Terapiassa muokataan aivosolujen yhteyksiä kirjoittamalla omahistoriaa uusiksi. Kuva: Wikimedia Commons.

Tunteiden kielentäminen kehittää aivojen tasapainoa.

Psykoterapia on osoittautunut vaikuttavaksi mielenterveyden hoitomuodoksi: tutkimusten mukaan 80% ihmisistä voi terapian jälkeen paremmin kuin ilman terapiaa jääneet verrokit. Terapeuttien ja tutkijoiden keskuudessa ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä siitä, mikä myönteisen muutoksen aiheuttaa.

Terapian vaikutusmekanismien psykologisten selitysten kirjoa lisää se, että ihmisyyteen voidaan esittää monta toisiaan täydentävää näkökulmaa. Kognitiivisessa terapiassa korostetaan haitallisten ajatusmallien korjaamista, behavioraalisessa terapiassa haitallisten käyttäytymisreaktioiden poisoppimista ja psykodynaamisessa terapiassa tiedostamattomien tunneristiriitojen käsittelyä keskeisenä vaikuttavana mekanismina. Mielenterveys on aivojen terveyttä, joten jokaisen toimivan vaikutusmekanismin tulee lopulta perustua muutoksiin aivoissa.

Mielenterveys perustuu aivojen hermoverkkojen yhteistoimintaan, jonka tasapainon häiriöt puolestaan ilmenevät psyykkisenä oireiluna. Oireet voivat aiheutua yksilö- ja häiriökohtaisesti esimerkiksi aivopuoliskojen tai aivokuoren ja sen alaisten rakenteiden välisestä rakenteellisesta tai toiminnallisesta epätasapainosta. Onnistuneessa psykoterapiassa on siis kyse hermoverkkojen eli aivojen osien yhteispelin kehittämisestä.

Keskusteluun perustuvassa terapiassa keskeiseen asemaan nousee kielellinen ilmaisu. Koska kieli vie suuren osan ihmisen aivoista, tunteiden kielentäminen on erityisen tehokas ja terveellinen tapa kehittää elämänhallintaa. Kielellisesti etevä ja tunne-elämän sanastoltaan rikas terapeutti auttaa jäsentämään ja ilmaisemaan tunteita rakentavalla tavalla.

Tunteita ja elämäntapahtumia kielentämällä rakennetaan minäkokemusta eheyttävää tarinamuotoista identiteettiä. Tässä yhteydessä psykoterapioiden toisinaan kohtaama kritiikki epätieteellisyydestä ampuu ohi maalin: terapian ensisijainen tavoite on parantaa omakohtaista kokemusmaailmaa kielen ja tarinoiden avulla, ei tavoitella tieteellisiä totuuksia ihmisen psykologiasta. On hoidon kannalta toissijaista, mikä on ollut yksilön lapsuudenkokemusten todellinen vaikutus hänen aikuisuudessa kärsimäänsä mielenterveyden häiriöön, mikäli kokemusten käsitteleminen terapiassa edistää hyvinvointia ja sopeutumista yhteisöön.

Psykoterapeutti pyrkii luomaan ihanneympäristön kielteisten tapahtumien korjaaville kokemuksille. Tämän ympäristön keskeisenä tekijänä on tunteiden ehdottomaan hyväksyntään ja empatiaan perustuva luottamuksellinen terapiasuhde, joka vastaa monelta osin ihanteellista vanhemmuutta. Vastaavaa tuomitsematonta suhdetta on hankala löytää terapian ulkopuolelta, sillä tyypillisesti mielenterveyden häiriöt aiheuttavat kanssaihmisissä kielteisiä reaktioita, jotka voivat pahentaa oireita entisestään.

Psykoterapia voidaan mieltää altistushoidoksi, jossa vaikeita tunteita opitaan käsittelemään vähitellen etenevän siedätyksen avulla. Terapeutti annostelee luomassaan turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita sopivissa erissä samoin kuin kuntovalmentaja ohjaa askeltaen etenevää voimaharjoittelua. Masennusta ei voiteta ensimmäisellä tapaamisella sen enempää kuin aloitteleva voimailija punnertaa haaveilemaansa penkkiennätystä.

Muistojen aktivoiminen tietoisuuteen epävakauttaa aivoissa solurakenteen, johon muisto on tallennettuna. Normaaliolosuhteissa traumaattisen muiston laukaisema voimakas tunnereaktio kuitenkin puolestaan säilyttää ja jopa vahvistaa siihen liittyvän muistijäljen. Terapiaympäristössä traumaattisten kokemusten herättämät vaikeat tunteet on mahdollista kohdata turvallisesti, jolloin kielteinen tunnemuisti voi heiketä ja muistot korvautua uusilla, myönteisemmillä kokemuksilla. Omahistoria kirjoitetaan uusiksi.

Huomionarvoisen vähemmistön muodostavat ne ihmiset, joille terapiasta ei ole hyötyä tai se aiheuttaa suoranaista haittaa. Eräs tunnettu terapian hoitotehoa heikentävä piirre on aleksitymia, tunteiden kokemisen ja ilmaisun erityisvaikeus. Aleksitymiasta kärsivät kokevat oireilunsa tyypillisesti epämääräisinä ruumiillisina vaivoina, joiden alkuperä on oletettavasti samoissa aivotoiminnan häiriöissä jotka muilla ilmenevät masennuksena, ahdistuksena ja pelkoina. Terapian haittavaikutukset voivat puolestaan olla sukua esimerkiksi allergioiden siedätyshoidoissa tavattavien komplikaatioiden kanssa: hoidon aiheuttama stressireaktio on elimistölle liikaa. Osa tehottomista ja haitallisista hoidoista selittyy luonnollisesti myös ammattitaidottomuudella ja hoitovirheillä.

Minkälaisia näkemyksiä ja kokemuksia lukijoilla on psykoterapiasta: mikä auttaa ja mikä ei?

Kommentit (13)

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27231

Kyllä terapiassa juurikin tuo kielentäminen on kaiken a ja o. Itse terapeuteilla rampanneena sanoisin, että sanojen tuoton avustaminen on tärkeää. Monesti kokee esimerkiksi jotain epämääräistä katkeruutta jostain, joka jää tunnelukkona jumittamaan. Terapeutti auttaa sitten nimeämään tunteen, jonka jälkeen tapahtuman käsittely mahdollistuu. Että onko sitä nyt vihainen pelkästään, onko mukana tunne epäoikeudenmukaisuudesta, pelottiko, tunsiko vahingoniloa jne.

Monesti terapeutti myös pyytää kuvailemaan keskustelun aiheuttamaa fyysistä tunnereaktiota. Että taidat olla vähän herkistynyt tästä aiheesta, missä tämä sinun kehossasi tuntuu? Kuristaako kurkkua, painaako rintaa, vääntääkö mahaa, kuivaako suuta, nopeutuuko hengitys, hikoaako kämmenet? Itse olin todella yllättynyt omista fyysisistä reaktioistani kun opin kiinnittämään niihin huomiota.

Terapiassa koin myös tärkeäksi sen, että sain oikeutuksen omille tunteilleni. Terapeutin empatia auttaa valtavasti. Yksistään se, että toinen vahvistaa, että kyllä noin voi tuntea tällaisen asian jälkeen tai tunnereaktiosi on normaali, auttaa aika pitkälle.

Valmiiksi verbaalisena ihmisenä minun on ollut helppo hyötyä terapeutin ohjeista ja alkuun päästyä kielentäminen on tullut helpommaksi ja kosketus itseensä on tarkentunut. Itsetuntemus ja sitä kautta hyvinvointi lisääntyy, kun tietää millaisen tunteen mikäkin tilanne itsessä herättää. Kun tunnistaa tunteen itsessään, on sitä helpompi kontrolloida ja pohtia, että mikä tilanteessa sai minut reagoimaan sillä tavoin.

Hämmentää.

jepajee
Liittynyt29.12.2009
Viestejä19809

Ei se kyllä ole se kielentäminen, vaan kontakti. Ihmiseen kohdentuva paskanjauhaminen sytyttää lamppuja päässä siinä missä ihan analyyttinen pohdiskelukin, joka on ihan todennettu asia. Voisi siis sanoa että terapia toimii siitä huolimatta.

..Vatkain muuten tossa kuvailee juuri niitä syitä jonka takia itse olen lähinnä vittuuntunut, kun olen siellä pakotettuna käynyt. Ei kaikki ihmiset hae hyväksyntää. Siinä auttaa ratkaisukeskeisempi lähestyminen, mutta se taas vaatii erittäin pätevöitynyttä henkilöä.

(Narsistisen persoonallisuushäiriö-diagnoosin sainkin sanoessani että vittu mitä paskaa tää testi (masennus) on. Ironista että vastaukseni oli täysin yhtenevä testin kanssa. ..Jonka siis sanoin tehdessäni testiä ennen kommenttiani. Sairain piirre koko touhussa on se, ettei sitä ole koskaan kukaan minulle sanonut, vaan se vain lukee papereissa. Että se siitä ihmiskontaktista.)

Tossa vielä hyvä kuvaus aiheesta:

https://www.youtube.com/watch?v=vtW-4J1D7YA

(muutenkin sarja käsittelee ainakin parilta ekalta tuotantokaudelta osuvasti ongelmanuoria)

 “X is powerful. It kills. Mostly x's.”

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1112

Tunteiden kielentämisestä puhuttaessa voi olla sopivaa pohtia myös sanojen funktiota. Tavallisella puhenopeudella kommunikoidessa tuntuu usein siltä kuin sanat sisältäisivät merkityksensä. Kuitenkin puhuttaessa hitaasti tai sanottaessa yksityinen sana havaitaan, että merkitys ei sisällykään sanaan. Sana vain toimii ikään kuin merkkinä sille, mikä aivotila ensinnä kehittyy vastaavine mielellisine, elämyksellisine sisältöineen. Jos samaa sanaa esimerkiksi toistellaan yhä uudet aivotilat elämyksellisyyksineen kehittyvät ikään kuin auki.

Esimerkiksi sana "lehmä" ei varmastikaan sisällä muuta merkitystä kuin foneettisen hahmonsa. Sana toimii kuitenkin avaimena liki loppumattomiin aivotila- ja elämyksellisyystilaseuraantoihin, jotka introspektiossa vapaata assaosiaatiota noudattaen voivat kuljettaa uhriaan huikaiseviin mielensyvyyksiin.

Sanalla on siis merkitys. Se ei ole sanan sisäinen, vaan mielensisäinen. Sanan foneettisen hahmon tehtävä on toimia ikään kuin sovittuna koodina, jonka avulla tietyt aivotilat voidaan saavuttaa.

Pitäisi vielä selittää, miten nopea, tavallinen puhe voidaan ymmärtää, vaikka sanojen aivotilavastineet eivät tunnu edes ehtivän kehittyä. Aivoissa on kuitenkin paljon tietoiseen kognitiiviseen toimintaan liittyvää ei-välittömästi-tiedostuvaa toimintaa, joka voi olla varsin nopeaa. Esimerkiksi Libetin ilmiö saattaa edustaa tätä aivotoiminnan osaa.

Sanat voivat nopeassakin puheessa ikään kuin nopeana esisalamana laukaista jonkun merkitysten ryhmän ei-tiedostuvan sisältöosuuden, joka ehkä koetaan sen esitietoisesta luonteesta huolimatta tai siitä johtuen sanaan sisältyvänä merkityksenä.

Esimerkiksi vieraan kielen oppiminen tapahtuisi uskoakseni paljon nopeammin, jos levyltä tulevan nopean papatuksen rinnalla annettaisiin ainakin keskeisten sanojen tietoisten aivotilavastineiden rauhassa kehittyä.

Myös puheeseen perustuvassa psykoterapiassa voitaisiin ehkä vain tahtia harventamalla päästä nopeammin koskettelemaan niitä mielensyvyyksiä, joissa ongelmalliset relaatiot piilevät..

Artsi
Liittynyt1.6.2014
Viestejä1

Esim. lapsuudessa ja nuoruudessa koetut ikävät asiat
saattavat aikuisenakin painaa vaan yhä mielessä. Näitä on yrittänyt
sitten itse aikuisena työntää taka-alalle esim. käyttämällä runsaasti
päihteitä, olemalla työnarkomaani, käyttämällä ahdistus ym. lääkkeitä jne.

Näitä ikäviä tapahtumia sitten puidaan terapiassa uudestaan ja uudestaan.
Itsellä on näihin ikäviin, miltä kaihertaviin tapahtumiin usein jäykkä ja
armotonkin selitys ja näkemys.

Terapeutti taas tarjoaa emtaattisessa ja luottamuksellisessa ympäristössä
erilaisia uusia näkemyksiä ja tulkintoja näihin minun kokemuksiin.

Lopulta kokemukseni oli: en ollut asioiden tulkinnan suhteen väärässä,
mutta terapeutin empaattinen viesti minulle oli oikeastaan: voitaisiinko
me yhdessä ajatella tästä asiasta myös ehkä hieman toisinkin?

Fakta: ikävää asiaa ei saa enää tekemättömäksi. Asioista taas ei ehkä
ole koskaan pystynyt keskustelemaan kunnolla kenenkään ihmisen
kanssa. Kun vihdoin löytyy se fiksu ja empaattinen ihminen, joka
on puolellasi ja rinnallasi asiaa työstäessä, syntyy hyvin
voimakas transferenssi, tunteen siirto ja riippuvuus sitä terapeuttia kohtaan.
Hän ehkä on emotionaalisesti sinulle se oma turvallinen vanhempi
joka aina on puuttunut rinnaltasi.

Kun 3:n vuoden psykoterapiani oli loppunut, minulla oli
näihin ikäviin asioihin piirtynyt uusi näkökulma ja
sisäinen mielentulkinta, ehkä ollut enää niin ankara
ja armoton itseäni kohtaan. Olin kasvanut paljon henkisesti
terapiani aikana.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1112

(psv): Psykoterapiaa voisi ilmeisesti tuntuvasti tehostaa, jos liittäisi siihen sopivan ravitsemuksellisen hoidon. Miten niin? Se selvinnee seuraavasta.

Ensin vähän autismista, johon normaali psykoterapia ei juurikaan tehoa. Autismiliiton sivujen mukaan autismi, jonka vaikeimmasta muodosta kärsii noin kymmenentuhatta suomalaista, joista monet ovat lapsia, on yleensä täysin parantumaton, elämänkestävä tila. Syvästi autistinen lapsi ei juurikaan kommunikoi tai osoita tunteitaan, ei opi jatkuvasta terapiasta ja opetuksesta huolimatta kunnolla puhumaan lukemisesta puhumattakaan, ei osaa itse käydä potalla tai pukeutua ja kärsii usein suolistokouristuksista.

Autismiliiton sivuilla ei kuitenkaan sanallakaan mainita, että uudet, paljolti ravitsemusterapiaan perustuvat, usein verraten halvat hoidot voivat saada autistilapsessa aikaan tuntuvaa toipumista. Muun muassa seuraavassa artikkelissa on esitettynä kahdentoista kohdan ravitsemuksellinen ohjelma

http://minochahealth.typepad.com/autismadhd/mitochondria.html

Siihen kuuluvat muun muassa probiootit ja prebiootit, omega 3, kurkumiini, Quinoa ja sinkki sekä tiettyjen ruokien välttäminen. Suomeksi kerrotaan autismista paranemisesta Clostridium difficle -bakteerin vähentämisen avulla Vauva-lehden keskusteluketjussa "Autismin ja ruokavalion yhteys? Äärimmäisen mielenkiintoinen ohjelma!!"

Jos autismia voidaan (tai voitaisiin, jos haluttaisiin) usein hoitaa ravitsemushoidoin, eikö myös joitakin tyypillisiä neurooseja tai muita vaikeita psyykkisiä tiloja terapeuttisesti hoidettaessa voisi ravitsemushoidoista olla apua esimerkiksi juuri aivojen kuntoutusta ajatellen. Ja mihin tuollaisen ravitsemuksella tehostetun psykoterapian teho voisi perustua?

Ainakin varsin yleinen hoitoon etsiytymisen syy, masennustila,  on usein sidoksissa suoliston kuntoon, tarkemmin sanoen suoliston mikrobiotan tuhansien erilaisten mikrobien kollektiivin tilaan. (Äskettäisessä Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa, jota referoitiin suomeksikin, todettiin, että joka neljännellä on suolistossa epäkuntoisuutta, joka kuitenkin olisi nopeasti korjattavissa sopivilla dieeteillä.)

http://www.apa.org/monitor/2012/09/gut-feeling.aspx

Triljoonien bakteerien viestejä välittävä äärimmäisen monimutkainen hermoverkko, "suoliston aivot", vaikuttaa voimakkaasti päässäsi oleviin toisiin aivoihin, uudet tutkimukset toteavat.

Rottakokeiden tulokset kertovat, että suoliston mikrobiomi (bakteerien, levien ja virusten kollektiivi) voi vaikuttaa hermoston kehitykseen, aivojen kemiaan ja moneen käyttäytymisilmiöön kuten emotionaaliseen käytökseen, kivun hahmottamiseen ja reagointiin stressaavissa olosuhteissa.

With a sophisticated neural network transmitting messages from trillions of bacteria, the brain in your gut exerts a powerful influence over the one in your head, new research suggests.

evidence has mounted from studies in rodents that the gut microbiome can influence neural development, brain chemistry and a wide range of behavioral phenomena, including emotional behavior, pain perception and how the stress system responds.

https://www.google.fi/#q=depression+gut+bacteria

Varsinainen dilemma onkin siinä, että jos hoidettavan psyykkisen tilan keskeisenä aiheuttajana on epäkuntoinen suolisto, miten kuitenkin keskusteleva psykoterapia voi niinkin paljon auttaa. Ja miksi taas psyykkisiä ongelmia omaavien ihmisten lapsuudenkokemukset usein vaikuttavat. Ovatko lapsuuden kokemukset syypäitä paitsi psyyken, myös suoliston ongelmiin? 

Ainoa heti tarjoutuva ratkaisu on sekä jonkin verran kokemukseen nojaava että varsin utopistinen. Meistä useat varmasti tuntevat, miten tietynlaiset nöyryytykset, äkillinen hylätyksi tuleminen esim. rakastetun taholta, karkeat asiattomat moitteet jne. voivat aiheuttaa voimakkaita eri kehon alueissa tuntuvia vaikutusmuotoja. Väistämättä tulee mieleen, että myös "suoliston aivot" ovat tällöin tulilinjalla ja  sen viesteissä kaikuvia ahdistuksia kuuntelevat bakteerit hätääntyvät säätäen esimerkiksi monen geeninsä toimintaa tuottamaan enemmän myrkyllisiä proteiineja. Seurauksena on tällöin sekä epäkuntoinen suoli että häiriytynyt, pahoinpidelty psyyke, jotka vastavuoroisesti toimivat tilaansa vahvistavina.

Psykoterapiassa tapahtuva kielentäminen ja ymmärtäväisen terapeutin tuottamat mielikuvia ja mielensisältöjä sopivasti silloittavat vasteet tunnetaan omalla tavallaan sekä pään että suoliston aivoissa, mistä puolestaan seuraa sekä aivohermoston että mikrobiomin positiivinen relaksaatio ja vähitellen myös tervehtyminen.

Utopistisinta tässä on, että bakteereille voidaan todella suoliston aivojen kautta lähettää sanallisia, bakteerien tavallaan ymmärtämiä viestejä. Näin ajatellen psykoterapian tarpeellisuus tunnustetaan, mutta sen tueksi kaivataan dieettiperustaista suoliston hoitoa.

Jäärä
Liittynyt6.9.2006
Viestejä3251

Meikäläiselle aikoinaan terapiassa ramppaamisessa oli se hyöty, että ei tarvinnut kavereille jatkuvasti valittaa joka asiasta joka vitutti, koska kaverit ei kauaa jaksa sellaista ja ne kaikkoaa(sano tähän kuka nyt mitä hyvänsä ns. "todellisesta ystävyydestä"). Oli siis joku jolle valittaa ja se sai siitä liksansa. Ei siitä mitään muuta hyötyä kyllä sitten ollutkaan. Olenkohan ikäni saatossa kolmen eri terapeutin luona käynyt ja kyllä se oli sellaista pään silittelyä että huhhei. Viimeiselle sanoinkin jo, että jos tää menee sellaiseksi paijaamiseksi eikä osata sanoa että vitun pelle mitä sä tolleen asioita kelaat, niin lopetan käymisen. "hyvä tietää", totesivat ja paijaus jatkui. Lopetin käymisen.

Vaan kaippa niistä jollekin on apua. Mä luulen että henkilökohtaisella tasolla menis hiuksen hienosti vankemmin jos olis fyrkkaa ja sais pesää, niiden avulla ammentaisin kyllä loput ihan itse. Mutta mä nyt olenkin tyhmä.

 

Nimimerkki Jäärä, vaihtaisiko allekirjoituksesi. Kiitos.

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27231
Jäärä

Meikäläiselle aikoinaan terapiassa ramppaamisessa oli se hyöty, että ei tarvinnut kavereille jatkuvasti valittaa joka asiasta joka vitutti, koska kaverit ei kauaa jaksa sellaista ja ne kaikkoaa(sano tähän kuka nyt mitä hyvänsä ns. "todellisesta ystävyydestä"). Oli siis joku jolle valittaa ja se sai siitä liksansa.

Tämä on muuten hyvä pointti. Totta kai normaaleissa ystävyyssuhteissa jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä ja ystävää tuetaan niissä vaikeissa asioissa, mutta usein jonkun erityishankalan vastoinkäymisen sattuessa unohdetaan se kaverin hyvinvointi. Kaikella on määränsä. Kaikki eivät myöskään ole niin vahvoja, että jaksaisivat kannatella toisen paskaa oloa kovin pitkää aikaa.

Jäärä
Ei siitä mitään muuta hyötyä kyllä sitten ollutkaan. Olenkohan ikäni saatossa kolmen eri terapeutin luona käynyt ja kyllä se oli sellaista pään silittelyä että huhhei. Viimeiselle sanoinkin jo, että jos tää menee sellaiseksi paijaamiseksi eikä osata sanoa että vitun pelle mitä sä tolleen asioita kelaat, niin lopetan käymisen. "hyvä tietää", totesivat ja paijaus jatkui. Lopetin käymisen.

Ihme sakkia. Itse olen jokaiselle terapeutille snaonut hoitosuhteen alussa, että mitään ammattiymmärtäjiä en siedä. Ei ole sitten sellaisia ollutkaan. Paitsi yksi meinasi vähän olla. Mutta todella huono homma, jos terapeutin ja asiakkaan kemiat eivät kohtaa. Siitä jää paskan maku suuhun.

Hämmentää.

idiotus
Liittynyt8.12.2007
Viestejä1891

Olen saanut nuppini kuntoon täysin itsenäisesti. Kävin tilanteessa, jossa oltiin erittäin syvällä ja kieltäydyin terapiasta. Sitten myöhemmin alan ammattilainen ihmetteli, että miten tuossa onnistuit. Sitä vaan jaksaa kelailla itsensä solmuun ja takaisin. Eihän niitä olemassaolon kysymyksiä tietenkään voi ratkoa ja pitää vaan oppia erottamaan itsensä niistä, mutta tyhjäksi se edelleen jättää, mutta kaiketi sen kiintopisteen olen saanut, joka pitää jokseenkin maanpinnalla. Oleellisinta on kaiketi vaan ymmärtää mistä on kyse. Kaikille se kelailu ei auta vaan tarvitaan sitä vuorovaikutusta.

Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

In porto perse vitulus est.

Rousseau: "tämä keskustelufoorumi saattaa aiheuttaa itsetuhoisuutta, käytettävä vain hoitohenkilökunnan valvovan silmän alla ja/tai hyvin lääkittynä".

Varoitus! Saatan leikkiä välillä paholaisen asianajajaa jopa tiedostamatta sitä.

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27231
idiotus

Olen saanut nuppini kuntoon täysin itsenäisesti. Kävin tilanteessa, jossa oltiin erittäin syvällä ja kieltäydyin terapiasta. Sitten myöhemmin alan ammattilainen ihmetteli, että miten tuossa onnistuit. Sitä vaan jaksaa kelailla itsensä solmuun ja takaisin. Eihän niitä olemassaolon kysymyksiä tietenkään voi ratkoa ja pitää vaan oppia erottamaan itsensä niistä, mutta tyhjäksi se edelleen jättää, mutta kaiketi sen kiintopisteen olen saanut, joka pitää jokseenkin maanpinnalla. Oleellisinta on kaiketi vaan ymmärtää mistä on kyse. Kaikille se kelailu ei auta vaan tarvitaan sitä vuorovaikutusta.

Kumpaa termiä käytät tuosta? Paraneminen vai eheytyminen?

Hämmentää.

Ronron
Liittynyt10.12.2006
Viestejä9265
Vatkain
idiotus

Olen saanut nuppini kuntoon täysin itsenäisesti. Kävin tilanteessa, jossa oltiin erittäin syvällä ja kieltäydyin terapiasta. Sitten myöhemmin alan ammattilainen ihmetteli, että miten tuossa onnistuit. Sitä vaan jaksaa kelailla itsensä solmuun ja takaisin. Eihän niitä olemassaolon kysymyksiä tietenkään voi ratkoa ja pitää vaan oppia erottamaan itsensä niistä, mutta tyhjäksi se edelleen jättää, mutta kaiketi sen kiintopisteen olen saanut, joka pitää jokseenkin maanpinnalla. Oleellisinta on kaiketi vaan ymmärtää mistä on kyse. Kaikille se kelailu ei auta vaan tarvitaan sitä vuorovaikutusta.

Kumpaa termiä käytät tuosta? Paraneminen vai eheytyminen?

Vuonna 2006 ajattelin erästä asiaa liian pitkälle, enkä ole päässyt siitä pois vieläkään. Siis eihän siitä voi päästä pois, koska asia on ikään kuin tieto, ymmärrys. Ei voi epäymmärtää jotain asiaa jonka on ymmärtänyt. Siksi en myöskään voi siitä "parantua". Asia on masentavaa sorttia joten voisi sanoa että minulla on ongelma elämäni suhteen (painotan elämäni suhteen koska se rajoittuu siihen, todellista ongelmaa ei oikeasti ole). Pitäisi yrittää elää niin ettei ajattele sitä asiaa, mutta aina kun meinaa tulla hyvä olo, se tulee esiin. Kuin demoni joka ei anna olla onnellinen. En ole silti masentunut varsinaisesti, osaan pitää hauskaa ja iloita ja nauraa. Mutta onnea en voi tuntea. Se vaatisi jotain sellaista kokemuksellista tasoa joka on minulle mahdotonta. Pitäisikö se vain myöntää, ettei kaikki ihmiset voi olla onnellisia? Jotkut vaan on niin outoja tai taipuvaisia esim masennukseen tai ahdistukseen että ei varmasti voi koskaan olla onnellisia. Jotkut meistä voivat saavuttaa vain sen tason että pystyy olemaan elossa ja hoitamaan asioita ja välillä tuntuu ihan hyvältäkin. Onnellisuus on kuitenkin jotain muuta. Tai ainakin olen sen ymmärtänyt niin. Ihmettelen oikeastaan että kuka ihminen osaa olla onnellinen nykyään? Onko joku? Kertokaapa hei onko joku teistä oikeasti onnellinen, ja mitä se tarkoittaa? Itse olen koko ikäni vierastanut sitä sanaa, vaikka pienenä kaikki oli vielä ihan hyvinkin. Varmaan olin silloin "onnellinen", mutten kyllä tiedostanut sitä. Jos minulta olisi kysytty olenko onnellinen, olisin varmaan sanonut että en tiedä. En ollut surullinenkaan. Nyt jälkeenpäin kun miettii niin olin onnellinen ainakin verrattuna nykyiseen. Nykyään kokisin moisen huolettomuuden onnellisuutena. Mutta yleensä lapset ovatkin huolettomia koska eivät tiedä kovin paljoa eikä välttämättä ole kauheasti murheitakaan. Mummikin kysyi joskus onko murheita tai mitään mistä haluaisi puhua, niin ihmettelin että mitä ne murheet oikein on, miksi olisi jotain murheita. Mutta viimeistään vuonna 2006 minulta lähti sielu

くそっ!

Vatkain
Liittynyt4.3.2008
Viestejä27231
Ronron
Vatkain
idiotus

Olen saanut nuppini kuntoon täysin itsenäisesti. Kävin tilanteessa, jossa oltiin erittäin syvällä ja kieltäydyin terapiasta. Sitten myöhemmin alan ammattilainen ihmetteli, että miten tuossa onnistuit. Sitä vaan jaksaa kelailla itsensä solmuun ja takaisin. Eihän niitä olemassaolon kysymyksiä tietenkään voi ratkoa ja pitää vaan oppia erottamaan itsensä niistä, mutta tyhjäksi se edelleen jättää, mutta kaiketi sen kiintopisteen olen saanut, joka pitää jokseenkin maanpinnalla. Oleellisinta on kaiketi vaan ymmärtää mistä on kyse. Kaikille se kelailu ei auta vaan tarvitaan sitä vuorovaikutusta.

Kumpaa termiä käytät tuosta? Paraneminen vai eheytyminen?

Vuonna 2006 ajattelin erästä asiaa liian pitkälle, enkä ole päässyt siitä pois vieläkään. Siis eihän siitä voi päästä pois, koska asia on ikään kuin tieto, ymmärrys. Ei voi epäymmärtää jotain asiaa jonka on ymmärtänyt. Siksi en myöskään voi siitä "parantua". Asia on masentavaa sorttia joten voisi sanoa että minulla on ongelma elämäni suhteen (painotan elämäni suhteen koska se rajoittuu siihen, todellista ongelmaa ei oikeasti ole). Pitäisi yrittää elää niin ettei ajattele sitä asiaa, mutta aina kun meinaa tulla hyvä olo, se tulee esiin. Kuin demoni joka ei anna olla onnellinen. En ole silti masentunut varsinaisesti, osaan pitää hauskaa ja iloita ja nauraa. Mutta onnea en voi tuntea. Se vaatisi jotain sellaista kokemuksellista tasoa joka on minulle mahdotonta. Pitäisikö se vain myöntää, ettei kaikki ihmiset voi olla onnellisia? Jotkut vaan on niin outoja tai taipuvaisia esim masennukseen tai ahdistukseen että ei varmasti voi koskaan olla onnellisia. Jotkut meistä voivat saavuttaa vain sen tason että pystyy olemaan elossa ja hoitamaan asioita ja välillä tuntuu ihan hyvältäkin. Onnellisuus on kuitenkin jotain muuta. Tai ainakin olen sen ymmärtänyt niin. Ihmettelen oikeastaan että kuka ihminen osaa olla onnellinen nykyään? Onko joku? Kertokaapa hei onko joku teistä oikeasti onnellinen, ja mitä se tarkoittaa? Itse olen koko ikäni vierastanut sitä sanaa, vaikka pienenä kaikki oli vielä ihan hyvinkin. Varmaan olin silloin "onnellinen", mutten kyllä tiedostanut sitä. Jos minulta olisi kysytty olenko onnellinen, olisin varmaan sanonut että en tiedä. En ollut surullinenkaan. Nyt jälkeenpäin kun miettii niin olin onnellinen ainakin verrattuna nykyiseen. Nykyään kokisin moisen huolettomuuden onnellisuutena. Mutta yleensä lapset ovatkin huolettomia koska eivät tiedä kovin paljoa eikä välttämättä ole kauheasti murheitakaan. Mummikin kysyi joskus onko murheita tai mitään mistä haluaisi puhua, niin ihmettelin että mitä ne murheet oikein on, miksi olisi jotain murheita. Mutta viimeistään vuonna 2006 minulta lähti sielu

Ite Saatanan esikartanoissa useampaankin otteeseen vierailleena niin sanoisin, että onnellisuus on sitä, että istuu parvekkeella lukemassa pokkaria, polttelemassa kessuja, nauttimassa auringosta ja juomassa Rio Colalta maistuvaa lonkeroa (maku lapsuudesta).

Kun tietää, että onni ja onnellisuus ei ole mitään pysyvää. Että hetkenä minä tahansa voit syöksyä takaisin masennuksen syviin syövereihin, niin silloin onni on siinä kun se on. Nautit siitä niin kauan kun se kestää. Koska loputtomasti se ei kestä.

Minä olen onnellinen nyt kun saan tehdä mitä haluan. Olen ns. unelmahommassa. Eli opiskelen. Olen onnellinen koska minulla on parisuhde, kumppani. Olen onnellinen koska minulla on kissat. Ekaa kertaa elämässäni osoitan hellyyttä elävälle olennolle. Aikasempi on/oli unilelu. Olen onnellinen koska en ota enää kaikkea lähisukulaisen sanomaa kirjaimellisesti. Jne.

Kun suuret linjat on kunnossa, niin ei voi "pienistä" asioista mennä koko elämä pilalle.

Kun on elämä kunnossa ja tarpeeksi voimaannuttavia tekijöitä niin jaksaa isompiakin vastoinkäymisiä. Elämän ei tartte olla hattaraa. Elämään kuuluu myös paskuus, mutta kun pohja on vahva niin sille voi kasata.

Mutta miten se pohja tehdään? Usein siihen tarvitaan ammattilaista. Ammattilainen opettaa itsetuntemusta. Ja elämänhallintaa. Sitä mikä voimaannuttaa ja sitä mikä vie energiaa ja niiden tunnistamista. Ite sitä ei yleensä nää. Puhumattakaan siitä että osaisi suhteuttaa aisioita...

Hämmentää.

Jäärä
Liittynyt6.9.2006
Viestejä3251

Nää on vähän näitä. Jos päivät pääksytysten kahlaa vyötäröään myöten paskassa, tulisi pikkuhiljaa tajuta, että paskemminkin voisi olla, jos esimerkiksi sitä sontaa olisi kaulaan asti. Ajan saatossa siihen paskanhajuun myös tottuu. Kehokin vahvistuu kun saa tarpoa siinä paksussa vellissä, ei tarvitse enää ekstraliikuntaa ja saleilla juosta hyppimässä. Fyrkkaa ei mene enää paskapaperiin tai pyykkipulveriin ja oman paskankin voi laskea ihan huomaamattomasti kuin pikkulapsi uima-altaassa. Niin ja fyysisesti olet terve, kun jos raajoja puuttuis tai olis joku halvaannus, niin saattaisit hukkua. Sun pitää vaan nähdä valoisia puolia kato. Ja jos ei ne riitä, niin sulle voidaan luetella tapauksia, joilla menee vielä huonommin. Et vähän tsemppiä eikä heti hirveetä luovutusasennetta.

Vaikka huono meikäläinen on sanomaan. Hetkittäin olen kyllä varsin tyytyväinen, mutta onnellisuuteen siitä on vielä valovuosi.

 

 

Nimimerkki Jäärä, vaihtaisiko allekirjoituksesi. Kiitos.

Zafu
Liittynyt12.6.2014
Viestejä1

Kokemusten kielentäminen auttaa monesti, mutta joskus on myös niin että tiettyjen kokemusten kielentäminen terapiassa ei ole lainkaan avuksi, päinvastoin, siitä voi olla vain haittaa. Yritin vuosia keskusteluterapiassa jäsentää kielelliseen asuun eräitä hyvin hämäriä muistikuvia, jotka juontivat kaukaa varhaislapsuudesta. Tämä ei onnistunut yhdenkään psykoterapeutin kanssa. Kaikki olivat täysin kädettömiä.

Aavistelin kokemusten olevan niin varhaisia ettei niiden jäsentämisessä kielelliseen asuun olisi mieltä. En pystynyt yhdistämään niitä mihinkään konkreettiseen tapahtumaan, josta minulla olisi ollut muistikuvia. Aloin oivaltaa että jos halusin ymmärtää mitä oli tapahtunut, minun oli "ymmärrettävä" ne suoran kokemisen kautta ilman mitään kielellisiä konstruktioita. Meditaatio ja jooga avasivat vähitellen tietä. Kehoon oli pakkautunut ja jämähtänyt valtava määrä tunne-energiaa joka alkoi vapautua. Mitään tiettyä välähdyksenomaista muistikuvaa ei ilmaantunut, mutta vaikka mieleni ei muistanut, niin kehoni muisti. Nyt jälkeenpäin voin kuvata kokemaani sanoilla "murhayritys" ja "kidutus".   

Kun suurin osa tunnepatoutumista oli purkautunut, tein muutamia aforismeja ja lyhyitä runontapaisia jotka näytin terapeutilleni. Hän oli sen verran fiksu että ymmärsi olla hiljaa. Katsoimme vain toisiamme vaiti. Se oli paras hetki jonka olen hänen kanssaan kokenut.