Ollessani ystävieni lapsen kahdeksanvuotispäivillä tämä halusi tietää miten mustat aukot kasvavat, ja esitti nipun kysymyksiä madonrei'istä. Mustien aukkojen kasvaminen onkin mielenkiintoinen tieteellinen kysymys, madonreikien merkitys todellisuuden kuvailussa sen sijaan on kyseenalainen.

Kahdeksanvuotiaana ei luonnollisesti erota tunnettua tiedettä ja spekulaatiota, tarkemmin sanottuna ei osaa arvioida spekulatiivisuuden asteita. (Doctor Who lienee vaikuttanut madonreikäkiinnostukseen, mutta olipa päivänsankari vaikuttunut lahjaksi antamastani LHC-pop-up-kirjastakin, joka ponnistaa tieteen ytimestä.) Mutta monilla aikuisillakaan ei ole käsitystä siitä, mikä on vakaata totuutta ja mikä haparoivaa tunnustelua. Kouluopetuksen antamat perustiedot maailmasta ovat puutteelliset, ja osittain voi suunnata katseen tiedeuutisoinnin ongelmiin. Toimittajia olisi helppo syyttää, ja onkin totta että tiedetoimittajat yleensä tietävät aiheestaan merkittävästi vähemmän kuin vaikkapa urheilutoimittajat tai ulkomaankirjeenvaihtajat.

Tiede on valtava, koko ajan kasvava alue, jonka uskollinen kuvaaminen olisi hankalaa parhaissakin olosuhteissa. Asiaa ei helpota se, että tieteen vakaan keskuksen ja epämääräisten seutujen rajavesiä sekoittavat usein tutkijat itse. Kun jotkut kosmologian arvostetuimmista nimistä puhuvat toisista maailmankaikkeuksista, solipsistisesta maailmankuvasta ja aikamatkoista kuin nämä olisivat tieteen tärkeimpiä kysymyksiä, eikä yhtä voimakkaita soraääniä kuulu, ei ole kumma, jos toimittaja pitää aiheita artikkelin arvoisina.

Tieteen normien mukaan jokainen saa itse päättää tutkimusaiheistaan, ja yleisesti mielenkiinnottomina (tai mielettöminä) pidettyjen ideoiden suodattuminen hoituu siten, että niitä tutkivat eivät saa paikkoja, apurahoja tai arvostusta. Toisten työtä ei yleensä aktiivisesti vastusteta, ellei se osu oman tutkimuksen tielle. Merkittävää työtä tehneiden vanhempien tutkijoiden kohdalla ei ole tällaista kontrollia, joten jotkut heistä ajavat vapaasti kaikenlaisia ideoita.

Moinen ei ole haitaksi: tieteen sisällä on villi spekulaatio pahimmillaankin lähes harmitonta. Mutta kun tieteilijät eivät herkästi astu populaarille areenalle kritisoimaan kollegoitaan, voi spekulatiivisten ideoiden paikasta tieteessä jäädä yleisölle harhaanjohtava vaikutelma, koska toimittajatkaan eivät katso asiakseen kritisoida tieteentekijöitä. Taloustoimittaja voi kritisoida yrityksiä, politiikasta kirjoittava voi haukkua poliitikkoja, mutta koska tiedetoimittaja moittisi tieteilijöitä näiden tutkimusaiheista?

Pari päivää syntymäpäivien jälkeen fyysikkoystäväni King's Collegessa kertoi, että häntä oli pyydetty BBC:n uutislähetykseen (vai olikohan kyseessä Channel 4) kommentoimaan erään tunnetun hiukkasfyysikon ajassa taaksepäin matkaamiseen ja LHC:llä tehtäviin korttitemppuihin liittyvää artikkelia. Hän kieltäytyi, koska ei halunnut mennä sanomaan, että kyseinen työ on silkkaa roskaa. Toisaalta, jos kieltäytyminen johtaa siihen, että aiheesta ei uutisoida ollenkaan, niin se on parempi kuin uutinen kritiikin kera. On vaikea sanoa, miten yleisö kuulee voimakkaalta kuulostavan väitteen ja sitä kohtaan esitetyt vastalauseet. Kun varmatkin sata vuotta vanhat tieteen löydöt ovat vieraita ja kummallisia, uusien väitteiden arvioiminen vaatisi kunnollisen peruskäsityksen tieteestä, mitä spekulaatioiden innokas uutisointi juuri nakertaa.

Kommentit (11)

Alan Dorkin

New Yorkin yliopiston fysiikan professori Alan Sokal teki tieteellisen kepposen vuonna 1996: Yhteiskuntatieteellinen Social Text -lehti julkaisi Sokalin artikkelin Transgressing the Boundaries, Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity.
Jälkeenpäin Sokal paljasti kirjoituksen olevan huuhaata ja vain parodia siitä tavasta, jolla tunnetut postmodernit intellektuellit käsittelevät fysiikasta ja matematiikasta lainattuja aineksia omissa filosofioissaan ja kulttuuriteorioissaan. Kirjoituksen maalitauluina olivat sosiaalinen konstruktivismi ja tietoteoreettinen relativismi Tapaus tunnetaan englanninkielisissä maissa nimellä the Sokal affair.

Yhtä kaikki, niin tiedemiehet kuin maallikotkin menivät aluksi lankaan, ja kesti pitkään ennen kuin Sokalin ymmärrettiin kirjoittaneen artikkelinsa ”kieli poskessa”. Itse olen aina ihmetellyt sitä, miksi inhimillinen, jokapäiväinen elämämme ei ”vaadi” tuekseen tieteellisiä faktoja ihmisten maailmankuvassa, vaan elämä sujuu yhtä hyvin ja samalla tavoin uskoitpa sitten multiuniversumeihin, fysiikkaan, Jeesukseen, Buddhaan tai Allahiin, tai et mihinkään niistä!
Onko sittenkin niin, että että esim. Higgsin bosonin löytyminen olisi suuri harppaus fysiikalle, mutta merkityksetön pikku nytkähdys ihmiskunnalle?

Syksy Räsänen

Alan Dorkin:

Jos arkipäivään kuuluu esimerkiksi valinta sähkövalojen tai rukousten käyttämisestä valaistukseen, niin ero tuloksissa on aika selvä. Jos puhut uskosta jolla ei ole vaikutusta toimintaan, niin se ei tietenkään vaikuta käytännön asioihin.

Tapio Arhola

Minua ärsyttää se että viihteessä viljellään aina vaan aikamatkailua ja ylivalonopeudella matkustelua. On aivan omituista, että isolla rahalla tehdään elokuvia missä aivan selkeät fysiikan lait on täysin unohdettu tai niitä sovelletaan omavaltaisesti. Etenkin nuoret saavat avaruuden oloista täysin kummallisen käsityksen suosikkielokuviensa kautta, missä lennetään aluksilla aivan kuin oltaisi ilmakehässä liikkuvan hävittäjän kyydissä. Ei pelkästään liikeradat ole virheellisiä, vaan myös ääniefektit, joita ei kuulu olla ollenkaan. Galakseissa liikutaan laidalta toiselle aivan kuin siirryttäisi mantereiden välillä. Hyviä ja todenmukaisia tieteiselokuvia ei tehdä käytännössä lainkaan. Clarken kirjojen mukaan on tehty pari melko asiallista, mutta nekään eivät ota huomioon esim. Jupiterin läheisyydessä olevan säteilyn vaarallisuutta. Sadut ovat tietenkin satuja, mutta kaikki eivät ymmärrä niiden virheellistä informaatiota. Tieteen popularisointi ei yllä viihteen vaikutuksen läpäisyyn, vaan saattaa joissakin tapauksissa ruokkia sitä kun tarkastellaan spekulatiivisia aiheita.

Sami Nikkinen

Tässä törmäsin LHC:sta kertovaan uutiseen BBC:n sivuilla ja luin Alan Dorkinin (21.7.2010) kommenttia, niin voisitko selventää hieman: Mitä tapahtuu, jos Higgsin hiukkanen "löydetään"? Siis ns. standardimallin kannalta se on oltava olemassa, mutta mitä sillä tiedolla tekee? Kysymys voi olla harvinaisen typerä, mutta silti... avaako se oven johonkin? (No vaikkapa ydinvoimalan rakentaminen vaati radioaktiivisuuden keksimisen)

Sami Nikkinen

Ahaa! Kiitos selventävästä vastauksesta! En tiennytkään, että LHC:n puhti riittää tähän. Nyt voisi alkaa hieman ravistella tiedetoimittajia ja sanoa heille, kuten minulle, että LHC löytää väistämättä jotakin. Tämä on sivuutettu käytänössä. Minä olin autuaasti vielä "uskossa", että ehkä pitää rakentaa vielä isompi, jotta jotakin ns. uutta selviää (ja tunnustan lukeneeni blogiasi huolimattomasti). Ja todellakaan vielä, en tarkoita, että kaiken täytyy tuottaa välttämättä heti / koskaan mitään sovellusta, mutta rahoituksen kannalta on tietenkin helpompi aina perustella, että se ja se rakennetaan, jotta saadaan sitä ja sitä. Jos saisin ja voisin päättää, tietysti haluaisin, että tutkittaisiin mahdollisimman paljon pelkästään siksi, ettei jotakin tiedetä/tiedetä tiedetäänkö. Tai voidaanko edes tietää, jne.

Eeva Leinonen

Mediassa eri tieteenaloja koskevien uutisten ongelmana on ilmeinen toimittajien lähdekritiikin puute. Pari viikkoa sitten esimerkiksi oli Hesarissa täydellisesti huuhaa-"tietoa" jakeleva koko sivun artikkeli kolesteroliarvojen ja niiden hoidon "merkityksettömyydestä". Yhtään asiantuntijaa ei ollut kuultu, ja esim. tiiviisti rasva-aineenvaihdunnan häiriöiden kanssa linkittyvä verisuonen seinämän tulehdusreaktio esitettiin vaihtoehtoisena selityksenä valtimotaudin syille, kun se sen sijaan on rasvahäiriön kanssa samanaikainen prosessi, jossa kumpikin vaikuttaa toiseen. Moni potilas saattoi artikkelin luettuaan jättää pois terveydelleen tärkeät lääkkeet.
Karmeinta on, että virheet huomaa vain, jos artikkeli käsittelee itselle tuttua tieteenalaa: itse en välttämättä huomaa, onko jokin talouselämää, politiikkaa tai vaikkapa avaruusfysiikkaa koskeva juttu pelkkää potaskaa. Nuori tutkijatoverini, joka väitteli hiljattain rasva-aineenvaihdunnasta, lopetti Hesarin tilauksen siihen paikkaan. Ilmeisesti luotettavimpia ovat mainokset: mainostettu tuote on yleensä saatavana siellä ja sillä hinnalla kuin kerrotaan!

Syksy Räsänen

Eeva Leinonen:

Lähdekritiikin puute on tosiaan iso ongelma yleislehdissä, mielestäni tilanne on hieman parempi populaareissa tiedelehdissä. Itse suhtaudun kaikkiin yleislehtien tiedeuutisiin hyvin skeptisesti (etenkin kun oman alan uutisetkin ovat monasti käsittämättömiä). Politiikkaa koskevissa uutisissa tilanne on erilainen sikäli, että ideologialla on suurempi vaikutus kuin lähdekritiikin puutteella (tarkemmin sanottuna tiettyjä lähteitä koskevan kritiikin puutteella on ideologiset syyt).

Eeva Leinonen

Hei, en tosiaan tarkoittanut Tiede-lehteä! Mutta erona onkin, että suuri osa esim. Tiede-lehden toimittajista on itse tieteentekijöitä ja siten jo lähtökohtaisesti sekä asiantuntevampia että kriittisempiä kuin yleislehtien toimitus keskimäärin.

Siipien levittämistä - blogit ...

[...] arvostellut spekulaatioiden holtitonta uutisoimista. Erityisesti OPERAn neutriinokokeen kohdalla pidin vastuuttomana sitä, että asiasta pidettiin [...]

Kertomuksia voitosta - blogit ...

[...] Tämä vaikeuttaa käsityksen muodostamista siitä, mitä oikeastaan tiedetään ja mikä on spekulaatiota. Tutkijatkin osallistuvat leikkiin: kun epäilyttävästä neutriinohavainnosta (joka pian [...]

Seuraa 

Maailmankaikkeutta etsimässä

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Syksy Räsänen on teoreettinen fyysikko Helsingin yliopistossa. Syksy kirjoittaa kosmologiasta, hiukkasfysiikasta ja niiden tekemisestä, tai ainakin asioista sinne päin.

Teemat

Blogiarkisto