Onko viisasta nähdä kuollut läheinen ruhjoutuneena?

Tilanne on monille tuttu vähintään televisiosta. Mies tai nainen on kuollut tapaturmaisesti tai väkivallan seurauksena. Läheiset haluavat nähdä hänet, mutta poliisi sanoo, että se ei ole hyvä ajatus. Uhri on niin pahoin ruhjoutunut, että läheisille jäisi vain huono muisto.

Mutta olisiko silti hyvä ajatus antaa läheisten nähdä vainaja runneltunakin? Vaikka näky ei olisi kaunis, auttaisiko se surevaa hyväksymään tilanteen ja orientoitumaan elämään uudella tavalla?

Tämä kysymys nousi esiin Englannissa vuonna 1998, kun lentokone räjähti Lockerbien yllä ja 270 matkustajaa menetti henkensä. Vastaava syyttäjäviranomainen ei sallinut omaisten nähdä vainajia ennen kuin näiden henkilöllisyys oli varmistettu sormenjäljistä tai hammastiedoista. Kun tämä prosessi oli ohi, viranomaiset ohjeistivat hautaustoimistoja, ettei omaisten ollut hyvä nähdä vainajia. Omaiset olivat järkyttyneitä siitä, etteivät he saaneet itse valita, näkevätkö he läheisensä vai eivät.

Jos viranomaiset olisivat tutustuneet aihetta käsitteleviin tutkimuksiin, he olisivat voineet päätyä toisenlaisiin suosituksiin. Vaikka tutkimukset ovat harvassa, ne viittaavat siihen, että ruhjoutuneenkin omaisen näkeminen on psykologisesti suotuisaa, kunhan se perustuu omaan valintaan.

Ensimmäinen tutkimus, jossa ruhjoutuneiden omaisten näkemisen psykologista vaikutusta selvitettiin, koski Granvillen junaonnettomuutta Australiassa vuonna 1977. Siinä kuoli yli 80 ihmistä ja yli 200 loukkaantui. Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen tutkijat ottivat yhteyttä kuolleiden omaisiin ja kysyivät, olivatko he nähneet omaistensa ruumiita.

Tutkijat saivat kiinni 44 haastateltavaa. Heistä  36 ei ollut halunnut nähdä omaisensa ruumista. Nyt kun aikaa oli kulunut pari vuotta, 22 ihmistä 36:sta katui, etteivät he olleet nähneet vainajaa. Niistä kahdeksasta ihmisestä, jotka olivat nähneet ruumiin, vain yksi katui valintaansa. Psykologisesti tarkateltuna parhaiten kriisistä olivat selvinneet ihmiset, jotka olivat nähneet omaisensa ruumiin.

Toinen kuva ongelmakenttään saatiin vuoden 1987  Zeebruggen laivaonnettomuden myötä. Siinä hukkui lähes kaksisataa ihmistä, joista osa saatiin nostettua vedestä nopeasti, mutta osa vasta viikkojen päästä. Jälkimmäisessä ryhmässä ruumiit olivat usein pahoin turvonneita ja kilkkien osin syömiä.

Tutkimuksessa osoitettiin mielenkiintoisesti, että psykologiset hyödyt rujon vainajan näkemisestä tulevat viiveellä. Toisin sanoen kun tapahtumasta oli kulunut alle vuosi, vainajan nähneet omaiset olivat selvästi huonommassa kunnossa kuin omaiset, jotka eivät olleet nähneet vainajaansa. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin tilanne oli kuitenkin muuttunut. Ihmiset, jotka olivat nähneet vainajan, pärjäsivät nyt paremmin – heitä eivät kiusanneet kuvitellut mielikuvat ja ajatukset siitä, miltä vainaja oli näyttänyt.

Vuonna 2010 British Medical Journal julkaisi uudenlaisen otoksen rujon vainajan kohtaamisesta. Siinä omaisia etsittiin sairaaloiden kautta ja heitä haastateltiin syistä, miksi he halusivat tai eivät halunneet nähdä vainajaa, ja miten se oli vaikuttanut heidän elämäänsä.

Tutkimuksessa oli mukana 80 ihmistä, joiden läheinen oli kuollut itsemurhan kautta tai väkivaltaisesti. Jotkut olivat kuolleet pommiräjähdyksessä; jotkut puukotettu tai mukiloitu kuoliaaksi; ja jotkut palaneet tulipalossa.

Kaikkiaan 49 ihmistä oli uskaltautunut kohtaamaan vainajan ja 35 heistä oli sitä mieltä, että se oli oikea päätös. Yhdeksän ihmistä ei osannut arvioida, oliko vainajan näkeminen pelkästään hyvä tai pelkästään huono asia, kaksi katui päätöstä ja kolme ei osannut sanoa siitä mitään.

Kahdella katuvalla ihmisellä oli hieman samanlainen tarina. Sally joutui tunnistamaan tulipalossa menehtyneen ätiinsä, mutta tämä oli palanut niin pahoin, ettei tunnistus ollut mahdollinen. Hän tiesi, että vainaja oli hänen äitinsä, mutta tunsi, että äiti oli muuttunut muukalaiseksi. Angela puolestaan vietiin tunnistamaan ystävän pahoin mukiloitua ruumiista, mutta vammat olivat niin suuret, ettei hänkään kokenut tunnistavansa vainajaa. Molemmissa tapauksissa naiset myös kokivat, että heidät pakotettiin vainajan näkemiseen – koska ketään muuta ei ollut.

Tutkimus paljasti myös moninaiset syyt, joita ihmisillä on ruhjoutuneenkin vainajan näkemiseen. Monet halusivat varmistaa, että kyseessä todella oli heidän omaisensa; etteivät viranomaiset olleet tehneet virhettä. Muita syitä olivat velvollisuuden tunne, halu sanoa hyvästit ja halu pitää vainajasta huolta. Jotkut myös ymmärsivät, että kuvitellut mielikuvat voivat olla pahempia kuin todellisuus, joten he halusivat kohdata vainajan sellaisena kuin hän oli.

Ihmisten reaktiot vainajan näkemisestä kertonevat paljon sen psykologisista hyödyistä. Monet kokivat helpotusta nähdessään vainajan olevan rauhassa. Toisia vainajan näkeminen auttoi hyväksymään paremmin sen tosiasian, että tämä todella oli kuollut. Monilla tunteet olivat kuitenkin ristiriitaiset: vainajan näkeminen sinänsä koettiin hyvänä asiana, mutta siinä oli mukana rumia elementtejä, jotka he mielellään olisivat jättäneet pois.

BMJ:n tutkimuksessa korostetaan, että harva ihminen katuu vainajan näkemistä, vaikka tämä olisi pahoin ruhjoutunut. Viranomaisten ei pidä siksi automaattisesti olettaa, että rujon ruumiin näkeminen olisi aina traumatisoivaa. Etenkin jos omaisilla on kova tarve nähdä vainaja, se pitäisi heille sallia.

Linkki BMJ:n juttuun:

http://www.bmj.com/content/340/bmj.c2032.pdf%2Bhtml

Kommentit (0)

Seuraa 

Käsikopelolla

Jani Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, joka tekee havaintoja tieteen maailmasta ja sen liepeiltä. Jani odottaa lukijoilta vinkkejä mielenkiintoisista tutkimuksista ja toivoo myös yhteydenottoja tieteentekijöiltä, jotka haluavat esitellä omia töitään.

Teemat

Kategoriat