Kirjoitukset avainsanalla ilmatiede

Käsi ylös, kenen mielestä tieto rikastaa esteettisiäkin elämyksiä. Ainakin minä saan enemmän irti vaikkapa maalauksista, jos tiedän jotain taidehistorian kaudesta, jota ne edustavat. Sama pätee luontoelämyksiin.

Keskikesällä on kiva katsella taivaalla singahtelevia tummia sirppisiipiä ja tietää, että tervapääskyt suunnilleen asuvat ilmassa ja ovat lentäneet tänne kaukaa trooppisesta Afrikasta. Keväiset laulukonsertit saavat selkeyttä, kun tunnistaa edes vaikkapa peipon iloisen säkeen, mustarastaan surumielisen huilun ja satakielen hämmästyttävän voimakkaat näppäilyt.

Olen kuitenkin aina ollut siinä määrin laiska, etten ole saanut aikaiseksi alkaa kunnolla opetella Suomen lintulajeja. Lukioiässä harrastin lintuja parina vuotena, mutta harrastus hiipui, kun totesin itseni liian aamu-uniseksi. Eivätkä oppimani lajituntomerkit ole pysyneet päässä, kun en ole kerrannut niitä tarpeeksi. Suomessa tavattu yli 400 lintulajin määrä on sekin omiaan lannistamaan.

Kasvien kanssa on ollut vähän sama juttu. Biologiaa opiskellessani pänttäsin kyllä vaaditut noin 450 lajin tuntomerkit sekä suomenkielisen ja tieteellisen nimen. Yhden kesän oli kivaa kävellä ja katsella, että ahaa, täällä kasvaa tuota, tuota ja tuota. Vihreän eri sävyt, lehtien ja varsien muodot ja kukkien rakenteet olivat minulle vähän aikaa yksilöllisiä. Mutta taito unohtui kertauksen puutteessa nopeasti. Maastamme tavatut noin 1500 luonnonvaraista kukkakasvilajia on sekin lannistava määrä.

Siksi olenkin tykästynyt pilviin. Niitä kun on vain kymmentä päälajia. Sitä paitsi harva asia vaikuttaa sääilmiöihin ja maiseman tunnelmaan niin paljon kuin taivaan pilvipeite ja sen muuttuminen, joten pilvet ovat esteettisesti antoisia tarkkailtavia.

Ensimmäisen pilvioppini sain armeijan sääkoulussa 1980-luvun alussa, ja rutiinia kertyi inttipalveluksen loppuaikana Rankin sääasemalla. Katselin pilviä sen jälkeen satunnaisesti, mutta uusi innostus löytyi, kun vuonna 2006 luin Gavin Pretor-Pinneyn mainion kirjan The Cloudspotter’s Guide. Vuotta myöhemmin se suomennettiin nimellä Pilvibongarin opas.

Jännää pilvissä on esimerkiksi se, että ne ovat niin dynaamisia: ne ovat koko ajan muuttamassa muotoaan, kehittymässä jostakin ja tulossa joksikin toiseksi, usein myös tulossa jostakin ja menossa jonnekin. Silti melkein aina kaikki taivaalla näkyvät pilvet voi luokitella johonkin noista kymmenestä lajista.

Luokittelu auttaa järjestämään ajatuksia ja kaivamaan luokkakohtaista tietoa omasta muististaan tai vaikkapa nettilähteistä. Ihmisellä on kyky myös luokitella näkymän merkitys yhdellä vilkaisulla, mikä juontanee siitä ajasta, kun esivanhempiemme piti silmänräpäyksessä päättää, onko vastapäisen savanniheinikon seasta astuva otus vaarallinen vai vaaraton.

Esimerkiksi taivaan leveydeltä nouseva vyöhyke kuitumaisia untuvapilviä on minulle yhdellä vilkaisulla selviävä viesti siitä, että niiden suunnalta on saapumassa uusi säärintama. Hellepäivänä leveyttään korkeammiksi kohonneet kumpupilvet ennakoivat sadekuuroja, ja jos vilkaisu taivaanrantaan paljastaa alasimenmuotoisen pilvenhuipun, odotan myös ukkosta.

Romantikko minussa pitää kuitenkin suosikkeinaan hahtuvapilviä, jotka värjäytyvät niin herkullisesti auringonlaskuissa: kunkin hahtuvan valo- ja varjopuoli saavat omat pastellisävynsä. Niistä tulee minulle mieleen rokokoomaalari Tiepolon freskojen taivas.

Kommentit (10)

Marko Hamilo

Peipolla ei ole iloista säettä vaan sietämätön tekopirteä kertsi, joka toistuu yhden päivän aikana tuhansia kertoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Telttaa ei missään nimessä pidä sijoittaa paikkaan, jonka läheisyydessä on yhdenkään peipon reviiri, puhumattakaan useammasta. Käytännössä tämä jättää Suomessa jäljelle puuttoman luodon ulkosaaristossa.

Viime viikonloppuna olinkin sellaisessa, jossa heräsin jatkuvasti punajalkaviklon kimittävään varoitusääneen. Katajaluodon nurkilla ampuivat laivasta, ikävä kyllä eivät osuneet leiripaikkavikloon.

Mutta käsi on ylhäällä, luonnon häiriöääniä kestää paremmin kun edes tietää mitä ne ovat. :)

Alan Dorkin

Kylläpä osasit ajoittaa tämän blogisi aiheen hyvään ajankohtaan, eli alkukesään. On kiehtovaa tutkia kesäkuun luonnon ilmiöitä pesivine lintuineen, ukkosineen, pilvineen kaikkineen! Ihan hävettää sanoa, että tunnistan luonnossa liikkuessani vain n. 75% kaikista näkemistäni ja/tai kuulemistani linnuista; taisin torkahdella aikanaan biologian tunneilla. :-) Tästä syystä johtuen kuljen kesäisin luonnossa aina pienikokoinen lintukirja taskussani. Muusani kanssa joudun väittelyyn kerran viikossa siitä, mikä lintu oli kysymyksessä? En ole varsinainen lintubongari, mutta ymmärrän hyvin niitä ihmisiä, jotka ovat "hurahtaneet" siihen hommaan.

Pilvet ovat tarkkailukohteina oma lukunsa. Cumulus congestus-pilvet ovat lemppareitani, koska ne ovat kooltaan massiivisia ja muuttavat muotoaan melko nopeasti; lämpimänä kesäpäivänä tällaiset kumpupilvet saattavat muuttua jopa ukkospilviksi. Joskus cumulus congestukset voi mieltää vaikkapa vuoristoksi, toisinaan vaikkapa irvokkaan kauniiksi ydinlataukseksi...
Olen nähnyt elämäni varrella niin häkellyttävän muotoisia cumuluspilviä, että vieläkin harmittaa kameran puuttuminen monessa tapauksessa. Nykyisin on sentään kännykkäkamera aina matkassa.

Pilvistä puheen ollen: osaatko Petri selittää syyn sille, miksi poutaisen päivän kumpupilvet näyttävät aina leijailevan samalla korkeudella? Lisäksi niiden alapinta näyttää olevan lähes aina litteä. Tämän ilmiön olen todennut sekä maasta että lentokoneesta käsin.

Petri Riikonen

:D Marko, taitaa "luonnon rauha" tosiaan kuulua kaupunkilaisten keksimään paimenidylliromantiikkaan. Minäkin muistan siltä lyhyeltä lintuharrastusajaltani tapauksen, kun yövyin teltassa maastossa ja heräsin siihen, että taivaanvuohi aloitti mäkätyssyöksymaratonin telttani yläpuolelella. Myönnän silloin toivoneeni, että tulisipa haukka ja söisi.

Alan Dorkin, minusta 75 prossan tuntemus kuulostaa varsin hyvältä. Minustakin lintujen tunnistaminen oli periaatteessa ihan kivaa, mutta unisuus ja laiskuus voittivat.

Myös noissa korkeissa kumpupilvissä on minusta usein rokokooilmettä, varsinkin, jos ne ovat taivaalla vielä siinä vaiheessa, kun aurinko alkaa painua laskuun. Niihin tulee hienovaraisempi, lempeämmän värinen pastelliskaala kuin esimerkiksi siihen postauksesssa linkkaamaani auringonlaskun hahtuvapilvikuvaan.

Kumpupilvien sama leijailukorkeus ja alapinnan tasaisuus johtuu tietääkseni seuraavasta: Kumpupilven alapinnan etäisyys maanpinnasta riippuu kohoavan ilman lähtökosteudesta ja siitä, miten nopeasti ilma kohotessaan jäähtyy. Ilmahan sitoo sitä vähemmän vettä, mitä viileämpää se on. Kumpupilvien alapinta on se taso, millä ilma saavuttaa kastepisteensä eli viilenee siihen lämpötilaan, jossa se ei enää jaksa sitoa kaikkea kosteuttaan. Tuolloin vesi alkaa tiivistyä pilvipisaroiksi. Tasaisuus johtuu siitä, että tietyissä oloissa tuo pinta sijaitsee tietyllä korkeudella. Siksi kaikki saman alueen kumpupilvet muodostuvat tiivistymällä siitä korkeudesta ylöspäin, ja niiden tasainen alapinta osoittaa tuon kastepistekorkeuden.

P.S.V.

Muistan ensi kertaa olleeni tietoinen olemassaolosta, kun n. 5-vuotiaana makasin ruohikolla ja katsoin edessäni olevia pilvilampaita. Yhä vielä koen mystisen tunteen vastaavassa tilanteessa tai katsoessani pilvien kuvajaisia sadelammikon pinnassa.

PekkaP

Olitko Marko sillä puhallettavalla kajakillasi liikkeellä siellä Katajaluodon suunnilla?(Heh) Paljon parempi toki puhallettavakin kuin taaksekatselevat lihaskäyttöiset; moottorinpärisyttäjistä nyt puhumattakaan.

Itselläni on reilusti neljättäsataa kilometriä järvivettä väistynyt ahteerin alta tänä kesänä. Kajakilla kun kulkee lähes äänettömästi lähellä vedenpintaa, pääsee näkemään jos jonkinlaista järvellä asustavaa luontoelävää. Aktiivinen lintuharrastukseni on noin neljänkymmenen vuoden takaa ja häpeäkseni tunnustan, etten enää varmuudella tunnista edes kaikkia kotijärven lintuja. Pitänee skarpata ja ottaa lintukirja nöyrästi käteen.

Viimeisinä vuosinani työelämässä kiinnostuin itsekin uudella tavalla pilvistä ja sääilmiöistä. Työurani viimeisessä työyhteisössä vaikutti vanha sääopin opettaja, jolta sain kimmokkeen lueskella kirjastomme meteorologian kirjoja. Nyt katson itsekin pilviä eri silmällä kuin kymmenen vuotta sitten. Melontasäiden osalta luotan enemmin ilmatieteenlaitokseen, mutta pieniä paikallisia muutoksia on ihan kiva yrittää ennakoida itsekin. Varsinkin äkkiä nousevien paikallisten ukkosten osalta ennakoiminen voi olla jopa tarpeellista, jos kajakilla kapealla ulkoliikunta tapaa harrastaa.

Ps. Parvekkeltani on järvelle 50 m. Muutaman vuoden olen sitä näköalaa katsellut ja aina se on erilainen. Olen monena kesäyönä katsellut auringonlaskua järvellä joko kaulaani myöten vedessä tai kajakissa istuen. Ei se liene rahassa arvioitavia asioita.

Knyrde

Ihmisen olemassaoloon (ei niinkään pilviin eikä peipposiin) liittyvä taidenäyttely on Rööperin taidesalongissa Helsingissä, Iso-Roba 48-50. Elina Aho: Ruumiillistunut maalaus 15.6.-10.7.2011 "Maalatessani ihmiskuvaa, asetelmaa tai maisemaa, keskiössä on maalauksen fyysisyys, eräänlainen ruumiillistunut maalaus. Yksi työskentelyni tavoitteista on tutkia maalin ja muiden materiaalisten valintojen vaikutusta ruumiillisuuden kuvaamisessa. Erilaisia kiinnostavia tekijöitä ovat mm. materiaalinen massa, pinta, muoto, liike, iho, lihallisuus, käsinkosketeltavuus, erilaiset materiaalintunnut, läpikuultavuus, paksuus…"
Lue lisää taiteilijan mietteistä
http://rooperintaidesalonki.com
tai katso video
http://www.youtube.com/watch?v=2xV8ruGeMW4

Petri Riikonen

Knyrde, myös taiteen katselijana minua viehättää analyyttisuus. Tykkään eritellä sommittelutapoja, värien rinnastuksia, viivarytmiä, massojen rytmiä jne.

Ja mainitsemaasi ihmiskuvaan ja sen analyysiin minulla sattuu olemaan kaksi muutakin yhteyttä.

Ennen ms:ään sairastumistani tanssin 19 vuotta kilpaa, ja toimin niistä noin 9 viimeistä myös valmentajana. Sinä aikana kiinnostuin ihmisen toiminnallisesta anatomiasta (johon minulla oli jossain määrin tietotaustaa opiskeltuani mikrobiologian opintojeni sivuaineena eläinfysiologiaa). Opettelin hahmottamaan vartalon tärkeimpiä tuki- ja liikelihaksia ja analysoimaan niiden harjoittamista ja käyttöä omassa tanssissani. Myös pyrin analysoimaan samaa oppilaistani ja tanssijaa katsellessani näkemään, miten hän käyttää tai ei käytä eri lihasryhmiä. Tuosta oli paljon hyötyä sekä omassa treenaamisessa että muiden valmentamisessa.

Tanssin lopetettuani otin uudeksi harrastukseksi elävän mallin piirtämisen, ja siinä on ollut ihan yhtä lailla hyötyä toiminnallisen anatomian analysoinnista. Kun tiedän, mitä ihmisen luustossa ja lihaksistossa periaatteessa voi tapahtua ja mihin kaikkiin asentoihin kukin nivelalue voi liikkua, voin analysoida mallien asentoja tarkasti.

No, toisaalta olen tietoinen, että niin kuvataiteissa kuin tanssissakin analyysi on vain taustatyötä, ja toimivin lopputulos yleensä löytyy, jos tehdessään onnistuu unohtamaan analyysin ja heittäytymään tekemisen valtaan. Se on asian toinen puoli.

Osku

Eiköhän monella ole lintulajien ym. tunnistaminen jäänyt heikoiksi koulujen jälkeen. Harvemmin mikään väkisin tai puoliväkisin pänttääminen on jäänyt päähän pidemmäksi aikaa. Onneksi uuden opetteleminen on koulujenkin jälkeen helppoa, jos on "opiskeltavasta" asiasta vain aidosti innostunut. Pilvien bongaaminen on kyllä hauskaa puuhaa, mutta itse en ole miettinyt niiden oikeita nimiä. Lähinnä vain kiinnostunut katsomaan...

Marko Hamilo

Ainakin 80-luvulla lintuharrastajan odotettiin osaavan kirjoittaa havikseen myös säätiedot eli arvioida tuuli aistinvaraisesti ja pilvisyys 0-8/8-asteikolla ja nimetä millaista pilveä oli.