Chathaminsieppo pelastettiin lähes varmalta sukupuutolta. Kuva: Frances Schmechel.

Tutkijat jalostivat tietämättään perinnöllistä pöhköyttä

Chathaminsieppo (Petroica traversi) oli 1980-luvulla maailman uhanalaisin lintulaji. Siitä esiintyi vain viisi yksilöä, jotka elivät tuulisella ja kivisellä jyrkänteellä Uudessa-Seelannissa. Pesiviä pareja oli vain yksi, ja niiden tulevaisuus näytti synkältä.

Tänä päivänä chathaminsiepoilla menee paljon paremmin, kiitos lintujensuojeluohjelman. Tutkijat pyydystivät jäljelle jääneet yksilöt ja siirsivät ne suojaisalle saarelle. Siellä he keräsivät sieppojen munimat munat, ja antoivat ne toisten lintujen haudottaviksi. Projekti onnistui yli odotusten, ja vuonna 1998 chathaminsieppoja oli jo yli kaksisataa yksilöä.

Chathaminsieppojen munat kantoivat sisällään kuitenkin synkkää salaisuutta, joka olisi voinut koitua linnun tuhoksi. Tutkijat olivat nimittäin havainneet jo projektin ensimmäisinä vuosina, että jotkut emot eivät munineet pesään, vaan pesän reunalle. Luonnossa nämä munat olivat tuhoon tuomittuja, sillä niitä ei haudottu. Tutkijat kuitenkin pelastivat munat laittamalla ne takaisin pesään.

Muutamassa vuodessa tutkijat havaitsivat, että yhä useampi naaras alkoi munia pesän reunalle. Onneksi tutkijoilla oli käytössään lintujen yksityiskohtainen sukupuu. Se osoitti, että reunalle muniminen oli perinnöllinen ominaisuus. Luonnossa ominaisuus karsiutuisi nopeasti pois, koska munat tuhoutuivat, mutta tutkijat olivat tietämättään siirtäneet sen eteenpäin pelastamalla reunalle munitut munat. Näistä munista kuoriutuneet naaraat munivat itsekin reunalle.

Jos tutkijat olisivat jatkaneet reunalle munittujen munien pelastamista, ominaisuus olisi ennen pitkää voinut levitä koko populaatioon. Kaikki emot olisivat munineet reunalle eivätkä linnut olisi enää selvinneet ilman ihmisen apua. 1990-luvulla tutkijat kuitenkin antoivat reunalle munittujen munien pysyä reunalla, ja ominaisuus on vähentynyt.

Tutkimuksen julkaisi PLOS ONE ja siitä voi lukea enemmän Not Exactly Rocket Science -blogista:

http://phenomena.nationalgeographic.com/2014/01/02/in-saving-a-species-you-might-accidentally-doom-it/

Kommentit (2)

BCK
Liittynyt9.7.2010
Viestejä5705

Kiva pieni tiedonmuru.

Aika jännä muuten, miten tuollainenkin käyttäytymistaipumus, kuten pesän reunalle muniminen, voi periytyä. Aika käsittämätöntä ajatella, että olisi jokin proteiini, jota DNA koodaisi, ja joka tuollaista saa aikaan.

MooM
Liittynyt29.6.2012
Viestejä3817
BCK

Kiva pieni tiedonmuru.

Aika jännä muuten, miten tuollainenkin käyttäytymistaipumus, kuten pesän reunalle muniminen, voi periytyä. Aika käsittämätöntä ajatella, että olisi jokin proteiini, jota DNA koodaisi, ja joka tuollaista saa aikaan.

Samaa mietin. Kovin on yksityiskohtainen käytöspiirre ollakseen noin vahvasti periytyvä. Olisi kiva tietää, onko noissa reunamunijoissa muitakin eroja muuhun populatioon verrattuna. Vaikea uskoa, että joku geneettinen ero ilmenisi vain noin. Ilmeisesti tuossa on kyse nimenomaan käytöksestä, ei esim. näkösysteemin erosta tms. karkeammasta.

Minusta tuo on hieno esimerkki siitä, miten ympäristö ja sen tekijät voivat muuttua yllättävästi ja evoluution kannalta uudessa ympäristössä sopivin ei ole mitenkään se fyysisesti vahvin tai dominoivin, kuten monesti ajatellaan. 

Seuraa 

Käsikopelolla

Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka tekee havaintoja tieteen maailmasta ja sen liepeiltä. Jani odottaa lukijoilta vinkkejä mielenkiintoisista tutkimuksista ja toivoo myös yhteydenottoja tieteentekijöiltä, jotka haluavat esitellä omia töitään.

Teemat

Kategoriat