Tapasin eilen Antero Toikan, jonka töihin kuuluu Helsingin yliopiston Fysiikan laitoksen rakennuksen edessä oleva 240:n neliömetrin kokoinen astrofysikaalinen teos Valo ja aine. Taiteessa ja tieteessä on molemmissa sekä luova että tekninen osuus. Tekniikan suhteen aloilla ei juuri ole yhteistä, mutta kaikessa luomisessa on jotain samaa ja toisten alojen sosiaalisista kuvioista voi niistäkin joskus ottaa oppia.

Puhuessa työstä taiteilijoiden kanssa pitää yleensä virittäytyä tietylle aallonpituudelle. Mainitsin asiasta eräälle matemaatikolle ja hän kysyi että tarkoitanko, että taiteilijat ovat tyhmiä. Tulin sitten ajatelleeksi, että jos taiteilijoiden puhetta työskentelyn taustalla olevista ajatuksista arvioi fyysikoiden mittapuilla, tällainen vaikutelma voi tosiaan tulla. Jos fyysikoiden puheita taasen kuulostelee taiteilijan korvilla, saatamme vaikuttaa tylsämielisiltä, kuin emme paljoa miettisi miksi asioita tehdään tietyllä tavalla tai mikä niiden merkitys on.

Fysiikassa tarvittava ajattelu on enimmäkseen tarkkaa ja analyyttistä eli tulee hahmottaa, miten asiat seuraavat toisista ja mitkä seikat ovat ristiriidassa. Matematiikka kartoittaa mahdollisia loogisia suhteita, joten se on fysiikan luonnollinen kieli. Myös vähemmän matemaattisilla tieteen alueilla, vaikkapa historiassa, tutkimus perustuu havaintojen analysoimiseen, mutta se on vähemmän tarkkaa tutkimuskohteen monimutkaisuuden ja usein voimakkaampien yhteiskunnallisten kytkentöjen takia. Kun pääasiallista päättelykanavaa ei ole kiinnitetty matematiikkaan, sosiaalisten tekijöiden rooli tutkimuksessa on suurempi.

Taiteen suhteen olen ulkopuolinen, mutta minusta tuntuu siellä olevan enemmän hyötyä assosiatiivisesta ajattelusta eli siitä miten asiat herättävät ajatuksia toisista, riippumatta siitä onko niillä loogista yhteyttä. Suhteet perustuvat tuntemuksiin ja teokset ovat merkityksellisiä vain sen mukaan, millaisia yhteyksiä ne ihmisille tuovat. Narratiivisemmilla taiteen alueilla teokset voivat tosin olla analyyttisiä ja voi olla jopa mielekästä puhua tarkkuudesta. Kaunokirjallisuuden ja tietokirjojen välissä voi olla rajatapauksia, ja toisaalta tietokirjojen ja tieteellisen tutkimuksen raja on epämääräinen. Mutta silti laadukkaan tieteen ja taiteen vaatimukset ovat kovin erilaiset. Toikan veistosten edessä tuntuu geometrisista suhteista huolimatta turhalta puhua sanaakaan analyysistä.

Mitä älykkyyteen tulee, siihen ehkä helpommin yhdistetään analyyttinen kuin assosiaativinen ajattelu, mutta on erheellistä kuvitella että analyyttisten työkalujen päivittäisestä käytöstä tiettyjen hyvin määriteltyjen ongelmien purkamiseen seuraisi se, että ajattelisi muitakin asioita yhtä huolellisesti. Taiteilijoidenkin suhteen voi pettyä, jos odottaa heidän estetiikan tai ihmisyyden tuntemuksensa olevan teostensa tekemän vaikutelman veroinen.

Joskus puhutaan taiteen ja tieteen tuntijoista intellektuelleina, ikään kuin tietyn ammatin harjoittamisesta tai joidenkin asioiden tietämisestä seuraisi ylevä status. Itse pidän Primo Levin (joka oli ammatiltaan kemisti ja taustaltaan keskitysleirivanki) kirjassaan Hukkuneet ja pelastuneet antaman intellektuellin määritelmän loppuosasta, sikäli kun ajatellaan tiedon ulottuvan myös taiteeseen:

"ihminen, joka ei tunne itseään välinpitämättömäksi tai kiusaantuneeksi yhdenkään tiedon lajin edessä, vaikka hän itse ei tietenkään voi niitä kaikkia harjoittaa."

Kommentit (0)

Seuraa 

Maailmankaikkeutta etsimässä

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Syksy Räsänen on teoreettinen fyysikko Helsingin yliopistossa. Syksy kirjoittaa kosmologiasta, hiukkasfysiikasta ja niiden tekemisestä, tai ainakin asioista sinne päin.

Teemat

Blogiarkisto