Talvisia muistoja, Wikimedia Commons, Tring - geograph.org.uk

Muisti oli juuri päättyneen Aivoviikon julkkis. Siitä kirjoitettiin ja puhuttiin kaikenlaista. Ymmärrämmekö vieläkään, miten tuo tärkeä järjestelmä toimii?

Muistissa on monta puolta ja erilaisia ominaisuuksia. Niinpä muistin toiminnasta saattoi eri medioita seuraavalle lukijalle jäädä ristiriitainen kuva.

Itse hieraisin silmiäni lauantaina 22.3., kun Helsingin Sanomat tiedesivuillaan uutisoi ihmisen muistavan vanhana parhaiten parikymppisyyden. En itseäni nyt ihan vanhuksesi vielä kutsuisi, mutta kyllä mieleni filmikuva elämästäni tuolta, liki 40 vuoden takaiselta ajalta on aika aukkoinen. Toinen hämmentävä väite oli, että säilömuisti suosii kaksikymppisyyttä!

Ihmisaivojen muistirakenteet ja erilaiset muistamisen järjestelmät on fiksusti hajautettu eri aivoalueille. Silti ne ovat hermoverkkojen avulla toisiinsa kytkettyinä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Meillä on myös monta erilaista tapaa muistaa. Tästä kirjoittivat monet Tiede-lehden lukijatkin ansiokkaasti mm. edellisten blogieni jälkilöylyissä.

Tapahtuma-, tieto-, taito-, kokemus-, työ-, liike-, kuulo-, näkö- ja muut muistin osa-alueet ja niiden toimintaan liittyvä tutkimustieto menevät helposti yleistajuisissa artikkeleissa sekaisin. Mieleen painaminen ja aivoihin tallennetun tiedon palautus aktiivikäyttöön ovat eri asioita. Oman ulottuvuutensa muistin toimintaan tuo ihmisen kyky soveltaa aiemmin hankkimaansa tietoa uusissa tilanteissa fiksulla ja luovalla tavalla. Tiedon jatkojalostus on jälleen uusi ulottuvuus muistin toiminnan ja ajattelun välisessä suhteessa.

Väite siitä, että säilömuisti suosii kaksikymppisyttä, on mielenkiintoinen. Nuoren ihmisen aivot päihittävät vanhemman kyvyssään omaksua ja muistaa nippelitietoa. Niiden prosessori on tässä mielessä nopeampi ja myös tehokkaampi. Nuorella säilömuistiin ei myöskään ole vielä ehtinyt kertyä kovin paljoa tietoa. Niinpä se on nopeammin läpikahlattavissa. Muistihirmu, joka toimii pelkästään nippelitiedon varassa, ei kuitenkaan pitkälle pärjää, jollei hänen kykynsä yhdistellä tietoa asiakokonaisuuksiksi samalla kehity. Tässä on mielestäni nuorten ajatteluntaitojen kehittämisen keskeinen haaste. He tarvitsevat älyllisiä virikkeitä, jotka innostavat löytöretkeilyyn tietorikkaalla valtamerellä tai avaruudessa. Nuoren aivoja ei pidä ruokkia ja kuormittaa nippelitiedolla. Toivon keskustelua ja väittelyjä, uusien näkökulmien hakemista koulujen opetussuunnitelmiin! Ajattelu on kansalaistaito, jota jokaisen pitää läpi elämän kehittää. Harrastakaamme siis ajattelua, joka päivä.

Entä miten motivoida nuorta omaksumaan uutta tietoa, kun säilömuistissa ei vielä ole elämän tuomaa kokemusta ja ymmärrystä siitä, mihin opetettavaa tietoa tulevaisuudessa voi tarvita. Ei ihme, jos koulu ei kaikkia innosta. Moni onkin iän karttuessa harmitellut sitä, ettei kouluaikana malttanut asioita opetella.

Minulta kysytään usein, miksi ihmisen ylipäätään pitäisi mitään muistaa. Internethän on täynnä tietoa: Sinne vain muiden joukkoon surffailemaan ja hakusanoja näppäilemään! Taitaa ihminen ilman oman muistinsa apua olla bittiavaruudessa aika eksyksissä. Irrallaan leijuvalla informaatiolla kun ei ole juuri merkitystä. Itse asiassa iän myötä rikastuva ja monipuolinen säilömuisti parantaa ihmisen kykyä hyödyntää internetistä löytyvää tietoa.

Harvardin yliopiston psykologian professori Daniel Schacter kertoo mainiossa kirjassaan Muistin seitsemän syntiä (Terra Cognita 2002, Helsinki), miten tärkeätä ihmisen mielenterveydelle on unohtaminen. Eihän siitä mitään tulisi, jos jokaisen mieltään pahoittaneen asian läpi elämänsä muistaa ja sitä jurnuttaa. Ihmiset myös muistavat asioita valikoivasti. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi muistelmateoksissa. Aika kultaa muistoja, haalistaa ja muokkaa niitä. Tästäpä taitaa löytyä selitys sille, miksi omat muistikuvani parikymppisen Kitin elämästä eivät niin kovin kirkkaina mieleen palaudu.

Kommentit (16)

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

 "Eihän siitä mitään tulisi, jos jokaisen mieltään pahoittaneen asian läpi elämänsä muistaa ja sitä jurnuttaa. Ihmiset myös muistavat asioita valikoivasti. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi muistelmateoksissa. Aika kultaa muistoja, haalistaa ja muokkaa niitä".

Kokeilin huvikseni muistaisinko pahimpia töppäyksiäni, ja toden totta, ne nousivat kaikki mieleeni (tietoisuuteeni). Samalla nousi tietoisuuteen joukko vähäisempiä, vähemmän hävettäviä töppäyksiä.

Sitten mietin, voisinko kirjoittaa niistä mahdolliseen elämänkertaani. Se olisi muutamaa humoristisempaa töppäystä lukuunottamatta täysin  mahdotonta. Kertoisin kaikesta muusta, mutta töppäykset kiertäisin kaukaa.

Töppäykset ovat kuitenkin olennainen osa elämäni kiintopisteitä, vaikka en niitä juuri muistelekaan.

Erikoinen ilmiö oli se, että ylivoimaisesti pahin töppäykseni, mitä olen koskaan tehnyt, kirkastui minulle vasta aivoinfarktin kokemisen jälkeen.

 

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

http://web.mit.edu/newsoffice/2014/mri-reveals-genetic-activity.html

MIT:in tutkijat ovat kehittäneet menetelmän, jolla MRI voi kertoa molekyylintarkasti yksittäisen genomin, jopa geenin, tai jonkun hermovälittäjäaineen muutoksista muistamis- ja mieleenpalauttamistehtävissä.

Näyttää siltä, että MIT:inkin tutkijat uumoilevat muistin perimmäisen "olinpaikan" olevan aivosolujen genomikollektiivi.

Menetelmän uskotaan mullistavan ymmärryksemme monista biologian asioista.

SamikoKu
Liittynyt12.7.2010
Viestejä5364

"Nuoren aivoja ei pidä ruokkia ja kuormittaa nippelitiedolla. Toivon keskustelua ja väittelyjä, uusien näkökulmien hakemista koulujen opetussuunnitelmiin! Ajattelu on kansalaistaito, jota jokaisen pitää läpi elämän kehittää. Harrastakaamme siis ajattelua, joka päivä."

Tartuin tuohon kun kerran tyrkytettiin. Itseasiassa olen pitkälti samaa mieltä.

Jos pitää korjata niin ensin täytyy tietää mikä on rikki, tutkia ja paikallistaa.

Omassa nuoruudessani aniharvoin sai kelvollista vastausta kysymykseen "Mihinkä tätä tarvi?". EN tiedä onko opetus noista ajoista muuttunut, mutta itselläni motivaatioon opiskella ja oppia vaikutti se ettei kertakaikkiaan pystynyt sijoittamaan niitä opetettavia asioita kokonaisuuteen, siis siihen maailman jossa elämme.

Jos olisin "kouludiktaattori" muuttaisin asioista ala-asteelta yliopistoon saakka.
Jo alusta lähten pitäisi tulla ilmi mihin asioita tarvitsee. Tehtävät ja esimerkit pitää olla tästä maailmasta niin paljon kun se ylipäätään on mahdollista. Jokaisen läksyn lopussa pitäisi olla pieni analyyttinen osuus jolla pyritään soveltamaan ja analysoimaan opittua eli kuinka asiaa pystyy soveltamaan käytännössä. Joka ikisen aineen kohdalla.

Tietysti kaikkialla se ei ole mahdollista, mutta silloinkin asiaa pitäisi valottaa eri puolilta. Tämä käsitys ja käsitys vastaan. Oppilaan edistymisessä kuitenkin johdatellaan hakemaan lisää tietoa varsinaisen oppikirjan ulkopuolelta ja siitä saa lisäpisteitä. Kuten sanoit, internet on olemassa ja tiedon haku on nykyään olellinen osa oppimista. Nokeluus sillä alueella ja oma-aloitteisuus sekä kyky kriittiseen tiedon arviointii tulee kasvamaan. Vaatii muuten opettajalta paljon.

Tietysti noille asioille voidaan tehdä runko ja valmiit tehtävät, mutta on paljolti opettajasta kiinni kuinka asia loppupelissä uppoo.

Itse uskon perusasioihin. Kun peruspalikat on kunnossa niin kaiken muun voi rakentaa siihen päälle.
Peruspalikoilla tarkoitan nyt asioita oppimisen kannalta. Jos ne ei toimi niin silloin niitä pitää muuttaa. Jos työrauha on ongelma se pitää korjata jne.

Kuitenkin om myös toisenlaisia peruspalikoita. Yksi niistä on opilaiden fyysinen kunto ja ravintotottumukset. Suunta on näissä ollut jo vuosikausia alaspäin. Vanhemmat juoksee nykyään kovempaa kuin skidit. Armeijanssa kunto rapistuu jne.

Minun koulussani "voikkaa" olisi joka päivä, mutta niin että lajivalinta on vapaavalintainen. Ei ole mitään hyötyä laittaa sitä luokan läskeintä jannua kävelemään tai seisoksimaan sinne kentän laitaan kun kukaan ei edes heitä sille palloa. Se kaveri tarvitsee muutaman muun ohella aivan oman ohjelman ja SE juuri tarvitsee sitä liikuntaa enempi kuin kukaan muu. Eli joka päivä voikkaa päivän viimenen tunti niin että se kehittää kordinaatiota, notkeutta, airobista kuntoa ja voimaa tasapuolisesti. Venyttelyt ja lämmittelyt joka tunnin alkuun jonka jälkeen 30minsaa tehokasta liikuntaa jokainen omilla kyvyillään. Uinti, bodypumppi, jooga jne... tää homma pitäis miettiä kokonaan uusiksi niin että kaikilla on mahdollisuus, halu ja pakkokin kehittyä. Ravinnetietous pitäisi laitttaa osaksi liikunnanopetusta.

En tiedä onko aamuhartaudet edelleenkin käytössä, mutta itse ottaisin ohjelmaan keskittymisharjoitukset ja meditaation. Näistä on hyviä tuloksia todistetusti.
Eli minun koulussani päivä lähtisi käyntiin 15 minuutin keskittymis- ja meditointiharjotuksella.
Erilaisia keskittymis- ja meditointitekniikoita käytäisiin läpi kurssimuotoisesti. Tämä vois olla vapaaehtonen tai pakollinen osuus, valittavissa tilannekohtasesti.

Minun koulussani annettaisiin jokaisen lukukauden lopussa muutamia analyyttisia tehtäviä ja projekteja joissa joutuu soveltamaan oppimiansa tai opetettuja asioita kaikista aineista kokonaisvaltaisesti. Projektit voisi olla yksilötasolla ja ryhmätehtäviä. Niissä panostettaisiin asioiden kehitttämistä ja luomista annettujen lähtötietojen pohjalta. Näin jo 1-3 luokalta lähtien.

Eli minun koulupäiväni alkaisi keskittymisharjoituksilla. Tuntiopetus sidottuna tähän päivään oleelisin esimerkein ja tilanteita analysoiden sekä päivän päätteeksi ruumiin huolto.

Melkoinen utopia, mutta noin minä sen tekisin.

Uskomalla tieteeseen voi olla vain hetkittäin oikeassa.
"Olet väärässä: Kirjoitusoikeutesi on peruttu."

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

 "Aika kultaa muistoja, haalistaa ja muokkaa niitä."

Varmaan niin, mutta kokeeksi kokeilin palauttaa uusia muistoja noin 15 vuoden ja noin 23 vuoden iästä, joita en noin viiteenkymmeneen vuoteen ole ajatellut.

Ja ihme, monet asiat nousivat mieleen kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Kehon ja mielen tuntemukset olivat selvästi tunnettavissa 50 vuoden takaa, jään epätasaisuuksien keinutus luistimen liukuessa soittoiltoina, hiestä läpimärän paidan tuntu ihoa vasten pelin jälkeen astellessa pukukoppiin, lämmittimen öljyn haju ja kohmeiset kädet luistimen nauhoja avatessa.

Tämähän ei ole mitenkään epätavallista, ja tarkemmin analysoitaessa nuo muistot osoittautuivat kaikki sellaisiksi, joihin liittyi voimakkaita tunnekokemuksia tai tuntemuksia yleensä ja monet muistellessa mieleen palautuneet asiat osoittautuivat ainakin osittain ennenkin ajatelluiksi; siis ei sittenkään täysin uusiksi..

Mustiaan introspektiolla tarkkaillessa esimmäinen ja suurin ongelma lienee muiston esiintyminen elämyksellisenä tietoisuutena. Elämyksellisyys on siitä hyvin ongelmallinen, että sitä ei voida selittää materian termein, esimerkiksi aivotiloina. Itselleen rehellinen ihminen ei voi  antaa itselleen lupaa uskoa tietoisten tilojen olevan esim. hermoimpulssikollektiiveja. Kysymys on jätettävä "toistaiseksi" avoimeksi.

Toisena on sitten homunculuksen ongelma. Homunculus-harhasta irtautumiseksi on onneksi olemassa strategia, subjektiton neutraali monismi

https://www.google.fi/#q=neutral+monism

Omaksuakseen neutraalin monismin täytyy käydä läpi jonkinasteinen oivallus. Tällainen oivallus, joka Wittgensteinille tuli hyvin nuorena, lumosi hänet loppuiäksi ja sai hänet turhaan etsimään kokemukselleen rationaalista ilmaisua koko elämänsä ajan. Muistikirjoihin 1916 W. kirjoitti: "Kaikki kokemus on maailmaa eikä tarvitse subjektia."  Aika harvat filosofitkaan ovat omakohtaisesti oivaltaneet NM:n ydintä..

Sitten voidaan kysyä, missä muistojen avain-asuinpaikka on aivoissa. Samaa voisi kysyä nykyhetkestä, joka sekin lienee eräänlainen muistitapahtuma. Genomic consciousness -näkemystä kehittelevä Ernest Rossi lienee oikeilla jäljillä. Omasta mielestäni muistojen asunnon muodostavat aivosolujen genomikollektiivit, joita hermoaktiivisuus virittää

https://www.google.fi/#q=ernest+rossi

Ei kuitenkaan pelkkä genomi, vaan genomi ja sen aktiivinen ympäristö.

Ihmissuhteita koskevat muistot eivät mahda ilmetä, ellei myös peilisoluja (ja vastaavia genomeja) aktivoida. Sama koskenee monia muita muistoja. Rizzolattin työtovereineen 80-luvun alussa paljastamat ärsykespesifit solut on aktivoitava, jotta spesifi ärsyke voitaisiin kokea tai muistaa.

Tarjoutuu oletus, jonka mukaan ärsykespesifisyys on aivosolujen tyypillinen ominaisuus. Aivosolut aktivoisivat siis aina jonkin ärsykkeen muiston. Kyseeseen tulisivat tällöin myös monimutkaiset moniaistikompleksit eri kulmista tarkasteltuina.

Ilmiö, jonka olen monesti havainnut, on seuraava. Opiskellessani uutta vaikeantuntuista asiaa mieleeni on noussut (ikään kuin aivoista) joku vanha muisto antaen ymmärtää olevansa häviämässä tehdäkseen tilaa uusille asioille, uusille muistoille.

Vaikein ongelma on kuitenkin tietoisuus, elämyksellisyys. Muutama "mahdollisuus" tarjoutuu oletettavaksi. Muistot, mielikuvat, unet ym. voisivat ensinnäkin olla valmiita tietoisuuselementtejä. Niiden tulo "esiin" on merkittävä ongelma. Ehkä ajatus valmiista tietoisuuselementeistä on sukua Leibnizin (IQ n. 190) prestabiloidulle harmonialle. Ongelma on mm. tietoisuuselementtien sijainti.

Toinen helposti tehtävä oletus on, että elämykselliset tilat ovat erään substanssin värähtelymoodeja. Mikä tämä substanssi sitten on? Se on informaation kondensaatti pisaraksi. Elämykselliset tilamme ovat informaatiopisaran värähtelymoodeja. Nähdessäni Leidenfrostin pisaran ensi kertaa olin heti varma, että kyseessä oli tietoisuuden analogiamalli. - Pisaran värähtelymoodeilla on joitakin yhtäläisyyksiä tietoisuuden tilojen kanssa.

SamikoKu
Liittynyt12.7.2010
Viestejä5364

Täytyy tässä vielä ääneen pohtia erästä oppimiseen liittyvää asiaa omalta kohdaltani.

Eli koulussa englanninopetus alkoin minun aikanani kolmannella luokalla. Se kai on edelleenkin sama. (Suomen kuviot on nykyään vieraat). Itse olin kuitenkin niinsanotusti "puupää" ja kielen oppiminen tuotti suuria vaikeuksia. Opettaja oli ehkä turhautunut, mutta myös minulle erittäin pelottava noin 50 vuotias nainen. Kun en saannut asiaa ulos suustani oikein tai en ollenkaan niin hän saattoi lyödä karttakepin säpäleiksi pulpettiini.
No, tästä tietenkin seurasi se että tunnille meno oli yhtä tuskaa. Menin kuitenkin, mutta tuntuu siltä että ainoa asia mitä tuolloin opin oli, että kirjassa oli tyttö jonka nimi oli Jill ja sillä oli veli nimeltä Jack ja pikkuveli Bill. Niillä oli myös koira jonka nimi oli Spot. Eli ainakaan minä en oppinut pelolla tai "kurilla" yhtikäs mitään. Syyslukukaudella olikin sitten todistuksessa 4 ja kevätlukukaudella 5 kun ei kehdannut ehtoja laittaa lukemaan. Ehkä ne ehdot olisi kuitenkin ollut jatkon kannalta hyvä vaihtoehto. Muilla alueilla olin opinnoissani ala-asteella hiukan yli luokan keskiarvon.

Asiaan tuli kuitenkin muutos parin vuoden jälkeen ja opettaja vaihtui. Tuli nuorempi nainen, kauniskin oli ja lempeä. Pidin hänestä todella. Ekana lukukautena englanti nousi vitosesta seiskaan ja sen jälkeen kasiin. Opetus koostui pienistä tavotteistta joka päivälle tai siltä se tuntui. Jokaiseen tuntiin piti satsata koska oli sanakokeet. Olihan niitä kokeita aikaisemminkin, mutta ne tuotti lähinnä extreme kauhua.

En tiedä onko kyse omasta puupäisyydestä tiettyjen asioittten omaksumisen kanssa, vaiko opettajan kohdentamasta huomiosta opetuksessa heikoimpaan lenkkiin vahvimman lenkin asemasta vai mistä. Kuitenkin tuolloin arvosanat nousi. Myöhemmin kuitenkin yläasteella paluu oli takaisin noihin huonompiin arvosanoihin niin englannin, ruotsin kuin saksankin kohdalla. Rimaa hipoen aina mentiin ja kielet tuntui eritttäin vastenmielisiltä asioilta opiskella. Keskiarvoni kuitenkin oli muutoin keskitason yläpuolella. Ehkä vain yksinkertaisesti olen laiska ja kielen opiskelu ei synnytä oivaltamisen iloa tai ongelmanratkaisemisen iloa. Se on raakaa duunia ja kun mennään alusta lähtien minimillä niin loppua kohden kuorma vain kasvaa.
Väistämättä tulee myös mieleen että johonkin asiaan liittyvä riittävän vastenmielinen kokemus varhaisessa vaiheessa voi turmella kyseisen asian omaksumisen koko elämän ajalta. Tämä olisi itseasiassa aika kauhistuttava skenario.

Ironiseksi homman tekee se että lopulta aikuiselämässä jouduin opiskeleman englannin itse. Tarvitsin myös ruotsia, saksaa, venäjää ja monia eksoottisia kieliä työni takia tai niiden taitamisesta olisi ja ON etua, vaikka kielten oppiminen edelleenkin on "pakkopullaa".

Uskomalla tieteeseen voi olla vain hetkittäin oikeassa.
"Olet väärässä: Kirjoitusoikeutesi on peruttu."

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

Tuli mieleen, että Leibnizin prestabiloitu harmonia on melko lailla ekvivalenttia sen kanssa, että materia ja elämyksellisyys olisivat jo aivan alussa eronneet toisistaan spontaanien symmetriarikkojen tapahtuessa. Elämyksellisyyselementit olisivat ikään kuin elollisen materian peilikuva elollisuuden ollessa jonkinlainen molempia yhdistävä säie.

Erityisesti aivosolujen genomikollektiivin lukemattomat osajoukot vastaisivat erilaisia elämyselementtejä, jotka "reagoisivat" sen mukaan, minkä osajoukon genomikollektiivissa hermosähkö aktivoisi.

Kriittisessä tilanteessa kuten NDE:ssä ei edes hermosähköä tarvittaisi

http://www.tiede.fi/keskustelu/50996/ketju/kuolemanrajakokemukset/sivu/71#comment4035351

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

Nuoren aivoja ei pidä ruokkia ja kuormittaa nippelitiedolla. Toivon keskustelua ja väittelyjä, uusien näkökulmien hakemista koulujen opetussuunnitelmiin!

SamikoKu tuossa antoikin rautaisannoksen asioita, joilla koulutyötä voisi edistää. Itse olisin valmis allekirjoittamaan ne kaikki, jos niiden lanseeraus kouluun onnistuisi jouheasti, ja miksipä se ei niin kävisi.

Itse olen pyrkinyt pedagogiseen uudistukseen lähinnä fysiikan ja vähän kemiankin alueilla. Radikaalin uudistajan koko elämän ollessa ikään kuin veitsen terällä tasapainottelua on mieleen tullut joskus, eikö vähempikin uudistaminen riittäisi, mutta ei se vain riitä.

Luokattoman lukion perustajiin kuulunut Touko Voutilainen sanoi radiohaastattelussa:"Luokaton lukio tosin tuli, mutta se, mihin pyrittiin, pedagoginen uudistus, jäi tulematta." Pedagoginen uudistus odottaa vielä tuloaan myös yläkoulussa. Taannoin esim. Kasvatus -lehdessä osoitettiin tietyn aineryhmän oppikirjat sangen epäpedagogisiksi, mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta. Opetuksen sinänsä ja opettajien ihmissuhdetaitojen tasokkuutta en suinkaan ole asettamassa lainkaan kyseenalaiseksi.

Itse olen kuitenkin sisäisen motivaation pakottamana ollut alusta asti "poikkeava", mikä ei suinkaan joka kerta, varsinkaan alussa, ole johtanut suotuisiin tuloksiin. Jos jotakuta kiinnostaa, voi seuraavista linkeistä vilkaista esim. kemian opetukseni toteutumista ja otteita "uutta pedagogiaa" edustavista pamfleteista, joita onkin kosolti. Joitakin kanavia tuntuu nyttemmin auenneen ajatusteni levittämiseksi, kun vain innostusta riittäisi..

 http://www.maol.fi/fileadmin/users/Dimensio/2006/Dimensio_6_2006.pdf

http://disqus.com/penttisvaris/

Anteeksi tämä egokeskeisyys, mutta SamikoKu tuossa sanoi jo niin paljon tärkeitä kokonaisuuteen vaikuttavia asioita, että jos ne kaikki toteutettaisiin jouheasti, voitaisiin Comeniuksen tavoin todeta: "Iloiset oppilaat, iloiset opettajat, rehtori kaikkein iloisin."

Ettei tulisi väärää käsitystä voin kyllä todeta, että koulut, joissa olen ollut, ovat kyllä olleet Comeniuksen ihanteen hyviä likiarvoja..

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

L-pisarahypoteesi ei suinkaan ole uskonvarainen. Eihän asia, johon ei usko, ole uskonvarainen, enkä koskaan ole sitä sellaisena markkinoinut, vaan varteenotettavana hypoteesina fysiikassa niin olennaisen analogisuusperiaatteen valossa.

L-pisara omaa todella koko joukon tietoisuudelle ominaisia piirteitä. Ehkä jotain valkenisi, jos toistuvasti tutkisi Leidenfrostin pisaran ominaisuuksia keittolevyn koverassa syvennyksessä, tai sitten ei. Yksi kriittinen kysymys, johon en tiedä vastausta, on se, onko informaatio pelkkä mielen moodikokoelma vai edustaako se jotain substanssia, toteutuuko se luonnossa ilman älykästä olentoa. Tästä olisi kiinnostavaa kuulla jotain tosiasioihin, ei mielipiteisiin perustuvaa.. 

Jos informaatio olisi jotain tosiolevaista, joutuisi - jälleen analogiaperiaatteella - olettamaan sen voivan myös kondensoitua, jolloin siinä olisi informaatio ja sen kondensaatti aivan Leidenfrostin pisaran veden ja vesihöyryn tapaan ja molemminpuolinen vuorovaikutus aivojen kanssa olisi ilmeinen. Mutta uskonvarainen ei L-pisarahypoteesi siis ole enkä tunne tarvetta saada jotakuta uskomaan siihen, en todella.

Kun yritän mieltää sähköisen stimulaation tai mitä tahansa aivoille tehdäänkin vaikutusta merkiksi sen vaikutuksesta syntyvien elämysten aineellisuudelle, joudun toteamaan, että yllämainitut eivät ole sen tieteellinen todistus. En olisi kovinkaan yllättynyt tai yhtään pahoillani, jos joku todistaisi minulle, että aine voi olla elämyksellistä (tai jokin aineen moodi voi olla sitä). Mutta kun kukaan ei todella todista, enkä itsekään ole sitä keksinyt, tuntuisi haljulta ruveta vain uskomaan uskonvaraisesti.

Vaikka useimmat oikeat aivotutkijat uskovatkin jonkinasteisen fysikalismin pätevän, niin varmaan heidänkin joukostaan löytyisi sellaisia, jotka tunnustaisivat näkemyksensä todella olevan vain uskonvarainen. Niinpä esimerkiksi Antti Revonsuo oli mielestäni jo liukumassa alussa vallinneesta ongelmakeskeisyydestään fysikalismin suuntaan, muta tuntuu nyt palailevan ongelmakeskeisyyttä kohti, kuten useasti linkittämässäni Duodecim -artikkelissa näyttäisi olevan.

IIT ilman subjektia ja homunculusta on mielestäni paras otetuista edistysaskelista. Kuitenkaan en ole yhtään samaa mieltä kuin fysikalisti Giulio Tononi, joka todella muiden tapaan jättää ongelman pohtimatta. Jossain artikkelissaan hän muistaakseni tekee tavanomaisen tempun ja lähestyttyään ongelmaa hyppää toiseen asiaan. Vai oliko se Koch, en muista varmuudella. Tononin esitykset olivat itselleni pettymys jättäessään ongelman fysikalistien tapaan käsitelemättä. Toivoisin hänen todella käsittelevän elämyksellisyyden ongelmaa syvällisen teoria-aihionsa yhteydessä, mutta vastaani ei ole sattunut sellaista - vielä.  

Tarkkaan ajatellen monet ihan jokapäiväisetkin asiat ja asiayhteydet ovat varmaan pohjimmiltaan uskonvaraisia ja kriittisessä analyysissä paljastuisi tieteellisen näytön olemattomuus tai huteruus. Siinä mielessä tietenkin voisin liittyä valtaenemmistön rintamaan ja ruveta uskomaan elämysten olevan ainetta. Tällä hetkellä kuitenkin kysymys elämyksellisyyden olemuksesta on mielestäni tieteellisesti täysin avoin kysymys. Jos aivoihin kohdistuviin vaikutuksiin liittyy elämyksellisiä tiloja, se ei mielestäni ole mikään todistus, haastava probleemananto toki.

Yleensä olen fysiikan tunnilla antanut oppilaitteni äänestää kolmesta vaihtoehdosta, tietoisuus on pelkkää fysiikkaa ja kemiaa, tietoisuus on fysiikkaa ja kemiaa mutta muutakin, ja tietoisuus on pelkkää muuta. Keskimmäinen vaihtoehto on aina saanut ylivoimaisesti eniten ääniä. Joskus luokan "huippuoppilas" on pitkään harkittuaan äänestänyt kolmatta vaihtoehtoa. No, totesin äskettäin, että tämä on loogisin vaihtoehto, mutta ajatuskulku ei ole helposti palautettavissa, ja virhekin voi aina olla mahdollinen.

Edellä olen jo tunnustanut, että en koe minulle esitetyn tieteellistä todistusta elämyksestä aineena, vaan yksiomaan tiheneviä ja monimutkaistuvia korrelaatioita elämysten ja aivotapahtumien välillä, jollaisten olemassaolo olisi 2. vaihtoehdon mukaisen näkemyksen mukaan, johon saattaisin kallistua, itsestään selvä.

.....

Tällaisia tulee mieleen elämyksellistä tietoisuutta pohtiessa ihmiselle, joka ei voi nähdä korrelaatioita todistuksena aineen elämyksellisyydestä. Ihmiselle joka ei voi jättäytyä uskon varaan tässä maailman ehkä tärkeimmässä tieteellisessä kysymyksessä. Taannoin oli Hesarin yleisönosastossa keskustelua, jossa eräs tekniikan professori luuli todistavansa, että ainemöykyt ajattelevat. Hänelle vastasi filosofi Joona Taipale osoittaen tekniikan professorin ajattelun olevan infantiilia ja täysin väärässä

https://tuhat.halvi.helsinki.fi/portal/en/persons/joona-taipale(b048f94e-efc5-4abd-bf12-fd9a2515d004).html

Muistin elämyksellisyys on siitäkin erikoista, että muistettua mielikuvaa voi muunnella mielensä mukaan, liittää siihen keksittyjä elementtejä jne. Nämä elementit yhdessä tosimuiston kanssa voivat muodostaa uuden muiston niin kuin kuvitellut asiat yleensäkin.

Introspektiolla voi tutkia, millaista aktiviteettia muiston tai muun valve-elämyksen herättäminen vaatii.

Erikoista on sekin, että aistikuva tuntuu ikän kuin kohteeltaan, vaikka esim. silmään osuvasta näkökuvasta jo verkkokalvo "leikkaa" paljon pois. 

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

Perusoletukseni on, että kaikki elämyksellisyys on muistiperäistä. Toiseksi veikkaan, että elämyksellisyyden aivo-osa keskittyy aivosolujen genomikollektiiviin. Hermoimpulssit esimerkiksi ovat genomikollektiivin osajoukkojen aktivointiprosesseja. Seuraavaksi kiellän elämyksen olevan ainetta tai sen moodeja; elämyksellisyys on "muutakin".

Oletan tämän "muun" olevan värähtelevän "substanssin" värähtelymoodeja. Leidenfrostin pisaran moninaiset moodit heijastavat elämyksellisyyden monia ominaisuuksia.

Toinen vaihtoehto olisi eräänlainen "ennaltasäädetty harmonia" spontaaneissa symmetriarikoissa eronneiden materian ja tietoisuussubstanssin kesken.

Kolmas elämysten olemuksen vaihtoehto voisi olla "eetterin" (s.o. vakuumin) värähtelymoodit. Tämä vaihtoehto olisi helpoin nähdä suhteessa genomikollektiiviin, ja silläkin (kuten edellisillä) on analoginen ilmiö fysiikassa.

Kun kulmikas äänirauta (esim. 440 Hz) työnnetään veteen, ääniraudan ympärille ja sen puikkojen väliin syntyy värähtelykuvio. Mitä monimutkaisempi värähtelylähde on, sitä monimutkaisempi on myös moodi. Kun ottaa vielä huomioon aivosolujen monet erilaiset genomit, voidaan aivosolujen osajoukon genomit aktivoimalla saada halutun monimutkainen värähtelykuvio, elämyksellinen tietoisuus.

 

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

Negatiivisesti tai positiivisesti riipaisevien muistojen, äänenpainojen, kasvojen lähes huomaamattomien ilmeiden jne taustalla lienevät peilisolujen tai peilisoluryhmien aktivointiprosessit.

Vaikka peilisolujen olemuksesta ja perimmäisestä funktiosta väitelläänkin kiivaasti, haluan kuitenkin työhypoteesin mielessä uskoa, että niihin on latautunut paljon muun lisäksi emootioiden tunnistuskykyä ilmeiden ja äänenpainojen perusteella. 

Esimerkiksi verkkokalvolle projisioituneesta kuvasta verkkokalvon noin 70 erilaista neuronia ottavat noin 12 "pääkohtaa", joista viestit päästetään aivoihin, kun taas loput kuvallisesta informaatiosta hylätään. Oletan, että nämä pääkohdat ohjautuvat mm. tiettyihin peilisoluihin, joiden genomi on virittyneenä tekemään niistä yhteenvedon suhteessa niiden emotioperäisyyteen. Yhteenvetoon voi tietenkin osallistua myös esim. korvan kautta tuleva, ilmeisesti myös "pääkohtiin" jaoiteltu aineisto

http://www.eye-tuebingen.de/eulerlab/

http://www.eye-tuebingen.de/eulerlab/members/tom-baden/

Miten sitten genomi tai pieni genomiryhmä voi tunnistaa emootion (kuten Rizzolattin jo 80-luvun alussa löytämät spesifit neuronit tunnistavat esim seitsemänsakaraisen tähden tai otsan edessä pörräävän kärpäsen)? Ottamansa muodon perusteella! Jokaista spesifiä ärsykettä tai sen "pääkohtaesitystä" kohti genomilla on oma, juuri tähän reagoiva muoto.

Koodaavien ja säätelevien geenien lisäksi genomilla on siis tärkeä lisätehtävä, ärsytyksen luonteen tunnistaminen, joka perustuu sen muodosta johtuvaan vastaanottokykyyn.

Genomin vastaanottokyky voi heijastua jo neuronin rakenteessa. Tämä voisi selittää joskus 80-luvulla PNAS-journaalissa olleen, paljolti huomiotta jääneen tutkimuksen, jonka mukaan eri neuronit tulittaisivat niille ominaisilla taajuuksilla.

Niin, suureen määrään merkittäviä etenkin ihmissuhdemuistoja päästään aktivoimalla peilisolujen genomit, joista ärsytys leviää laajalle aivojen eri osiin.

Enpä tiedä onko tässä raaputettu edes peilisolujen salaisuuksien pintaa, koska todennäköisesti olen väärässä - pitääkin paneutua lisää niihin sekä muihin ärsykespesifeihin soluihin. Tällä hetkellä voisin väittää, että suurin osa neuroneista on ärsykespesifejä, useimmat lisäksi moniärsykespesifejä, joissa yhden ärsykkeen siirtyessä taka-alalle toinen puolestaan astuu "valokeilaan" jne. 

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

http://siivola.org/markku/krit/yhdeksankymmentakolme_raiskattua_miesta_ja_naista.html

Jos muisti on osa elämyksellistä tietoisuutta, sen tutkiminen varmaan helpottuisi, jos tutkittaisiin samalla koko elämyksellisyyttä. Otettaisiin selvää, mitä elämyksellisyys on.

Monet aivotutkijat ja harrastelijat tosin eivät näe elämyksellisyydessä mitään ongelmaa: se on aivojen fysiikkaa ja kemiaa ja sillä selvä.

Yksi elämyksellisyyden ymmärtämisen avaimia on multippelipersoonallisuus -ilmiö. Lapsen raskas kaltoinkohtelu voi johtaa suojautumistilaan, jossa lapsen mieli ikää kuin jakautuu kahdeksi tai jopa kymmeniksi eri persooniksi.

Koska joku raskaisiin rikoksiin kroonisesti syyllistynyt voi samanaikaisesti olla ihmisten kunnioittama mallikansalainen, tämä kaksijakoisuus voisi ehkä toisinaan viitata kaksoispersoonallisuuteen, varsinkin kun tiedetään, että juuri raskaisiin rikoksiin kroonisesti syyllistyviä on usein kohdeltu äärimmäisen julmasti lapsena (Jaana Haapasalo:"Kriminaalipsykologia").  

Mitä mielen olemuksesta kertoo sen kyky jakautua? On huomattava myös, että multippelipersoonallisuuksilla on yleensä (lähes poikkeuksetta?) korkea älykkyysosamäärä. Asiaa tarkemmin ajattelematta sanoisi pian, että korkeamman IQ:n omaavalla on resursseja jakaa "kookkaampi" mielensä useampaan mielellisesti toimintakykyiseen osaan. 

Mielekkäiden elämyksellisyysjakautumia koskevien hypoteesien tekeminen vaatii kuitenkin tarkempaa ajattelua ja ehkä tietojakin. Ratkaisu voi vaatia myös peilisolujen huomion ottamista..

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1110

Äskettäin Suomessakin tutkittavana ollut henkilö, jolle oli loukkaantumisen tuloksena tullut kyky hahmottaa esim. matemaattisia kaavoja fraktaaleina. Hän kokee myös hetken toisensa jälken ikään kuin erillisinä, kun taas tavallinen hahmottaja kokee hetket toisiinsa liittyvänä seuraantona.

Aikoinaan esiteltiin Naturessa italialaisten tutkijoiden tekemä laite, kaksi rinnakkaista, samalla nopeudella pyörivää ympyrälevyä, joista toinen oli viivoitettu paksuilla, toinen ohuilla viivoilla. Ympyöiden pyöriessä ohuempiviivainen levy näytti aina pysähtyvän hetkeksi ja sitten hyppäyksellisesi siirtyvän uuteen asentoon.

Rakensin samanlaisen laitteen, ja todella, ohutviivainen levy vaihtoi asentoa hyppäyksellisesti.

Italialaiset eivät tuolloin osanneet selittää ilmiötä. Nyt tulee mieleen ensimäisenä eräänlainen epäsymmetrinen binocular rivalry -ilmiö.

Mutta fraktaalinen näkökuva? Sellaisen mahdollisuus on varmaan jälleen yksi avain tietoisuuden ja muistin ymmärtämiseen.

Ei liene itsestään selvää eikä edes luultavaa, että sellainen olisi jonkun hermotoimintakaavion kääntöpuoli, niinkuin ehkä joku fysikalisti väittäisi. Fraktaalisen elämyksen lähde on välttämättä syvemmällä. (Niin myös minkä tahansa muun elämyksen, mutta kun niihin on niin tottunut, ne eivät hätkähdytä.)

Luonnollisin tietoisuuden selitys on mielestäni "sokraattinen tietoisuus": kaikki on jo olemassa jossakin, joko aivoissa tai vakuumissa, jossa kaikki aine sijaitsee,  ja mitä tahansa saadaan tietoiseksi  aktivoimalla asianmukainen jo-oleva.

Muisti on jo-olleen uudelleenaktivointia.

Uudelleenaktivointi pitää usein sisällään tuttuusominasuuden.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1110

Perjantain Hesarissa kerrottiin, kuinka aivokuvaus paljasti, että filmissä tehtyjen asioiden edellyttämät aivoaktivaatiot heräsivät filmin katselijalla. Tämänhän suorastaan tuntee kehossaan, jos tilanne on jännittävä tai pelottava, esimerkiksi.

Jo ennen ajattelua tulee mieleen 80-luvun alussa Rizzolattin työryhmineen löytämät spesifit neuronit. Yksi esimerkiksi alkoi tulittaa vain viisisakaraisen tähden esiintyessä.

Peilisolut keksittiin sitten spesifien neuronien erikoistapauksena.

Yksi oletus, jota ei voi vastustaa, on aivojen kansoittuminen peilisolujen kaltaisilla spesifeillä neuroneilla, jotka muodostavat oman verkostonsa muiden aivosolujen lomaan. Tätä vastaan puhuu kyllä se, että jos tällainen verkosto olisi, se olisi kyllä löytynyt jo kauan sitten.

Toisaalta, useilla aivosoluilla on hyvin erilaiset genomit, mikä voisi viitata spesifisyyden piilevän genomissa ja sen aktiivisessa ympäristössä, jolloin sen tunnistaminen voisi olla vaikeampaa.

Spesifit neuronit ovat varmaan olennaisia useiden asioiden muistamisen kannalta. Tietoisuutta, elämyksellisyyttä ne eivät kuitenkaan selitä. Kenttä on edelleen vapaa kaikenlaisille oletuksille kuten  materian fiktiivisille lisäominaisuuksille tietoisuuden selittämiseksi.

Esimerkiksi huippufyysikko Tegmark on Tononin IIT:tä hahmotellessaan luetellut ison joukon välttämättömiä, tällä hetkellä vielä epäfysikaalisia ominaisuuksia, jotka materian on toteutettava mahdollistaakseen fysikalistisen tietoisuusteorian

https://medium.com/the-physics-arxiv-blog/5e7ed624986d

Oma veikkaukseni tällä hetkellä on vakuumi (ent. eetteri) ja siinä tapahtuva spontaani symmetriarikko, jonka tuloksena vakuumin substanssista osa alkaa ilmetä elämyksellisyytenä ja osa fysikaalisena materiana.

Petrin blogi "Mikä on elävä" saa nyt hypoteettisen ratkaisun. Vakuumin ominaisuus "elämä" toimii yhteyssäikeenä materian ja elämyksellisyyden välillä luoden Leibnizin (IQ 205) prestabiloidun harmonian kantaisen systeemin, jollaisia kaikki eliöt ovat..

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1110

psv: Yksi oletus, jota ei voi vastustaa, on aivojen kansoittuminen peilisolujen kaltaisilla spesifeillä neuroneilla, jotka muodostavat oman verkostonsa muiden aivosolujen lomaan. Tätä vastaan puhuu kyllä se, että jos tällainen verkosto olisi, se olisi kyllä löytynyt jo kauan sitten.

Näin pohdiskelin edellisessä kommentissani, mutta nyt tuli mieleen, että tuo havaitsemamme olemassaolo muisteineen ja ajatuksineen voisi olla vakuumiperustainen ilmiö, joka vain ilmenisi aivosolujen yms. aktiivisuuden tuloksena.

Ilmeistä on joka tapauksessa, että tiede ei vielä likikään tunne vakuumin tosiolemusta, joten hypoteeseja ja arvauksia siitä, mitä kaikkea vakuumi sisältää, voidaan tehdä.  

Vakuumin logiikasta ja muista samantapaisista mieleen ja kehoon liittyvistä asioista koostuvat verkostot ilmenevät tiivistyneinä solmuinaan, eliöiden kehoina ja mielenlikkeinä.

Myös ympäristö on osa vakuumin verkostoa, mikä tekee yhteyden, vuorovaikutuksen, ympäristön kanssa mahdolliseksi. 

Vuorovaikutus olisi sillä tavalla spontaania, että vakuumin verkostot kehittäisivät reunaehtoihinsa perustuvan tilannekuvan, joka samojen tai suurin piirtein samojen reunaehtojen alitessa olisi suurin piirtein sama. Tätä tilannekuvaa kutsuttaisiin nimellä muisti

Tilannekuvan reunaehtoja olisivat sekä ulkoiset vakuumin verkostojen tilat että sisäiset vastaavat. Myös tavallisessa ajattelussa ajattelun ym. reunaehtoihin kuuluu sekä ulkoisia että sisäisiä. 

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1110

(psv): Muistamisen on kauan uskottu perustuvan aivojen rakenteissa tapahtuviin muutoksiin, mutta täydellistä todistusta on ollut vaikea antaa. Lyhytaikaismuistin on nyt osoitettu sitovasti liittyvän hippokampuksen neuroneissa tapahtuviin muutoksiin:

http://www.sciencedaily.com/releases/2014/06/140616151343.htm

Muistikuvat lukkiutuvat hippokampukseen siten, että kukin yksittäinen muisto sitoutuu erilliseen, noin 2 % hippokampuksen soluista käsittävään, ympäri hippokampusta jakautuneeseen solujoukkoon.

Kun koehenkilöille näytettiin sanoja, joista osa oli näytetty aiemminkin, mutta osa ei, kunkin "tutun" sanan kohdalla tapahtui kyseistä sanaa vastaavan erillisen muistisolujoukon aktivoituminen.

Tutkijoiden tavoitteena on nyt osoittaa, että muutkin muistot kuin sanat aiheuttavat samantapaiset muistijäljet hippokampuksessa.

.......

Muiston muodostumisen mekanismi ja sitä ohjaava voima kussakin "muistospesifissä" solujoukossa on kuitenkin edelleen ongelma. Ottaen huomioon DNA:n suunnattoman muistikapasiteetin tuntuisi luontevalta, että genomi ja sen aktiivinen ympäristö kuuluisivat muiston muodostumisen avaintoimijoihin.

Jos geeneistä fenotyyppiin johtavan "polun" rakenteita voidaan ehdotukseni mukaisesti periaatteessa kuvata solumusiikin kuten kvanttikymatiikan organisoimana tapahtumajoukkona, jonka rakenteeseen ulkoisilla ärsykkeillä voi olla suuri vaikutus, voisi aivojen "solusinfoniaan" ulkoisten ärsykkeiden kuten sanojen tms. johdosta syntyvillä "fraseerauksilla" olla sekä spesifinä solurakenteena että elämyksellisenä muistona ilmenevä olemus..

http://www.tiede.fi/keskustelu/4001441/ketju/riippuuko_sormiesi_maara_geeneista/sivu/1#comment4058647

http://www.tiede.fi/keskustelu/4001271/ketju/mika_on_elava/sivu/8#comment4058691

Seuraa 

Tiedekokki

Kiti Müller on neurologi, joka 60 vuotta täytettyään teki uraloikan ja siirtyi Työterveyslaitoksesta Nokian lääketieteelliseksi asiantuntijaksi. Hän pitää tietoyrteillä maustetuista ajatusliemistä, mutta inhoaa huuhaarikkaruohoja.

Teemat