Paro-robottihylje osaa pitää seuraa ihmiselle. Kuva: Aaron Biggs /Wikimedia Commons

Miksi tunnemme empatiaa robotteja kohtaan?

Viime keväänä julkaistu tutkimus ihmisten robotteja kohtaan tuntemasta empatiasta herätti paljon huomiota. Saksalaisessa tutkimuksessa ihmiset katsoivat videota, jossa robottia ja ihmistä kohdeltiin kaltoin samalla kun koehenkilöiden aivoja kuvattiin. Tulokset osoittivat, että ihmiset reagoivat osapuilleen samalla tavalla robottien ja ihmisten huonoon kohteluun – eli robotitkin saivat myötätuntoa.

Ihmisten robotteja kohtaan tuntema myötätunto on mielenkiintoinen juttu. Tiedämme, että ne ovat vain ohjelmoituja konekasoja, mutta emme silti osaa olla tuntematta myötätuntoa niitä kohtaan. Jos näemme, että robotteja kohdellaan väärin, meistä tuntuu samalta kuin olisimme nähneet jotakin ihmistä kohdeltavan väärin.

Robottien kaltoinkohtelusta on monia hyviä tutkimuksia. MIT Media Labin tutkija Freedom Baird hyödynsi omissa tutkimuksissaan Furbya. Furby on robotti, joka on puettu pehmoleluksi, ja se on ohjelmoitu vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Bairdin tutkimuksessa Furbya roikotettiin hännästä ja seurattiin, miten ihmiset reagoivat. Koehenkilöt tiesivät, että Furby on robotti; että sillä ei ole mieltä eikä tunteita. Silti ihmiset eivät voineet katsoa robottia, joka itki ja uikutti ja sanoi, että sitä pelottaa, ja he halusivat vapauttaa sen tukalasta tilanteesta.

Koehenkilöiden reaktio omaan reaktioonsa oli mielenkiintoinen. Ensin he järkyttyivät siitä, että Furbya kohdeltiin kaltoin. Hetken päästä, kun he tajusivat oman reaktionsa, he järkyttyivät siitä, että he  olivat järkyttyneet. Rationaalisella tasolla he ymmärsivät, ettei Furbylla ole mieltä. Se ei kuitenkaan estänyt heitä kuvittelemasta Furbylle mieltä, ja tuntemasta sen mukaisesti.

Tutkija Sherry Turkle kertoo kirjassaan Alone Together toisen kuvaavan tarinan robotista nimeltä Nexi, joka on kehitetty Massachusettsin Teknillisessä Instituutissa. Nexillä on naisen ylävartalo, tunteita ilmaisevat kasvot ja se osaa puhua. Eräänä päivänä eräs opiskelija havaitsi, että kun Nexi oli pois päältä, sitä säilytettiin verhon takana side silmillä. Tämä laukaisi kiihkeän keskustelun oppilaitoksessa. Miksi Nexillä oli side silmillä?

Näyttivätkö suljetun robotin avonaiset silmät liian kammottavilta? Pelkäsivätkö tutkijat, että Nexi voisi nähdä, että se oli hylätty verhon taakse? Halusivatko he suojella robotin tunteita? Se tosiasia, että Nexin silmät peitettiin, tuntui olevan merkki siitä, että Nexi näki, ja näkeminen taas oli merkki jonkinlaisesta tietoisuudesta.

Robotin hylkäämisestä johtuva levottomuus oli aiheena myös kokeessa, jossa robotti suljettiin komeroon. Washingtonin yliopiston tutkimuksessa kauko-ohjattu, hieman ihmismäinen robotti sai ensin leikkiä lasten kanssa. Kesken leikkiä aikuinen puuttui peliin, ja sulki robotin mitään selittämättä komeroon. Tämän jälkeen lapsia haastateltiin vajaan tunnin verran.

Tulokset kertoivat, että lapset ymmärsivät robottien olevan jotakin elävän olennon ja koneen väliltä. He olivat sitä mieltä, että robotteja voidaan myydä ja ostaa kuten muitakin koneita. Mutta suurin osa myös piti tutkimuksessa käytetyn robotin kohtelua epäreiluna. Lasten mielestä robotin olisi pitänyt vähintään antaa leikkiä leikki loppuun, ja heillä oli paha mieli sen puolesta.

Robotteja kohtaan tunnettu empatia on luultavasti sukua empatialle, jota jotkut ihmiset tuntevat eläimiä, vanhaa autoa, huonekasveja tai puutarhatonttuja kohtaan. Emme muodosta tunnesidettä mihin tahansa puutarhatonttuun, vaan tonttuun, joka on ollut meillä pitkään ja josta olemme pitäneet huolta. Kuten Turkle sanoo: "Emme hoida vain sitä, mitä mitä rakastamme, vaan opimme rakastamaan sitä, mitä hoidamme."

Jos ja kun robotit yleistyvät lasten leluina tai vanhusten seuralaisena – vanhuksilla on jo nyt Paro-hylje – odotettavissa on monia omituisia tunteellisia tilanteita. Robotteihin, jotka puhuvat, välittävät ja pelkäävät, muodostuu syvempi tunneside kuin nukkeihin, jotka eivät puhu. Robotit sinänsä ovat aina samanlaisia - pelkkiä koneita - mutta se mikä muuttuu on meidän halukkuutemme  hyväksyä ne uudenlaisiksi ystäviksi.

Mielenkiintoinen kysymys on mitä tapahtuu, jos jonakin päivänä yhä useammalla meistä on robottiystävä. Laatiiko robottiystävä ystävyydelle uudet standardit – hieman samalla tavalla kuin Facebook on jo tehnyt?  Varoittava esimerkki henkilöstä, joka haaveilee naispuolisesta robotista, on Turklen haastattelema kuusikymppinen mies, Wesley.

Wesley on itsekeskeinen ja äärimmäisen temperamenttinen, ja hänen on likipitäen mahdotonta muodostaa kestäviä ihmissuhteita. Wesley toivoo naispuolisesta robotista elämänkumppania, joka ymmärtäisi häntä. Kumppania, joka olisi olemassa hänen tarpeitaan varten, mutta jonka tarpeita hänen ei tarvitsisi huomioida. Koska se olisi vain robotti, Wesleyn ei tarvitsisi välittää sen tunteista, kun hän saa raivareitaan.

Onko oikein, että Wesleyn kaltainen mahdoton ihminen saa pidäkkeettömästi toteuttaa itseään välittämättä lainkaan toisesta osapuolesta, koska tämä on robotti? Vai tekisikö hänelle hyvää opetella hieman itsehillintää ja toisten huomioimista? Entä jos Wesley saakin raivokohtaustensa aikana nautintoa siitä, että hän tuottaa kipua toiselle? Japanissa kehitetty naisrobotti Aiko on ohjelmoitu ilmoittamaan, että sitä sattuu, jos sen käsivartta puristetaan liian lujaa. Jos sitä koskettaa rintoihin, se sanoo, ettei hän pidä siitä että hänen rintoihinsa kosketaan.

Lue tuore saksalaistutkimus robotteja kohtaan tunnetusta myötätunnosta
sekä tutkimus, jossa robotti suljettiin komeroon.

Kommentit (11)

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27230

Samantha yksistään oli jo aika pelottava, tästä puhumattakaan.

Meikä olis just semmonen, että musta tuntuis pahalta jos robottia kohdeltaisiin väärin.

Onkohan sitä tutkittu, että minkälaiset ihmiset kiintyvät esineisiin eniten ja ovatkohan ne samat ihmiset, jotka tuntevat empatiaa robotteja kohtaan?

Wesleylle en antaisi robottia, koska ajatus tuntuu minusta epämiellyttävältä.

Hämmentää.

Hannu Tanskanen
Liittynyt26.3.2009
Viestejä8848

Syntyyhän miehen ja autonsa välillekin tunneside ja vanhasta tutusta on vaikea erota, mutta tuskinpa auto siitä välittää? Huomaan kohdistavani lämmintä myötätuntoa robottipölynimuriimme, kun se törmäilee esteisiin ja sitten kopsutellen kiertää ne ... ;-)

jepajee
Liittynyt29.12.2009
Viestejä19808

Tunteisiin ankkuroituvat ihmiset ovat alttiimpia kiintymään tavaroihin. Se on se eläimellinen puoli joka takaa toimintakyvyn joka tilanteessa, mutta saa ihmiset myös panikoimaan ja hamstraamaan tavaraa.

Heider-Simmelin demonstraatio taitaa olla ensimmäinen vastaava koe ja lisää oppii linkittämästäni kurssista. Tosin minä siitä mitään muista, joten on parempi vain tuhlata muutama tunti aiheeseen.

 

Heider-Simmel

Introduction to Social Psychology

 “X is powerful. It kills. Mostly x's.”

Rousseau
Liittynyt13.11.2009
Viestejä16844

http://www.youtube.com/watch?v=M26eDh2nWbQ

Lukuunottamatta em. sketsiä esineiden rääkkäys aiheuttaa allekirjoittaneessa tuskaisia tuntemuksia. Olen ajatellut että mitäpä sitä suotta häpeämään että suhtautuu esineisiin kuin nämä olisivat eläviä eikä halua esineitä käsitellä miten sattuu, koska sehän on vain seurausta siitä että suhtautuminen oikeasti eläviin olentoihinkin on varovainen ja kunnioittava. Jos en esim. potki kissoja ja koiria tai kiusaa ihmisiäkään, ja sen "hintana" on se että tulee skitsoja tuntemuksia esineiden kanssa, niin pitänee kärsiä mokoma.

Tietty lihansyöminen on se ikuinen syyllisyydentunnon paikka. Heppoista huojennusta saa ajatuksesta että eläimetkin syövät eläimiä, ja teurastus on (onko?) hoidettu eläinrääkkäystä välttäen. Plus pyrin olemaan liharuokaa syödessäni kiitollinen. Kasvisten kanssa en niin kauheasti piittaa, koska en pysty ajattelemaan kasvin katkaisua ja syömistä murhana. Silti en riivi puista oksia huvikseni, enkä halua heittää ruokaa menemään (kuin vasta pilaantuneena).

Jos suhtautuu huvittuneesti ihmisiin jotka luovat tunneperäisen suhteen omaisuuteensa tai vaikuttavat liioittelevan lemmikkieläintensä merkitystä, tulee todellakin mielestäni muistaa että parempi näin kuin että olisimme kaikki todellakin tunteettomia, kuin koneita. Mitä järkeä silloin olisi esim. lisääntymisessäkään, kun omaa lastaan kohtaan ei tuntisi yhtikäs mitään?

Fiktio jossa tarkastellaan robotteja tai paremminkin androideja, on aina jollain todella monimutkaisella ja syvällä tavalla häiritsevää. Siinä joutuu vastatusten sen seikan kanssa että jos ei ole valmis myöntämään koneelle tietoisuutta, onko sitä edes omalla itselläkään, todella? Mikä sen takaa että minulla on "sielu" mutta jollain ei-biologisella kokoonpanolla ei ole, jos se jostain syystä alkaa käyttäytymään siten että sillä on ymmärrys omasta itsestä, tunteita ja pyrkimyksiä? Jos taas ei olla vielä noin pitkällä, eli meillä on vain "tyhmä" robotti, niin mitä se kertoo ihmisestä jos haluaa esim. viillellä silikonilla päällystetyn konemorsiamensa kasvot?

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27230

Mikähän siinä on, että joillekin esineille (ja roboteille) on niin helppoa livauttaa se sielu mukaan? Minulla esim. on eräs unilelu. Aamulla herätessä ja sänkyä pedatessa se pitää kääntää aina oikein päin, niin että sen naama ei ole vasten patjaa.

Hämmentää.

Ronron
Liittynyt10.12.2006
Viestejä9265

Minulla on taipumusta tällaiseen. Kiinnyn tavaroihin ja tunnen niitä kohtaan empatiaa tai sääliä. Koen tämän sairaalloiseksi siksi, koska se häiritsee elämääni. Sillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa että minulla taitaa olla OCD, pakko-oireinen ahdistuneisuushäiriö. Ylipäänsä olen jotenkin sairaalla tavalla ylitunteellinen tai yliempaattinen ihminen, olen aina ollut. Loppujen lopuksi kaikki saattaa kummuta jostain serotoniinihäiriöstä tai vastaavasta perus-apatian tai ahdistuksen aiheuttavasta tekijästä. Tosiaan tällä hetkellä suunnitelmissa olisi esim vaihtaa kaksi autoamme yhdeksi tila-autoksi, mutta tulen saamaan todella ikävät tuntemukset siitä, koska olen kiintynyt autoihimme ja mielestäni niiden kuuluu olla yhdessä.. sekin johtuu vain siitä kun avokki kerran meni sanomaan että hänen autollaan on minun autoani ikävä (oma autoni oli korjaamolla). Se jotenkin syöpyi välittömästi aivojeni tunnekeskukseen eikä ole lähtenyt sieltä mihinkään. Aina kun mietin autojemme erottamista toisistaan, tuo lausahdus tulee mieleeni ja samalla tulen itse todella surulliseksi. Siis sairastahan tämä on, en yritä ollenkaan kiistää. En varmaan ole normaali. Tätä samaa tapahtuu todella monissa asioissa, muttei kuitenkaan kaikessa. Tämä ilmiö estää minua hankkimasta tietynlaisia tavaroita kotiin.. kaikki, mikä hiukankin voi aiheuttaa empaattisia tunnereaktioita, myrkyttää mieleni.. kehitän pakkoajatuksia joissa teen pahaa näille esineille tai joku muu tekee. Ja tulen ahdistuneeksi ja surulliseksi.

Se oli ikävää kun jossain vaiheessa huomasin että tämä sama pakkoajatus-kuvio alkoi kohdistua eläviin ihmisiin. Ihmisten kanssa kuitenkin on pakko olla, sille ei voi mitään. Söin jonkin aikaa cipralexia hoidoksi, mutta muutaman vuoden jälkeen totesin että en halua popsia nappia loppuelämääni. Niillä on sivuvaikutuksia aina, ja maksavat muutenkin rahaa. Ja ne pitää olla aina mukana, jos unohtuu niin tulee sähköiskuja päähän. Lopetin ne ja "yllättäen" sama homma jatkuu taas, elämä on ihan perseestä. Mutta ainakaan ei väsytä enää. Saiskohan sähköshokkihoitoa kuinka helposti..

くそっ!

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27230
Ronron

Saiskohan sähköshokkihoitoa kuinka helposti..

Ei auta tommoseen sähköshokit.

Hämmentää.

syytinki
Liittynyt18.8.2008
Viestejä7937

Seurattuani noita muinaisuuteen osoitettuja alieni- ja salainen korkeakulttuuritoiveita, olen valmis ratkaisemaan otsikon kysymyksen.

Kyse on muinaisuudessa avaruudesta tulleiden geenimanipulaattorien työstä. Istuttivat meihin lemmekkäitä tunteita koneita ja esineitä kohtaan. Muutenhan olisimme rikkoneet ne heti. Oli helpompi tyrkyttää jumalaksi joku savipatsaan näköinen robotti ja tottelimmekin sitä paremmin.

Yksi todisteista on melkein silmiemme edessä. Ennen geenimanipulaation purentaa elelimme kivikautta ja rikoimme kaikki esineet kuten löytöjen perusteella voi huomata.

Täysin ei tuo manipulointi ole vielä mennyt perille. En tunne erityisempiä väristyksiä esim. lenkkiavainta kohtaan, vaikka niitä olisi sopivan kokoisiakin.

Rousseau
Liittynyt13.11.2009
Viestejä16844
Ronron

 Siis sairastahan tämä on, en yritä ollenkaan kiistää. En varmaan ole normaali. Tätä samaa tapahtuu todella monissa asioissa, muttei kuitenkaan kaikessa. Tämä ilmiö estää minua hankkimasta tietynlaisia tavaroita kotiin.. kaikki, mikä hiukankin voi aiheuttaa empaattisia tunnereaktioita, myrkyttää mieleni.. kehitän pakkoajatuksia joissa teen pahaa näille esineille tai joku muu tekee. Ja tulen ahdistuneeksi ja surulliseksi.

Se oli ikävää kun jossain vaiheessa huomasin että tämä sama pakkoajatus-kuvio alkoi kohdistua eläviin ihmisiin. Ihmisten kanssa kuitenkin on pakko olla, sille ei voi mitään. Söin jonkin aikaa cipralexia hoidoksi, mutta muutaman vuoden jälkeen totesin että en halua popsia nappia loppuelämääni. Niillä on sivuvaikutuksia aina, ja maksavat muutenkin rahaa. Ja ne pitää olla aina mukana, jos unohtuu niin tulee sähköiskuja päähän. Lopetin ne ja "yllättäen" sama homma jatkuu taas, elämä on ihan perseestä. Mutta ainakaan ei väsytä enää. Saiskohan sähköshokkihoitoa kuinka helposti..

Ihan samoja kokemuksia, eli pakkoajatuksia niin eläviin olentoihin kuin esineisiinkin liittyen. Mitä enemmän iloitsen jostakin asiasta, sitä ahdistavammalta se sitten tuntuukin kun tulee mieleen kuva että mitä jos tekisin tälle asialle näin (lievimmästä päästä esim. että leikkelen antoisan kirjan pieneksi silpuksi). Hulluksihan sitä lopulta alkoi itsensä tuntemaan kun noita tuntemuksia vuosien varrella kehittyi ja oli aina välillä. Varsinaista pakko-oireisuutta itselläni ei ole koskaan diagnosoitu. Mutta toisaalta en kärsi tuollaisesta jatkuvasti, ainoastaan jos olen ahdistuneempi ja stressaantuneempi. Toisaalta kun nykyään on aika harvoin energinen, iloinen ja onnellinen, on noita hullunhoureitakin sitten sitäkin enemmän. Ymmärrän erittäin mainiosti millaisessa helvetissä elää esim. ihminen joka pelkää vahingoittavansa omaa lastaan...

Itse söin masennukseen Cipralexia jonkin aikaa joskus kauan kauan sitten, ja sain siitä itsariajatuksia joiden olemassaolosta en saanut itse päättää. Yleensähän jos fantasoin itseni lopettamisesta, se on suht' valinnaista nautiskelua, mutta ko. lääkityksen aikana kuolema oli mielessäni halusin tai en. Muuten ei sitten mikään tuntunutkaan yhtään miltään, eli kyseessä oli SSRI-lääke joka itsestäni hävitti täysin tunteet. Muut SSRI-lääkkeet ovat paremminkin piristäneet - ensialkuun, myöhemmin sitten mieliala aina lässähtää ja loppujen lopuksi on kuin sisupastilleja söisi eli yksi lysti. Tämän vuoksi en olekaan enää vuosiin syönyt mielialalääkkeitä kun tyhjän saa pyytämättäkin, kuten sanotaan.

Pakkoajatusten kanssa helpottaa aina hieman tiedostaa se että ne ovat vain ajatuksia. Turha syyllistyä sellaisesta mitä ei kumminkaan oikeasti tekisi. Yleensä pakkoajatuksista kärsivät ihmiset ovat juurikin tunteellisia, usein mitä kilteimpiä ihmisiä jotka huolehtivat ja murehtivat kaikkea mahdollista. Piinallista siitä pakkoilusta tulee sen takia että siinä on se elementti että "mitä jos sekoan enkä enää pysty hallitsemaan itseäni ja teen juuri sen asian mitä en halua tehdä". Ja voi olla että menee vuosia ennen kuin edes kertoo pakko-oireilustaan missään, kun ajattelee ettei halua muiden tietävän kuinka "hullu" sitä onkaan. En minäkään kaikista ajatuksistani ole avautunut ihan missä tahansa kun kuitenkin olen jotakuinkin pystynyt kasassa pysymään.

Ronron
Liittynyt10.12.2006
Viestejä9265

Joku muukin.. ihme. Kaikki ihmiset joille olen tästä kertonut, kaikki, ovat kertoneet etteivät ymmärrä. Että ensinnäkään heille ei tule mitään pahoja ajatuksia koskaan edes mieleen ja jos tuleekin, niin se vain huvittaa lähinnä. Itseäni ei huvita alkuunkaan. Olet kai ensimmäinen joka jakaa tämän asian kanssani. Pakkoajatuksiksi niitä kutsutaan, mutta en ole ihan varma onko asialla kuitenkaan tekemistä sen varsinaisen pakko-oireisen häiriön kanssa. Minusta tuntuu ennemminkin siltä, että tämä kumpuaa siitä, että nuo ajatukset ylipäänsä aiheuttavat voimakkaan ahdistuksen tunteen. Ja sen takia niitä tulee. Koska niitä pelkää ja yrittää välttää. Mieli takertuu aina niihin asioihin, joita yrittää olla ajattelematta ja välttää. Tai mitä pelkää. Jos nuo ajatukset eivät aiheuttaisi mitään tunnereaktiota, ne eivät merkitsisi mitään ja silloin ne varmaan lakkaisivat tulemasta.

Mutta toisaalta, on minulla taipumusta pakko-oireisuuteenkin. Mutta voisivathan nämä silti olla kaksi erillistä asiaa? Paskat pelikortit?

くそっ!

Rousseau
Liittynyt13.11.2009
Viestejä16844

Varmaankin on useitakin eri syitä minkä vuoksi ihmisille voi tulle pakkoajatuksia. Näin telkasta ammoin jonkin dokumentin pakko-oirehäiriöstä, ja siinä muistaakseni keskityttiin yksinomaan pakkotoimintoihin. Näitähän ovat esim. pakonomainen tarve napsutella valoja päälle ja pois ennen kuin pääsee lähtemään ulos kotoaan, tai käsien peseminen niin pitkään että alkaa jo ihokin rikkoutua. On esitetty että jonkin tietyn infektion jälkitilana aivot voisivat jäädä tuollaiseen "luuppiin" että syntyy pakkotoimintoja.

Pakkoajatuksista harvemmin kuulee miltään taholta mitään, sen paremmin tutkijoilta kuin niistä kärsiviltäkään. Eivätkö ne sitten ole niin yleisiä, vai onko syy siinä ettei niistä kehdata puhua ääneen, en tiedä. Mutta omalla kohdallani huomaan siis todellakin että jumit päässä syntyivät elämäni varrella hitaasti stressin kertyessä. Alunperin ne eivät alkaneet välittömästi stressatessa, vaan vasta kun rasitusta oli kestänyt jonkin aikaa. Nykyään saattaa tulla hyvinkin nopeasti oireilua ja mitättömämällä rasituksella, eli ilmeisesti aivot ovat jääneet jotenkin yliherkiksi. Toisaalta olin vasta lapsi kun kotiin yksin jätettynä sain paniikkikohtauksen ajatellessani kuolemaa, joten herkkyys kaikenlaiseen neuroottiseen oireiluun juontaa lopultakin hyvin kaukaa, vaikka vasta aikuisella iällä olevan varsinaisesti eniten kärsinyt ahdistuneisuudestani. 

Koska tämä minulla on ahdistuspohjaista, en kai sen takia sitten ole varsinainen pakko-oirekeissi, enkä ole sellaista diagnoosiakaan saanut.

Kaikenlaista lievempää oireilua voi olla ihmisillä ilman että he sitä sen kummemmin pakotukseksi mieltävät. Esim. hedelmiä ostetaan kaupasta parillinen määrä, esineet jollain alueella pitää olla tietyssä järjestyksessä (ulkopuoliset saattavat kuvitella että ihminen vain on hyvin järjestelmällinen tai siisti, vaikka tosiasiassa hän yrittää välttää ahdistusta joka syntyy jos kaikki on "väärin"). Tiedän ihmisen jonka piti naiseen yhtyessään laskea jokainen työntö, että kyllä tätä kaikenlaista rituaalinomaista käytöstä on. Olen erityisen kiinnostunut siitä miten paljon mahdollisesti neuroottinen (tai mitä sanaa kukakin mieluiten käyttää) käyttäytyminen on taikauskoiselta puolelta sukua sille perusmaagisessa tilassa elämiselle mikä alkuihmisille mahdollisesti oli hyvinkin normaali ja luontainen olemisen tapa. Nykyaikaan siirrettynä se sitten ei sitä olekaan.

Jokatapauksessa esivanhempamme elivät vaarallisissa oloissa joissa uhka oli jatkuvasti läsnä, saattoivathan viholliset tai petoeläimet hyökätä koska tahansa. Ehkäpä jatkuvaa stresstilaa lievittääkseen aivot luontaisesti kehittävät rituaalinomaista toimintaa, mikä mukamas jotenkin suojelee ihmistä näkymättömiltä uhkilta.

Pakkotoiminnot, jos eivät haittaa elämää (kuten käsien pesu ihon irtoamiseen asti kylläkin haittaa) eivät ole välttämättä mikään kauhea riesa. Pakkoajatukset sitten taas toisaalta ovat, koska ne eivät todellakaan pura stressiä, vaan luovat sitä lisää. On ikäänkuin menty askel eteenpäin "tavallisesta" pakko-oireilusta niin että "mikään ei enää riitä", eli ei ole enää olemassa mitään sopivaa rituaalia mikä lievittää tuskaa. Jos mieleen pälkähtää että "mitä jos sekoan ja satutan läheistäni", niin miten sen purat? Välttämättä kaikki eivät kehtaa varmaankaan avautua tuollaisesta edes psykiatrille, kun pelkäävät välitöntä passitusta suljetulle osastolle.

Seuraa 

Käsikopelolla

Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka tekee havaintoja tieteen maailmasta ja sen liepeiltä. Jani odottaa lukijoilta vinkkejä mielenkiintoisista tutkimuksista ja toivoo myös yhteydenottoja tieteentekijöiltä, jotka haluavat esitellä omia töitään.

Teemat

Kategoriat