Viime viikon Einstein-tilaisuutta mainostettiin vetoamalla Einsteinin työn merkitykseen nykyteknologialle, kuten CD:eille, TV:eille ja GPS:lle. Kvanttimekaniikan vaikutusta nykyteknologiaan ja sitä kautta yhteiskuntaan on vaikea yliarvioida (yleisen suhteellisuusteorian käytännön sovellukset rajoittuvat tuohon GPS:ään), mutta mainoksessa oli silti jotain oireellista.

Kvanttimekaniikan käyttökelpoisuus digikameroiden rakentamisessa todistaa sen oikeellisuudesta, mutta sovellusten pohjalla olevalla ymmärryksellä on itsessään suuri merkitys. Moderni fysiikka muutti viime vuosisadalla käsitykset ajasta, paikasta, tapahtumisesta ja koko maailmankaikkeuden luonteesta perinpohjaisesti. Mullistus oli yhtä suuri kuin kuvan maailmasta valistuminen muinaisaikojen jumalaisesta areenasta klassisen fysiikan kellokoneistonäyttämöksi. On hieman surullista, että syvällisiä totuuksia pidetään tärkeinä lähinnä niiden hyötyarvon takia.

Fysiikassa totuus on kietoutunut ainutlaatuisesti kauneuteen tavalla, jonka kuvaileminen matematiikkaa avaamatta on kuin maiseman selittämistä ilman näköaistia. Mutta taiteen keinoin voi välittää ainakin jotain säännöllisyyden ja kauneuden yhteydestä (ja tieteen luovalla työllä on jotain yhteistä taiteen kanssa). Olikin mielenkiintoista nähdä lauantaina Quantum Circus, jonka tavoitteena oli valottaa kvanttimekaniikan perusteita sirkuksen keinoin. Projekti tehtiin Turun Ammattikorkeakoulun taideakatemian ja Turun yliopiston fysiikan laitoksen yhteistyönä, ja teoksen suunnitteluun osallistumisen lisäksi fyysikot myös esiintyivät lavalla.

Esitys näytti kauniilta; pimeyttä ja valoa oli käytetty taiten ja akrobatia oli saumatonta. Sirkus tuntuu yleensä rakentuvan erillisten vakiintuneiden palasten (kuten nuorallakävely, pallottelu ja pelleily) yhdistelmänä, jossa kertominen ei ole keskiössä. Niinpä uuden sirkuksen tarinat tuntuvat usein sisällöntuotannolta, missä valmiille numeroille on haettu oikeutusta sen sijaan että lähdettäisiin siitä mitä halutaan kertoa. Tämä näkyi Quantum Circuksessakin: esimerkiksi tulijönglööraus oli näyttävän näköistä, mutta sen yhteys tarinan kulkuun tai kvanttimekaniikkaan jäi hämäräksi.

Vahvimmillaan Quantum Circus välitti onnistuneesti kvanttimekaniikan estetiikkaa sirkustoiminnan keinoin. Esiintyjien kolikkomaisessa pyörimisessä vanteilla ja atomiakrobatiassa molemmissa yhdistyivät muoto ja sisältö. Mutta esityksessä yritettiin kertoa kvanttimekaniikan laeista muutenkin kuin estetiikan kannalta.

Kuvauksessa oli voimakkaasti läsnä epädeterminismin lisäksi kvanttimekaniikalle keskeinen epämääräisyys: mahdollisuuksia täynnä olevan avaamaton laatikko aloitti ja lopetti esityksen. Mutta muutoin esityksen käsitys kvanttimekaniikasta oli hieman vanhanaikainen. On esimerkiksi nyky-ymmärryksen valossa kyseenalaista sanoa, että asioista tulee määrättyjä kun niitä havaitaan. Arkisten kappaleiden kohdalla kyse on osittain asioiden toisiinsa kytkeytymisestä, osittain ei yksinkertaisesti tiedetä miksi näyttää siltä kuin maailmalla olisi yksi määrätty totuus. Eräs esityksen teemoista oli mysteeri, mutta fysiikan ihmeellisin arvoitus käsiteltiin kuin vastaus olisi tiedossa. (Saatan palata tähän kvanttimekaniikan epämääräisyyteen myöhemmin.)

Teoksessa esiteltiin paljon kvanttimekaniikan niinkutsuttua monimaailmatulkintaa. Tämän ajatuksen mukaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot toteutuvat, mutta eri maailmoissa: lavasteina toimineet ovet sopivat ideaan mainiosti. (Esityksessä oli käytetty maailman sijaan sanaa "ulottuvuus"; asialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ulottuvuuksien kanssa.) Tämän tulkinnan merkitys fysiikassa ei ole kovin suuri, mutta se voi silti olla taiteellisesti houkutteleva. Esityksessä oli kaksi versiota joistakin hahmoista, joiden todellisuus haarautui. Toteutus oli visuaalisesti hyvä, mutta olisi toivonut, että tapahtumat eivät olisi jääneet irrallisiksi, vaan olisivat kuljettaneet tarinaa. Esityksessä oli myös viitteitä murhamysteeriin, minkä epämääräisten mahdollisuuksien estetiikka sopiikin hyvin yhteen kvanttimekaniikan kanssa, sääli vain että nekään kohtaukset eivät lomittuneet yhteen.

Kvanttimekaniikan esittämisessä oli tarpeetonta mystifiointia, jollaista usein kohtaa fysiikkaa ulkopuolelta katsovilta, mutta ei odottaisi fyysikoilta itseltään. Yhtälöt ja tieteen termit olivat ihmettelyn kohteena sen sijaan, että olisi avattu tai ihasteltu niiden kuvaamaa aihetta. Jos tehtäisiin sirkusesitys suomen kielen rakenteesta, kannattaisiko antaa ymmärtää, että aihe on vaikea siksi että kielitieteilijöillä on oma sanastonsa tai varata aikaa pellehahmolle päivitellä suomen hankaluutta? Välillä asioita selitettiin näyttämällä välillä videoita kvanttitutkijan haastattelusta, ikään kuin usko sirkuksen kykyyn ilmaista asioita ei olisi riittänyt.

Kaikkiaan kuitenkin Quantum Circus näytti esimerkillään kuinka fysiikan estetiikka sopii sirkuksen kaltaiseen heikosti narratiiviseen taiteeseen siinä missä runouskin; olisi mielenkiintoista nähdä lisää fyysikoiden kanssa yhteistyössä tehtyä sirkusta, tanssia tai performanssia.

Kommentit (1)

Tunnelmat ja tieto - blogit - ...

[...] maailmankaikkeuden historiasta ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa. Davide ohjasi viime vuonna Quantum Circuksen, jossa Turun yliopiston fysiikan laitos oli mukana. Tapasimme sattumalta erään puheeni [...]

Seuraa 

Maailmankaikkeutta etsimässä

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Syksy Räsänen on teoreettinen fyysikko Helsingin yliopistossa. Syksy kirjoittaa kosmologiasta, hiukkasfysiikasta ja niiden tekemisestä, tai ainakin asioista sinne päin.

Teemat

Blogiarkisto