Fysiikkaa opiskellessa oli joskus vaikea ymmärtää, mikä tieteen edistysaskelissa oli ollut niin vaikeaa. Kun sai tietoonsa ratkaisevan kokeen tulokset ja viitekehyksen missä etsiä selitystä, vastaukset tuntuivat ilmeisiltä.

Suoraviivainen tieteen historia, missä lähdetään oikeasta viitekehyksestä suhteuttamatta sitä ajankohdan tieteelliseen ajatteluun sivuuttaa edistyksen pääasiallisen ongelman: tuon viitekehyksen selvittäminen, ei sen soveltaminen. Kun tietää, mitkä ovat oikeat palikat, on helppo näyttää, miten niillä tehdään haluttu rakennelma.

Tutkimusta tehdessä pitää ottaa huomioon, että osa havainnoista on väärin tai ne voi tulkita eri tavoin. (Ks. merkinnät "Pioneereista" ja "Tyhjän päivittelyä".) Lisäksi havaittujen poikkeamien tilastollinen merkitys voi olla epäselvä, niin että havainnon voi tulkita sattumaksi tai tärkeäksi vihjeeksi, oman maun mukaan.

Teoriapuolella on epäselvyyksiä aivan kuten havainnoissa. On olemassa todistuksia siitä, että tämä tai tuo vaihtoehto ei toimi - osa todistuksista on hyödyllisiä, toiset ovat väärin ja jotkut ovat oikein, mutta irrelevantteja, koska niiden oletukset eivät vastaa todellisuutta. Jos tutkittava asia käsittelee uutta vaikeaa aluetta, on selvää, että osa tutuista oletuksista ei pidäkään paikkansa, muuten alue olisi jo kartoitettu.

Ei ole mitään tieteellistä metodia nähdä, mikä on oikea lähestymistapa. Oma kokemukseni on se, että kulkee löydöstä toiselle kuin saarekkeilta suossa. Eteneminen on vaikeaa, joskus menee väärään suuntaan, matka tuntuu epäselvältä ja kompuroivalta. Kun lopulta pääsee väliaikaiseen tavoitteeseen, kiinteälle saarekkeelle, oikea reitti sinne on selvä. Vain typerys olisi voinut olla ymmärtämättä heti, asiahan on ilmeinen! Mutta seuraava saareke on vielä usvan seassa, ja taas pitää tarpoa.

Vastoinkäymisiä on monia, ja joskus tuntuu siltä, että suunta onkin väärä ja suo jatkuu loputtomiin. En koe, että esteisiin voi suhtautua aivan rationaalisesti. Joskus pitää asettaa pätevältäkin tuntuvaa kritiikkiä syrjään ja puurtaa eteenpäin. Vasta-argumentteja ei ole syytä unohtaa, mutta niitä kannattaa joskus hautoa, kunnes ymmärtää paremmin.

Kritiikin rooli on keskeinen: ainakin minun on vaikea edetä ilman vastaväitteitä. Kollegoilta saatavalla positiivisella ja negatiivisella palautteella on hyvin erilaiset roolit. Kehut ja kiinnostus on psykologisesti arvokasta ja auttaa jaksamaan suossa, mutta siitä on harvemmin hyötyä oikean reitin löytämiseen. Kritiikki ja kyseenalaistaminen sen sijaan pakottaa ajattelemaan tarkemmin ja näkemään, mihin päin pitää suunnistaa (tai minne ei todellakaan kannata mennä).

Tämä tuntuu kovin erilaiselta kuin kuva huippututkimuksesta, joka etenisi tasaisen nerokkaasti. Fields-mitalilla palkitun matemaatikko Alain Connesin näkemys tuntuu lohdulliselta:

"Sure I never abandon problems. On problems that I care for I will be persistent. I think in mathematics it is extremely important to be persistent. The point is not being brighter or faster. Forget it! What is important is to never abandon a problem."

Kommentit (4)

jani

"Olisinhan mä ton tienny.". "Toihan on ihan selvää, tottakai!". Tutulta kuulostaa... mutta tutulta kuulostaa myös "En olisi ikinä keksinyt tuota!".

Luulen, että se on katsojien silmissä ja asenteissa kuinka näkee valmiit vastaukset. Toisille on vain luontainen pakko vähätellä asioita ja todistaa että olisi osanut itsekkin. Toiset, ehkä kokemuksen myötä, ymmärtävät että ehkä se ei ollutkaan niin helppoa.

Jukka Savorinen

Onko olemassa joku havainto joka todistaisi ettei tila laajene tai kaareudu. Tai havainto joka todistaa suoraan että tila todellakin laajenee ja kaareutuu?

Todistaako joku havainto sen ettei energia muutu koko ajan atomien ytimissä, elektroneissa, fotoneissa ja kaikissa muissakin hiukkasissa vähemmän tiheäksi energiaksi?

Syksy Räsänen

Jukka Savorinen:

Pääsääntöisesti en vastaa kysymyksiin, jotka eivät liity blogimerkinnän aiheeseen.

Sanottakoon nyt kuitenkin, että avaruusajan kaareutuminen näkyy esimerkiksi maailmankaikkeuden laajenemisessa ja siinä, miten massiiviset kappaleet vaikuttavat valon kulkuun. Ensimmäinen havainto jälkimmäisestä oli vuonna 1919 mitattu tähtien näennäisen paikan siirtyminen Auringon lähellä. (Nykyään havaintoja gravitaation vaikutuksesta valon kulkuun on valtavan paljon.)

Jukka

"Sanottakoon nyt kuitenkin, että avaruusajan kaareutuminen näkyy esimerkiksi maailmankaikkeuden laajenemisessa"

Miten voi nähdä maailmankaikkeuden laajenevan? Eihän tilaa voi nähdä!
Jos viittaat siihen että on havaittu valon olevan sitä punasiirtyneempää, mitä kauempaa valo tulee, niin miten voidaan olla varmoja että valon yleinen punasiirtymä on todiste sille että tila laajenee? Eikö se voi yhtä hyvin tai jopa paremminkin todistaa sen että energia fotoneissa muuttuu vähemmän tiheäksi energiaksi?

Seuraa 

Maailmankaikkeutta etsimässä

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Syksy Räsänen on teoreettinen fyysikko Helsingin yliopistossa. Syksy kirjoittaa kosmologiasta, hiukkasfysiikasta ja niiden tekemisestä, tai ainakin asioista sinne päin.

Teemat

Blogiarkisto