuitenkaan loisimisesta, jos kaloille ei aiheudu loisesta liiemmin haittaa, mutta ne saavat loisten takia helpommin ravintoa?

Myös parasitoidismi on hankala tapaus. Parasitoidismissa eläin, usein pistiäishyönteinen, munii saaliseläimensä sisälle. Kun toukka on kasvanut riittävän isoksi, se koteloituu ja lopulta kuoriutuessaan tappaa isäntänsä.  Loisiminen ei yleensä ole kohtalokasta isäntälajille, mutta parasitoidismi on. Mikä erottaa sitten parasitoidismin saalistuksesta?

Jos keksimäsi määritelmä selviää kaikista muista haasteista, eiköhän Cymothoa exigua aiheuta lopullisen tyrmäyksen. Tämä siirojen sukulainen asettuu kalan kielelle, syö kielen ja muuntuu sitten itse kieleksi. Huikeinta on, että äyriäinen on tämän jälkeen täysin toiminnallinen kalan kieli. Tämä vaikuttaa loisinnalta ällöttävimmillään, mutta voiko siiraa sanoa loiseksi, jos se kuitenkin korvaa tekemänsä vahingon?

Näissä ongelmissa palaan kehityshistoriaan. Jos isännän ja loisen välillä on pitkä yhteinen evoluutio, jossa ne ovat kehittäneet tapoja välttää toisiaan ja selvitä toistensa kanssa, olen valmis kutsumaan ilmiötä loisimiseksi. Tällöin ilmenevät ainakin mielenkiintoisimmat ilmiöt: miten loinen löytää itselleen isännän, miten loinen saa käytettyä hyödyksi isäntäänsä ja miten isäntä pystyy estämään tämän.

Yhteinen kehityshistoria vaikuttaa myös yksilöiden kehitykseen. Loisilla ovat monet elimistöt surkastuneet ilman tarvetta – esimerkiksi lapamadolta ei löydy monimutkaista hermostoa, ruuansulatusjärjestelmää tai tuki- ja liikuntaelimistöä. Toiset elimistöt taas ovat hyvinkin monimutkaisia, kuten erityselimistöt, jotta loiset voivat huijata isäntäänsä.

Ehkäpä siis: jos se näyttää loiselta, se on loinen.

Kommentit (7)

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241
Viesti

https://www.google.fi/#q=loinen+vaikuttaa+is%C3%A4nt%C3%A4ns%C3%A4+geeneihin

Arvelisin, että loisen pitää vaikuttaa isäntänsä geeneihin aiheuttaen isännässä jonkun muutoksen, että kyseessä olisi aito loinen.

Näin ollen joku monta isäntää läpi käyvä eliö ei toimisi jokaiselle isännälleen välttämättä loisena.

Jos isäntä vastavuoroisesti vaikuttaa loisensa geeneihin, niin isäntä on loisensa loinen.

Lentotaidoton
Liittynyt26.3.2005
Viestejä4217
Viesti

Mikä sitten on loinen? Fysiikan näkökulmasta sanoisin, että ei mikään tai sitten kaikki. Loisiminen on osa evoluutiota. Biologinen elämä on osa evoluutiota. Meemien elämä on osa kulttuurievoluutiota. Evoluutiolla ei ole tarkoituksia eikä päämääriä. On vain sopeutumista. Ei ole evoluution tai kulttuurievoluution ID:tä.

Biologia/kemia ovat emergenttejä tieteenaloja fysiikasta. Biologia loisii fysiikasta/fysiikassa, viime kädessä kvanttifysiikasta (tai päinvastoin). Negentropian varastaminen auringosta on biosfäärin loisimista.

 

MrKAT sanoi hyvin: ihminen on yksi vaarallisimmista loisista. 

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241
Viesti

Voitaisiinko genomia pitää isäntäeliönsä loisena? Käypä biologiatiede tätä tuskin mahdollistaa, silä mitäpä hyötyä genomille olisi solujen sisässä loisimisesta. Nyt kuitenkin on alkanut kertyä merkkejä, jotka voitaisiin tulkita genomin ja isäntänsä (varsinkin ihmisen) molemminpuoliseksi hyötymiseksi kaskinäisessä suhteessaan.

 

http://www.ernestrossi.com/ernestrossi/keypapers/ABT%20ART%20BEAUTY.pdf

Psychosocial genomics focuses on how the highly personal and subjective states of human consciousness can modulate gene expression in the brain and body for illness or health (Rossi,2002, 2004a).

 

http://eng.wavegenetic.ru/index.php?option=com_content&task=view&id=2&Itemid=1

 

In that bio-system, as the carriers of a field epi-gene-matrix - wave fronts are being used, which are assigned by gene-holograms and so-called solitons on DNA – distinct type of acoustic and electromagnetic fields, produced by biogenetic apparatus of the organism/bio-system under consideration and being a medium of strategic regulatory data/information exchange between cells, tissues and organs of the bio-system.

Genomi joka tapauksessa säätelee isäntäänsä monipuolisesti aiheuttaen tälle milloin hyvää, milloin pahaa. Mutta tuottaako isäntä mitään genomilleen? Jospa genomi käyttää isäntäänsä saavuttaakseen korkeamman tietoisuuden tilan. Jospa genomin tällä hetkellä saavuttama tietoisuuden taso sisältyy ihmisaivojen genomikollektiivin osajoukkoihin.

Paul M
Liittynyt16.3.2005
Viestejä8479
Viesti

Heräsin aamulla siihen kun vanhempi mäyräkoiristamme tuli varovasti jalkoihin peiton alle. Mietin sitten että koirien kanssa olemme symbioosissa. Sosiaalisessa symbioosissa. Joilla ei ole kokemusta koirista ei voi tajuta.

Ihan vain siksi toin tämän symbioosinkin tähän, kun alkuperäisessä kirjoituksessa se on mukana.

Hiilinieluexpertti. Luonnontieteet: Maailman suurin uskonto.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä163

Loistava sattuma - kuulin tällä viikolla harjoitusversion Mikael Forteliuksen ensi viikon Studia Generalia -luennosta, joka on ensi viikolla: http://www.avoin.helsinki.fi/studiageneralia/kevat_2014.htm

Koirista ja symbioosista tulee puhe - jollei pääse paikalle, esitelmä tulee nettistreaminäkin! Ja tämä on niin mehukas aihe, että enköhän jossain vaiheessa tästäkin kirjoita.

Näytä kaikki kommentit (7)

Yli puolet maailman eliöistä on loisia. Ei tunneta yhtään eliölajia, jolla ei olisi loisia. Loisiminen on yksi suurimmista elämää muovaavista voimista: evolutiivisesti ja ekologisesti merkittävä tekijä, ihmisten osalta terveydellinen ja taloudellinenkin. Siksi kaiken takana on loinen. Siksi olen loistutkija.

Loisten ”ansioksi” on luettu myös muun muassa suvullinen lisääntyminen. Taudinaiheuttajia on helpompi välttää, kun jälkeläiset eivät ole klooneja, vaan geneettisesti monimuotoisia. Evoluutio ei kuitenkaan pysähdy, siitä ovat esimerkkinä sukupuolitaudit: kun keksimme tavan välttää tauteja, pirulaiset näkevät siinä uuden ekolokeron tai tavan levitä. Tätä kilpajuoksua emme voi voittaa, mutta ainakin väliaikaisesti me länsimaalaiset olemme saaneet hyvän etumatkan.

Olen väitöskirjan loppusuoralla oleva evoluutiobiologi ja minua pyydettiin pitämään blogia täällä Tiede-lehden sivuilla. Pääkohteekseni valikoituivat loiset, koska ne ovat tärkeintä maailmassa ja tämänhetkinen tutkimustyöni kohde. (Hiirimakien loisia aloin tutkia, koska hiirimakit ovat maailman söpöimpiä eläimiä. On siis myös joitain loisimista vahvempia voimia.) Puhun loisista laajassa perspektiivistä: niitä ovat niin pienemmät kuin isommatkin taudinaiheuttajat viruksista useampimetrisiin heisimatoihin.

Otan tauteihin biologin näkökulman. Minua siis kiinnostaa miten taudinaiheuttajat kehittyvät, mikä tekee toisista taudeista hengenvaarallisia ja toisista vaarattomia, miten taudinaiheuttajat leviävät, minkälaisia sopeutumia taudinaiheuttajilla on selviytymiseen ja miten isäntäyksilöt välttelevät tauteja tai tartunnan sattuessa selviytyvät taudeista. Taudeista puhuttaessa unohdetaan usein pitkä yhteiselomme taudinaiheuttajien kanssa: kun käytät kondomia, kyseessä on uusin ase pitkässä evolutiivisessa kilpavarustelussa.

En kuitenkaan kirjoita pelkästään loisista. Kun kirjoitan myöhemmin tarkemmin nykyisestä tutkimuksestani Madagaskarilla, näkökulma tullee leviämään niin kehitysmaiden tilanteeseen, kädellisten biologiaan kuin lajien sukupuuttoihin. Tulen myös epäilemättä kirjoittamaan tiedeviestinnästä, tiedepolitiikasta ja tieteen etiikasta.  Sivuprojektina olen tehnyt tutkimusta genetiikan opettamisesta lukiossa: tieteen opettaminen, viestiminen ja popularisointi on lähellä sydäntäni. Nykyisessä uutisoinnissa geenitutkimukseen liittyvät teemat ovat säännönmukaisesti heikoimmilla: vaikka perinnöllisyyteen liittyvät uutiset kiinnostavat ja ovat myös tärkeitä ihmisten itsetuntemuksen kannalta, tällä saralla tuntuu liikkuvan eniten harhakäsityksiä ja uutisten tasokin on heikointa.

Tällä hetkellä työskentelen kehitysbiologian tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa, joka on maailmanlaajuisesti yksi parhaista näköalapaikoista havainnoida miten käsityksemme geenien toiminnasta, eliöyksilöiden kehityksestä ja kehityshistoriastamme tarkentuu.

Opettajaluonteeni tulette myös huomaamaan. Ensimmäisenä kotitehtävänä olkoonkin tämän postauksen toinen virke. Jos jokaisella eliölajilla on loisensa, eikö tästä synny loputon ketju yhä pienempiä ja pienempiä loisia? Eikö jossain vaiheessa vastaan tule eliölaji, joka on niin pieni, ettei sillä enää voi olla loista? Vastauksen löytää kyllä tämän tekstin tarkalla lukemisella.

Lyhyempiä kirjoituksiani pääsee seuraamaan twitteristä: @aivelo

Kommentit (12)

Lentotaidoton
Liittynyt26.3.2005
Viestejä4217
Viesti

Kun et itse määritellyt loisimista, niin arvaan: ”niitä ovat niin pienemmät kuin isommatkin taudinaiheuttajat viruksista useampimetrisiin heisimatoihin.” Onko viruksilla loisia?

SamikoKu
Liittynyt12.7.2010
Viestejä4659
Viesti

Oli muuten ihan kutkuttava ja hiukan haastavakin esittäytyminen.

Uskomalla tieteeseen voi olla vain hetkittäin oikeassa.
"Olet väärässä: Kirjoitusoikeutesi on peruttu."

CE-hyväksytty
Liittynyt30.4.2005
Viestejä25892
Viesti

"Ei tunneta yhtään eliölajia, jolla ei olisi loisia."

Jaa. Päättymätön ketju päättyy ilmeisesti sitten kun menee niin pieneksi että viimeinen loinen ei ole enää eliö? Vai kiertääkö se lenkin jollon jokainen ringissä on toisensa loisen loisen loinen tms..?

Pseudohippi: Jos ulkomaalainen radikalisoituu ja lähtee ISISiin, se on meidän kantasuomalaisten vika.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä163
Viesti

Liian helppo tehtävä, kun näin nopeasti ratkesi! Ratkaisun keskiössä on pieni kompa: pienimmät loiset ovat viruksia, virioideja ja prioneja, joita ei pidetä eliöinä. Aineenvaihdunnan ja solurakenteen puuttuessa niitä ei lasketa eliöiden joukkoon ja samasta syystä niillä ei ole loisiakaan. Ehkä. Tuo viimeinen väite pitää minun vielä varmistaa.

Näytä kaikki kommentit (12)