Teoreettisen fyysikon työn paras puoli on se, että saa tehdä mitä huvittaa. Tutkimuskohteet ja yhteistyökumppanit valitsee itse, ja aikataulun voi säätää miten tahtoo. Tutkimusryhmät muodostuvat yleensä epämuodollisesti, ja on tavallista, että tutkimusryhmän jäsenet ovat eri puolilla maailmaa. (Ei ole harvinaista, että jotkut yhteistyökumppanit eivät koskaan tapaa toisiaan.) Ei siis tarvitse työskennellä ainoastaan -tai ollenkaan- niiden henkilöiden kanssa, jotka sattuvat olemaan samassa paikassa. Konferenssit ja vierailut toisissa tutkimuslaitoksissa ovatkin yhtä tärkeitä kuin paikallisen instituutin väki.

Erityisen miellyttävänä pidän sitä, että ei tarvitse herätä aikaisin aamulla. (Koska valtaosa teoreettisista fyysikoista tekee tutkimusta kiinnostuksesta eikä rahasta, työaikojen noudattaminen johtaisi muuten siihen, että tutkimusta tehtäisiin vähemmän.) Mutta tutkijoiden vapaus on myös oleellista tieteen edistymiselle. Ei ole mitään tiettyä polkua, jonka seuraaminen johtaisi varmasti totuuteen, eikä kellään ole ainutlaatuista viisautta, joka takaisi läpimurron. Tutkijoilla pitää olla mahdollisuus tehdä asioita, joiden merkitys ei ole heti selvä, ja esittää puolivalmiita ehdotuksia, joita kaikki eivät hyväksy. Ideat, jotka osoittautuvat hyödyllisiksi todellisuuden mallintamisessa valikoituvat tutkimuksen kentältä ja hioutuvat täsmällisempään muotoon, jonka myöhempi tutkimus sitten asettaa kirkkaampaan viitekehykseen. (Koska kyse on ihmisyhteisöstä, ideoiden arvostukseen ei tietenkään vaikuta ainoastaan se, miten hyvin ne kuvaavat todellisuutta. Ks. merkintä Tavoitteista.)

Henkilökohtaisen vapauden kääntöpuoli on epävarmuus. Väittelemisen jälkeiset työpaikat ovat tyypillisesti kaksi- tai kolmevuotisia, ja niitä haetaan vuosi etukäteen. Vuodessa-kahdessa pitää siis olla kasassa tarpeeksi julkaisuja, joilla osoittaa pätevyytensä, eikä voi tietää missä maassa on parin vuoden kuluttua, tai onko työpaikkaa ollenkaan.

Niinpä eräs tutkijan suuria tavoitteita ei ole oikean yhtenäisteorian tai pimeän energian mallin löytäminen, vaan pysyvän työpaikan saaminen. Olen itse hakemassa pysyvää tutkijanpaikkaa Ranskan kansalliselta tutkimuskeskukselta CNRS:ltä. Hain kolmelle osa-alueelle, kosmologiaan, hiukkasfysiikkaan ja aurinkokunnan fysiikkaan. Viimeksi mainittua en tutki, mutta kosmologialla menee tällä hetkellä niin hyvin, että sen nimi laitetaan mielellään kaikkialle, niinpä aurinkokuntakin on yhdistetty kosmologiaan.

Lyhyistä paikoista päätetään yleensä vain hakemusten ja suosituskirjeiden perusteella, pysyvien paikkojen tapauksessa on työhaastattelukin. Minulla on kaksi haastattelua ensi viikonloppuna, kolmas huhtikuussa. Kymmenessä minuutissa tulee kuvata yhdeksän vuoden aikana tekemäni tutkimus taustoineen sekä tulevaisuuden aikeet, paneelille joka ei tunne aiheita entisestään. Tuntuu hieman kummalliselta esittää eri alueille mielihalujen mukaan kasvanut menneisyyden tutkimus ja tulevaisuus, josta näkee vain suuntaviivat, kuin kyseessä olisi suunnitelmallinen toiminta.

Kommentit (8)

hunsky

Joo. Oma tutkimusura tyssäsi siihen, että enemmän aikaa kului apurahahakemusten täyttöön kuin tutkimuksen tekoon. Itseään ruokkimaton prosessi: tutkimustyö kuihtui ja siitä olisi seurannut rahoituksen lakkaaminen, ellei olisi tajunnut ajoissa vaihtaa alaa.

Toisaalta, hyvä näin. Keskinkertaisen tutkijan sijaan yhteiskunta saikin kelpo muun alan duunarin. Syksy, sulla toki riittää resurssia a-luokan tieteentekijäksi. Toivottavasti pysyvä pesti järjestyy, että voit jatkossa keskittyä olennaiseen.

Kuismapuheenjohtaja

Pitäisikö tieteilijöille sitten taata loppuiäksi elinkorko? Täysin turvattu taloudellinen tulevaisuus?

En usko, että sitenkään syntyisi parempaa tutkimusta, päinvastoin uskon, että osa porukasta jäisi paikoilleen tai keskittyisi omiin epärealistisiin lempiprojekteihinsa - koskaan julkaisematta mitään.

Uskon, että ihminen on eläin ja tarvitsee selkeät insentiivit. Ja jopa runoilija tai fyysikko kuuluu ihmisten joukkoon.

Syksy Räsänen

Kuismapuheenjohtaja:

"Pitäisikö tieteilijöille sitten taata loppuiäksi elinkorko? Täysin turvattu taloudellinen tulevaisuus?

En usko, että sitenkään syntyisi parempaa tutkimusta"

Professuurit ja muut pysyvät akateemiset virat ovat elinikäisiä. Tosin niitä ei ole tarkoitettu vain tutkimuksen tekemiseen, vaan niihin liittyy opetusvelvollisuus ja hallinnollisia tehtäviä. (Pysyvän paikan omaavalla onkin tyypillisesti vähemmän aikaa tutkimukselle kuin parivuotisella sopimuksella keikuttelevalla.)

Kilpailu lyhytaikaisista työpaikoista kannustaa hankkimaan sellaisia meriittejä, joita tarvitaan lyhytaikaisten työpaikkojen saamiseen. Tämä edistää lyhytjänteisen työn tekemistä ja tallattujen polkujen seuraamista, mutta ei asioiden perinpohjaista tarkastelua, yleisten oletusten kyseenalaistamista tai uusien lähestymistapojen omaksumista.

Tähän liittyen, ks. http://www.tiede.fi/blog/2008/05/12/tavoitteista/

Pekka

Tuntuu kyllä uskomattomalta jos 10 minuuttia on varattu 10 vuoden ammatillisen uran läpikäymiseen, ja omien kykyjen ja mahdollisuuksien esiintuomiseen, tämähän on ihan naurettavaa!! Ja varsinkin jos valintaraati ei edes tiedä mistä on kyse... Jumalauta, ei yritystoiminnassa näin voitaisi missään nimessä edetä, ja kun miellän tieteentekemisen kuitenkin "yritystoiminnaksi" missä tavoitteena ei ole myyntivoitto vaan "voittona" on havainto tai ajatus jostain uudesta, niin kylläpäs osaa taas kummastuttaa tämä tiedemaailma...

Syksy Räsänen

Pekka:

Paneelilla on toki käytössään myös hakemukset, joissa on tiivistelmä menneestä tutkimuksesta ja tutkimussuunnitelma. Pidempien haastatteluiden ja esitysten tekeminen olisi hankalaa, koska hakijoita on kymmeniä. Nyt ehdokkaita käydään läpi kaksi tunnissa, ja silti paneelin jäsenet istuvat yhdeksästä aamulla seitsemään illalla monta päivää.

Näin siis Ranskan kansallisen tutkimusneuvoston CNRS:n paikkojen tapauksessa. Tavallisempaa on, että pysyvistä paikoista päätettäessä haastatteluihin pyydetään vain kourallinen ihmisiä, ja kuhunkin käytetään enemmän aikaa.

Mika

Jos voisit Syksy itse päättää miten tieteenalallasi rahoitus järjestettäisiin niin millä tavalla haluaisit sen toteutuvan? Elinikäisiä professuureja ilman opetusvelvollisuutta? Pidempiä sopimuskausia? Jotain muuta?

Syksy Räsänen

Mika:

Ihanteellinen rahoitusmalli olisi suunniteltu luomaan ja tukemaan mahdollisimman korkealaatuista tieteellistä tutkimusta ja koulutusta, ja takaamaan tieteilijöille kohtuullisen elannon ja kohtuullisen työturvallisuuden. Siitä, mitä nämä asiat pitävät yksityiskohtaisesti sisällään, ja miten niitä tasapainotetaan niiden ollessa ristiriitaisia, ei pitäisi päättää vain minun, vaan tutkijayhteisön kokonaisuutena.

Minun mielestäni pidemmät sopimuskaudet olisivat askel parempaan suuntaan, koska ne antaisivat enemmän vapautta syventyä asioihin pikajulkaisujen tekemisen sijaan. (Kuulemani mukaan matematiikassa on tavallista, että paikat ovat viisivuotisia kahden vuoden sijaan.)

Mitä opetusvapaisiin paikkoihin tulee, niin jonkunhan pitää opetus hoitaa, ja mitä korkeatasoisempaa se on, niin sen parempi. Jos jotkut on vapautettu opetuksesta, niin toisten tulee opettaa sitä enemmän. (Ranskassahan on näin, CNRS-paikoissa ei ole opetusvelvollisuutta, joten muiden paikkojen haltijoiden opetusmäärä saattaa olla kohtuuton.)

Kuulemani mukaan hallinnollista työtä tekemään voisi olla enemmän siihen erikoistunutta henkilökuntaa sen sijaan, että tutkijat tekevät sen varsinaisen työn ohessa (tai oikeammin päälle), mutta tietoni tästä alueesta ovat vähäiset.

Seuraa 

Maailmankaikkeutta etsimässä

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Syksy Räsänen on teoreettinen fyysikko Helsingin yliopistossa. Syksy kirjoittaa kosmologiasta, hiukkasfysiikasta ja niiden tekemisestä, tai ainakin asioista sinne päin.

Teemat

Blogiarkisto