Kirjoitukset avainsanalla paleontologia

Dimetrodon, dinosauruksiakin oudompi ja muinaisempi. Kuva: Danielle Dufault

Muinaisjättiläinen pystyisi syömään isän.

Kuten ”kaikki” tietävät, Dimetrodon ei kuulu dinosauruksiin. Kaikilla tarkoitan niitä, jotka itseni tavoin ovat lapsena innostuneet dinosauruksista ja siinä yhteydessä törmänneet muihinkin muinaiseläimiin.

Itselleni juuri Dimetrodon on jäänyt mieleen yhtenä suosikeistani, vaikka siitä kerrottiinkin lapsuuteni kirjoissa vain niukasti. Siinä viehätti ulkonäkö, joka oli vielä dinosauruksiakin oudompi: selän korkeat luupiikit kannattelivat purjetta, joka saattoi olla lämmönsäätelyelin tai rehvasteluväline.

Dimetrodonien suku oli kaukaista sukua meille nisäkkäille ja eli dinosauruksia edeltäneellä ajalla, permikaudella, jonka loppu tunnetaan elämän historian suurimpana massasukupuuttona.

Dimetrodonit olivat aikansa hallitsevia petoja. Vastikään kanadalaiset tutkijat kertoivat havainneensa, että suvun myöhäisten lajien hampaissa oli hienosahainen leikkuureuna, joka sopi lihakimpaleiden irrottamiseen. Samankaltainen oli monilla lihansyöjädinosauruksilla. Myös dimetrodonit pystyivät siis syömään suurempia saaliita kuin mitä ne saattoivat kerralla niellä.

Samassa tutkimuksessa joidenkin dimetrodonlajien hampaissa nähtiin myös purupintojen nystermiä.

Hampaiden nystermät ovat erityisen tyypillisiä meille ihmisille ja muille nisäkkäille. Nystermien muodosta voi päätellä, onko laji erikoistunut esimerkiksi lihansyöntiin, kasvinsyöntiin vai sekaravintoon. Tavallaan koko nisäkkäiden evoluution voi hahmottaa purupintojen nystermistä. Tutkijoille tämä on onnekasta, sillä kovan hammaskiilteen ansiosta hampaat ovat yleisimmin löytyviä nisäkkäiden fossiileita.

Nisäkkäiden hampaitten kehityksestä on jäänyt erityisesti mieleeni evolutiivisen kehitysbiologian spesialistin Jukka Jernvallin väitöskirja Mammalian molar cusp patterns: Developmental mechanisms of diversity (Acta Zoologica Fennica 1995). Se on ainoa väitöskirja, jonka olen koskaan innostunut lukemaan läpi.

Tuon kirjan tekstistä välittyy sellainen innostus, joka saa jotkut meistä peterpanmaisesti muistamaan lapsuudenuteliaisuutensa vielä aikuisenakin ja ryhtymään tutkijaksi, tiedetoimittajaksi tai vastaavaksi.

Lapsenlapsistani vanhin, joka vuoden alussa täytti kuusi, on ison osan elämästään ollut kiinnostunut dinosauruksista. Ainakaan minä en ole niitä hänelle tuputtanut, vaan hän on itse poiminut kiinnostuksensa jostakin.

Mikä dinosauruksissa vetoaa lapsiin? Tiedekirjoittaja Bob Strauss listaa kolme syytä: (1) dinosaurukset ovat suuria ja pelottavia ja sukupuuttoon kuolleita, (2) dinosaurusten luurangot ovat vaikuttavia ja (3) dinosaurukset pystyvät tekemään, mitä haluavat.

Tuon kolmannen syyn kiteyttää puolestaan Philosophers’ playground -blogin pitäjä tällä tavoin: ”Lapset tykkäävät mielikuvitusystävistä, jotka ovat isompia kuin isä ja voisivat syödä isän.”

Tiede-lehti pohti aihetta numerossa 3/1995 artikkelissa Dinokuume yhä korkealla. Sitä ei valitettavasti löydy netistä, mutta siinä on pari kiinnostavaa lisäpointtia. Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin lehtori Timo Rope analysoi syitä dinosauruslelujen suosioon ja huomauttaa, että ne ovat sosiaalisesti hyödyllisiä. Ne vetoavat jännityksen kaipuuseen, ja niiden avulla voi viritellä leikkejä muiden lasten kanssa. Toiseksi aikuiset usein kannustavat lasten dinosaurusharrastuksia, koska niitä pidetään järkevyyden takia hyvinä: ”Vaikka lapset eivät erottele mielikuvitusolentoja ja muinaiseläimiä, me aikuiset pidämme eroa merkittävänä ja pääsemme opettamaan historiaa. Siinä sivussa löytyy luontevaa yhteistä tekemistä esimerkiksi museokäynneille.”

Oma innostukseni dinosauruksiin ja muihin muinaiseläimiin on hiipunut silloin tällöin pulpahtelevaksi harrasteluksi, mutta yleinen uteliaisuus uuden edessä on säilynyt. Luulen, että sama outouden viehätys, joka sai minut pähkäilemään Dimetrodonia, vaikka siitä kerrottiin vähemmän kuin Tyrannosauruksesta ja Triceratopsista, sai minut valitsemaan yliopistobiologiassa pääaineekseni mikrobiologian, josta ei kouluaikanani 1970-luvulla ollut kerrottu oikeastaan mitään.

Onko tämän lukijoilla muistoja lapsuuden tiedeaiheisista innostuksista? Ovatko ne hiipuneet vai säilyneet jossain muodossa?

Kommentit (6)

Cyberman
Liittynyt9.6.2012
Viestejä3

Minulla oli pienenä iso laatikko erilaisia dinosauruksia, ja osasin nimetä niistä jokaisen. Televisiosta tulleet Matkalla dinosaurusten kanssa- ohjelmat nauhotettiin ja katsottiin aina uusiksi ja uusiksi. Jurassic Parkit kuuluivat myös lapsuuteen ja nuoruuteen erittäin vahvasti, ja pidän edelleen niistä elokuvista. Kiinnostavin juttu silloin dinoissa oli se, että ne pystyivät tekemää mitä halusivat ja hallitsivat maailmaa. Oma lempisaurus oli varmaan Diplodocus, Brachiosaurus tai Spinosaurus.

 

Kiitos tästä blogikirjoituksesta, tämä nosti paljon muistoja mieleen.

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

Saurukset eivät minua juuri hetkauttaneet, kun niistä, kuten brontosauruksesta, kerrottiin minulle lapsena. Intohimoinen harrastukseni kohdistui kaikenlaisiin vesiötököihin ja minulla olikin aina akvaario, jossa niitä oli. Kerrankin sattui sudenkorento kuoriutumaan toukastaan sitä katsellessa. Juotikaita oli myös jännittävä syöttää. Vieläkin saan väristyksiä akvaarioitani tai esim. vesiojien elämää muistellessa.

Myös sekä lentävät että maasta lautojen tai kivien alta löytyneet ötökät kiinnostivat kovasti. Niistä olen lukenutkin, muun muassa mainion ja ihan tieteellisen kirjan "Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa". Huom: vaikka nimi onkin tylsä, sisältö on sitä kiinnostavampi!

http://valopolku.blogspot.fi/2011/06/hyonteiset-vuodenaikojen-vaihtelussa.html

Myös lintujen kesytystä harrastettiin ja joka kesä joku "Junnu" olikin nokallaan korvanlehteä hyväilemässä.

Nyt myöhemmin saurukset ovat alkaneet enemmänkin kiinnostaa sekä rakenteensa puolesta (joillakin on kuulemma ollut toiset aivot takalistossaan) että evoluution näkökulmasta. Minkälaisen verkoston muinainen saniaismetsä ja vedet asukkaineen on muodostanut? Mikä on ollut sen biodiversiteetin taso? Mikä on ollut saurusten tietoisuuden taso? Mikä on useiden saurusten suuren koon syy? Entä lentokyky; miltä on tuntunut ensimmäisestä lentäjästä? En ole kuitenkaan jaksanut perehtyä tutkimuksiin..

Kirjassaan "Kosmokomiikkaa" Italo Calvino kertoo monen muun hienon jutun ohessa liikuttavan tarinan viimeisen dinosauruksen seikkailuista uusien eläinlajien joukossa

http://www.kiiltomato.net/italo-calvino-kosmokomiikkaa-le-cosmicomiche-1965-suom-1969/

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä241

Nuo Petrin antamat linkit olivat tosi kiinnostavia!

Sitten heräsi kysymys dinosaurusten evoluutiosta.En ole siitä mitään lukenut, mutta katsellessa kuvia en oikeastaan huomaa juuri lainkaan välimuotoja, joita kuitenkin pitäisi olla jokaisen sauruksen linjassa kymmeniä ellei satoja. Eikö niille sitten olisi ilmennytkään mitään ekologista lokeroa?

https://www.google.fi/search?q=dinosaurs+evolution+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=LAYBU9biG8rNygPek4H4AQ&ved=0CC8QsAQ&biw=1024&bih=514#imgdii=_

Evoluutiokysymys lienee kuitenkin ajateltava täysin uudella tavalla luonnonvalinnan tultua viimein sysätyksi alas valtaistuimeltaan, niin kuin Larry Moran opettaa:

http://sandwalk.blogspot.fi/

The revolution is over and strict Darwinism lost. We now know that random genetic drift is an important mechanism of evolution and there's more to evolution than natural selection. Unfortunately, this blatantly obvious fact is not understood by the vast majority of people and teachers. There are even many scientists who don't understand evolution.

/dev/null
Liittynyt30.7.2013
Viestejä82

Jotain muoviluita olen nähnyt museossa. Asiassa pitää luottaa museon vahtimestarin vakuutteluihin, että ne ovat aitoja.

Pohtija
Liittynyt16.3.2005
Viestejä883

Jep. Olisi kiva nähdä joskus niitä ihan aitoja oikeita luita... Joku T-Rexin pääkallo...

"Perhosten liihottelu voi näyttää epämääräiseltä haahuilulta, mutta se on harhaa. Ne tietävät tarkkaan, mitä tekevät."

Terveisiä Jurassic Coastilta! Vietin pari viikkoa kesälomastani tuossa Unescon geologisessa maailmanperintökohteessa Englannin etelärannikolla – virtuaalisesti. Se oli ensimmäinen kokemukseni täysimittaisesta virtuaaliturismista, ja tykkäsin siitä kovasti.

Minulla oli paljon kivempaa kuin olisin etukäteen uskonut. Vasta jälkeenpäin mietiskellessäni huomasin, että tietyt ominaisuuteni taitavat sopia juuri virtuaalituristille: (1) Fyysisilläkin matkoilla olen aina nauttinut tiedollisesta perehtymisestä paikkoihin. (2) Ms-tautini takia en jaksa enää nykyisin matkustaa fyysisesti. (3) Vaikutun herkästi hienoista kuvista sellaisten asioiden yhteydessä, jotka minua kiinnostavat. (4) Koen helpoksi upota syvälle johonkin maailmaan ajatuksissani.

Mutta sopiva tausta oli varmaankin vain puoli voittoa. Arvelen, että lisäksi juuri tämä reissu osoittautui niin kivaksi siksi, että onnistuin löytämään itseäni kiinnostavaan seutuun sopivat virtuaalivälineet, joilla pystyin vaeltelemaan siellä juuri niin kuin tahdoin.

Ensimmäinen tärkeä löytö oli väline, jolla sain seudusta yleiskuvan jatkuvana laajana maisemana ja juuri haluamaani tahtiin. Ajauduin tuollaisen löytämiseen ja sitä kautta virtuaalireissuun itse asiassa sattumalta. Olen vuosia ollut kiinnostunut geologiasta ja paleontologiasta, ja kesäloman alkupuolella tulin selanneeksi iPadillani geoaiheita Applen sovelluskaupassa. Siellä huomasin Jurassic-nimisen ilmaissovelluksen, josta pääsi selaamaan tuon koko 150-kilometrisen, trias-, jura- ja liitukautisen kalliorannikon jatkuvina panoraamakuvina kuin olisi katsellut sitä mereltä. Kuvateksteissä kerrottiin, mitä minkin kallion ulkonäkö kertoi ja miksi rannikko oli geologisesti niin ainutlaatuinen.

Tunsin tehneeni opastetun veneretken, ja nyt kaipasin lisää tietoa ja läheisempää pääsyä noille kiinnostaville kallioille. Nettihaulla löysin geologi Ian Westin upeasti kuvitetut ja valtavan perusteelliset sivustot Jurassic Coastin rannanmuodoista, kivikerrostumista ja fossiileista.

Nettihauista opin myös, että rannikon fossiilinmetsästyksen keskuspaikka on Lyme Regis ja että siellä vaikutti 1800-luvun alkupuoliskolla mielenkiintoinen hahmo: köyhän puusepän tytär Mary Anning, josta tuli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä fossiilien löytäjistä. Hänestä kertoivat kiinnostavasti kirjailija Tracy Chevalier BBC:n sivuilla ja tiedetoimittajakonkari David Attenborough esitelmässään.

Seuraavaksi syvensin läsnäolon tuntua ja hain seutuun liittyviä tunne-elämyksiä. ”Ajoin” maantietä pitkin Lyme Regisiin Google Earthin katunäkymää rullaamalla. Luin sähkökirjana Mary Anningin elämästä kertovan Chevalierin romaanin Remarkable creatures. Innostuin lukemaan myös  vanhojen Holmes-seikkailujen tyyliin kirjoitetun kirjan Sherlock Holmes and the Lyme Regis horror, josta sain vinkkejä katunäkymäajeluihin kaupungin syrjäkujilla. Vaikka olen pinttynyt kahvinlipittäjä, innostuin joinakin päivinä juomaan iltapäiväteetä maidon kanssa. Katselin Lyme Regisin nettikameranäkymiä viimeiseksi iltaisin ja ensimmäiseksi aamuisin, ja tuntui, kuin olisin joinakin öinä tosiaan nukkunut siellä.

Sitten toteutin samaa virtuaalivierailutapaa muissa osissa Jurassic Coastia. Ajelin Google Earthin katunäkymissä rannikon muihin paikkoihin. Jollei katunäkymä ulottunut haluamalleni rannalle tai kävelypolun varrelle, etsin pyöriteltävän panoraamakuvan muista lähteistä. Ohessa kaivauduin yhä syvemmälle Ian Westin geosivustoihin. Kävin tutkailemassa rannikon museoiden niin tarkkoja panoraamakuvia, että salien yleiskuvista saattoi zoomata ja lukea vitriineissä olevien fossiilien tekstitkin.

Kiinnostavaa riitti. Ajelin vuoristomaisesti nousevaa rantatietä Portlandsaareen, josta louhitaan Britannian arvostetuinta rakennuskiveä. Ällistelin Lulworth Covea, jonka sopivasti vuorotteleviin koviin ja pehmeisiin kivikerrostumiin meri on louhinut puolen kilometrin levyisen ympyränmuotoisen lahdelman. Tähyilin horisonttiin Chesil Beachilla, 29 kilometriä pitkällä sorarannalla, jonka Atlantin myrskyt ovat koonneet. Tunnelmoin viidakko-oloissa Undercliffissä, joka on tämän eroosiolle alttiin rannikon komeimmassa kalliovyörymässä syntynyt kilometrien mittainen rotko.

Fyysisellä matkalla valtaosa ajasta ja tarmosta olisi kulunut matkustamiseen sekä yöpymisiin ja ruokailuihin järjestelyineen. Nyt saatoin keskittyä kiinnostavimpiin paikkoihin itseensä: siinä järjestyksessä ja laajuudessa kuin halusin ja niin monta kertaa kuin tykkäsin.

Uusia ihmiskontakteja ei tällaisella matkalla tietenkään syntynyt. Täysin yksinäiseksi ei kokemukseni silti jäänyt, sillä iltaisin esittelin päivän parhaat löytöni vaimolleni.

Lopulta tunsin nähneeni ja kokeneeni tältä erää kylliksi. Päätin kuitenkin palailla pitkin syksyä ja talvea ainakin kurkistelemaan nettikameroista, millaisia kelejä näkyisi Lyme Regisissä, joka oli jo alkanut tuntua omalta paikalta. Totesin virtuaalimatkan yhdeksi iloksi sen, ettei paikoista välttämättä tarvitse ihan kokonaan poistua.

Lomani jälkeen koetin etsiä netistä muiden kokemuksia vastaavista virtuaalimatkoista tai sellaisista tehdyistä tutkimuksista, mutta yllätyksekseni en löytänyt. Virtuaaliturismi liitettiin enemmän keinotekoisissa virtuaalimaailmoissa liikkumiseen kuin todellisten paikkojen koluamiseen, ja todellisista paikoista löytämäni virtuaaliturismisivut olivat lähinnä listauksia yksittäisistä panoraamakuvista, joissa esiintyi sekalaisia matkailukohteita. Aloin pohtia, mahtaako tämä nyt olla niitä harvoja kertoja elämässäni, kun olen sattunut ryhtymään jonkin asian edelläkävijäksi. Toisaalta ehkä en vain osannut osua muiden virtuaalituristien sivustoille.

Siksi haluankin nyt kysyä: onko teillä lukijoilla kokemuksia tällaisesta fyysistä matkaa muistuttavasta virtuaaliturismista? Oletteko saaneet mieleenpainuvia elämyksiä ja millä keinoilla? Onko teillä virtuaalimatkasuosikkeja?

Kommentit (12)

Mary

A very interesting article!

There are a lot more panoramas of Lyme Regis here
I hope you enjoy them!

Erittäin mielenkiintoinen artikkeli!

On paljon enemmän panoraamakuvia Lyme Regis täällä
Toivottavasti nautitte niistä!

Kari Luoto

Itse toimin juuri päinvastoin. Paransin kofeiiniriippuvuudella hankitut ms-oireet ja ryhdyin matkustelemaan oikeasti omalla autolla pitkin ja poikin Eurooppaa.

Tällä hetkellä olen kunnostamassa teräsrakenteista purjevenettä valtamerikelpoiseksi, ja lähden kiertelemään maailman meriä.

Netissä matkustelun ero oikeaan matkantekoon on samaa tasoa, kuin seksillä ja pornolla.

Petri Riikonen

Kari Luoto, onneksi olkoon, että olet löytänyt itsellesi sopivan elämänvauhdin. Uskon kyllä, että reaalimaailmasta on yleensä saatavissa enemmän irti kuin virtuaalimaailmasta, mutta uskon myös, että ihmisillä on erilaisia kykyjä ja tarpeita ja että joku voi saada tietynlaisesta matkasta enemmän irti kuin toinen.

Mutta eikö tosiaan löydy muita virtuaalimatkailua kokeilleita?

MrrKAT

Olin etuoikeutettu kun sain tilaisuuden matkailla läpi maailmankaikkeuden planetaarioihin tarkoitetulla isolla ohjelmalla (yksityisillä tuskin varaa..?). Siihen on listattu kaiken maailman galaksit ja asteroidit ja tähtisumut ja planeettamme ja semmoset aidosti. Orionin tähdistön ja sumun ympäristö teki vaikutuksen, niin suuren, että siellä teki melkein asua. Huimaavaa oli lentää Marsin kanjoniin ja laskeutua sen reunalle..

Virtuaaliturismi on tuommoisissa ainoa mahdollisuus. Tosin se oli työ mutta voihan sekin olla huvia ;D

Muinoin messuilla armeijan mies(?) esitteli virtuaalitaistelupanoraamaa ja se teki suuren vaikutuksen. Sitäkään ei yksityiset silloin saanu rahalla eikä millään. Siinä näin (ja ehdotin esittelijälle) markkinaraon että Galapagossaarille pääsis vaeltelemaan ilman että tuhoaa itse luontoa..

Kerran ideoin että jos virtuaali-matkaohjelman sais liitettyä kuntopyörään niin tulisi automaattisesti kuntoiltua koska on miltei kirjaimellisesti poljettava sinne..

Petri Riikonen

MrrKAT, virtuaalimatkustukset noilla ammattilaisohjelmilla kuulostavat komeilta kokemuksilta. Uskoakseni kokemus on tosiaan melkoisen erilainen silloin, kun esimerkiksi virtuaalista avaruusmatkaa saa tehdä omien valintojensa mukaan sen sijaan, että vain katselisi valmiiksi valittua matkaa planetaariossa.

Ja tuo matkaohjelman kytkeminen kuntopyörään on loistava idea! Sopisi myös minulle, koska kevyt kuntopyöräily on lyhyiden kävelyiden ohella ainoa kuntoilumuoto, mitä jalkani nykyisin jaksavat. Ohjelman soisi olevan sellainen, että polkija voisi valita maiseman liikkumisvauhdin ja joka risteyksessä kääntymissuunnnan.

MrrKAT

Tuohon kuntopyörään voisi liittää ihan kuvitellunkin maiseman ja nopeudeksi jpa auto-lentokone (vois olla myös oikeita rallikisapaikkoja ja -reittejä, Ranskan ympäriajot jne). Ja reitti voi olla kiinteä (ei käännöksiä, simppelimpi tehdä aluksi). Vetovoimaisuuteen (koukuttamiseen) riittänee voimakas visuaalinen vauhdinhurma.

Infoo

No ainakin löytyy jo yks laite, jonka voi yhdistää omaan pyörään.
Tacx I-Genius
you tubessa on hyviä videoita aiheesta.

MrrKAT

Uusin Tähdet ja Avaruus 6/2013 esittelee Romanyukin tekemän Space Engine -avaruussimulaattorin pc:lle. Sillä pääsee lentelemään maailmankaikkeudessa, toisilla planeetoilla, jopa eksoplaneettojen pinnalla(eksojen pinnan maisemat on jouduttu kuvittelemaan) . Galaksit ja mustat aukotkin on näyttävän kolmiulotteisia. Komeetatkin: "..komeettojen animoidut pöly- ja plasmapyrstöt suorastaan hypnotisoivat katsojansa. Pyrstö ei ole tasainen, vaan ytimestä purkautuvat ainesuihkut aaltoilevat ajoittain kuten todellisuudessakin. " - T+A esittelee.

Kuulemma esitelty myös Youtubessa, "Space Engine":llä löytyy.

Jorma Niinisalo

Viiveellä tulee nettiä seurattua kun mökkikausi on vielä jatkunut. Vastaan kumminkin jos tämä on vielä aktiivinen sivu: Kahtena talvena olen google earth:issa kulkenut kaikki afrikan rautatiet ja katsonut käytännössa jokaisen tarjolla olleen kuvan. En ole tarvinnut tsiljoonaa rokotusta eikä ole tarvinnut tuskailla mahdollisten/todennäköisten aikatauluongelmien kanssa. Suosittelen!

Petri Riikonen

No niin, löytyihän vihdoin ainakin yksi toinenkin Google Earth -virtuaalimatkailija! :) Kiitos viestistä, Jorma Niinisalo!

Tiede voi viedä harrastajansa ennenkokemattomiin maailmoihin vähän samaan tapaan kuin hyvä romaani tai elokuva. Yksi suosikeistani on maapallon yli miljardin vuoden takainen ”lasagnemaailma”, jossa merien huomiotaherättävin piirre olivat vallitsevan elämänmuodon eli bakteerien rakentamat riutat. Muuta silminnäkyvää kuin ne sekä vedessä kelluvat mikrolevämassat ei senaikaiseen elämään kuulunutkaan.

Ai miten niin ”lasagnemaailma”? Bongasin termin viime talvena maapallon historiaa esittelevästä geologi ja tietokirjoittaja Ted Nieldin kirjasta Supercontinent. Muinaismerien pohjaan kerrostui vuoroin ”lasagnekastiketta” eli limaa erittävää bakteerikasvustoa ja vuoroin sen päälle vedestä takertuvia kalkkihiukkasia, ”lasagnelevyä”. Kun kalkkilevy hautasi alemmat bakteerit, levyn päälle kertyi uusi limainen bakteerikerros ja sitten taas kalkkia. Näin rakenne toistui lasagnemaisesti.

Lasagnemaisille kasvustoille on virallisempikin nimi: stromatoliitit. Niiden kulta-aika alkoi jo noin 3,5 miljardia vuotta sitten ja kesti siis noin 2,5 miljardia vuotta. Mikrobiologina olen aina tuntenut stromatoliitteja kohtaan jonkinlaista sympatiaa. Ne esiintyivät jo ensimmäisessä Tiede-lehteen kirjoittamassani jutussa (Bakteerit, menestystarina vailla vertaa, Tiede 2000 3/1994, s. 22–25).

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin kävi lasagnemaailmallekin. Sen alamäki alkoi siis noin miljardi vuotta sitten, mutta hiipuvanakin se toimi vielä alustana noin 600 miljoonan vuoden takaiselle ediacara-eliöstön maailmalle, jota on raamatullista Edenin puutarhaa mukaillen nimitetty myös Ediacaran puutarhaksi. Se oli monisoluisten eläinten ensimmäinen kukoistus, outojen litteiden, ilmeisesti liikuntakyvyttömien pohjaotusten maailma, joka lepäsi ”lasagnejalustalla”.

Lasagnemaailman (ja siinä sivussa ediacaramaailman) lopullinen tuho seurasi vasta noin 540 miljoonaa vuotta sitten alkaneen kambrikauden aattona. Silloin kehittyivät ensimmäiset liikkuvat – ja kaivavat – monisoluiset eläimet. Jotkin olivat jalattomia matoja, toiset monijalkaisia kipittäjiä, mutta kaikki toivat ihan liikaa liikettä jo muutenkin hiipuvan lasagnemaailman rauhaan. Ne mylläsivät merenpohjaa niin, etteivät bakteerit enää voineet peittää sitä häiriintymättöminä mattoina.

Sittemmin stromatoliitit ovat sinnitelleet enää äärioloissa: poikkeuksellisen suolaisissa merenlahdissa, joissa mikään muu ei elä. Yhdysvaltalaisen Woods Holen merentutkimuslaitoksen tutkijat rinnastavat tämän siihen kuin dinosauruksista vaeltelisi yhä yksinäisissä laaksoissa jokunen velociraptor.

Omassakin maailmassamme bakteerit toki ovat edelleen lukumäärältään ja ekologisilta vaikutuksiltaan eliökunnan valtiaita, mutta nykyisin niiden toiminta on pääosin silminnäkymätöntä.

Mutta entä se lasagnemaailman miljardin vuoden takainen alamäki? Nyt ehkä saatiin selville, mistä se alkoi. Woods Holen tutkijat syyttävät siitä Pnas-lehdessä ja laitoksen tiedotteessa amebamaisia huokoseläimiä eli foraminifereja. Vaikka ne ovat yksisoluisia, nekin ovat kaivajia: ne kaivavat valejaloillaan. Stromatoliittikasvustoon päätyessään ne sotkevat sen pilalle ja tyrehdyttävät kasvun.

Huokoseläimet ovat monelle Tove Jansson -fanille tuttuja Muumilaakson marraskuusta, jossa homssu Tuhto lukee tietokirjasta huokoseläinten eräistä versioista, nummuliiteista. Homssun kuvitelmissa yksi niistä kasvaa hirviömäiseksi: ”Hän mietti levottomana, mihin nummuliitti saattaisi ryhtyä omin päin, se oli liian suuri ja liian vihainen ja aivan tottumaton olemaan suuri ja vihainen.”

Ehkä bakteerit olisivat ajatelleet ensimmäisistä huokoseläimistä tämänsuuntaisesti, jos bakteerit osaisivat ajatella.

Minun käy joskus bakteereita vähän sääliksi. Ensin yli kaksi miljardia vuotta rauhallista yksisoluismaailman megacityjen rakennusta pitkin maailman meriä. Sitten tulee potkiva ja nieleskelevä aitotumainen, joka kaataa rakennustelineet, ja geologista tuokiota myöhemmin sen monisoluiset isosiskot ja -veljet stumppaavat godzillamaisesti koko cityt.

Lopuksi vinkkinä, että jos haluat jatkaa monisoluisten perinnetta ja kävellä stromatoliittien päällä, voit tehdä sen Helsingin keskustassa. Yliopiston Porthania-rakennuksen alakerran lattia on kahden miljardin vuoden ikäistä kalkkikiveä, jossa näkyy stromatoliittirakenteiden halkileikkauksia monikerroksisina kehäkuvioina.

Kommentit (18)

Pentti S. Varis

Lienevätkö bakteerit olleet tuohon aikaan yhtä älykkäitä kuin nykyään? Kuvassa nykyaikaisia bakteereja

http://www.google.fi/search?q=bacteria+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=un...

Bakteerit siis vallitsivat ensi alkuun kivettyen lopulta stromatoliiteiksi

http://www.google.fi/search?q=stromatolites+pictures&tbm=isch&tbo=u&sour...

Ediacara ei vaikuta päältä katsoen kovin älykkäältä (struktuurirunsaalta)

http://www.google.fi/search?q=ediacara+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=un...

Mutta ainakin sen mahdolliset sukulaiset kuten sienieläimet ja meduusat, ovat jo varsin strukturirikkaita

http://www.google.fi/search?q=sponges+pictures&hl=fi&tbm=isch&tbo=u&sour...

http://www.google.fi/search?q=cnidaria+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=un...

Foraminifera on äärimmäisen kiinnostava eläintyyppi

http://www.google.fi/search?q=foraminifera&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa...

Sekä bakteerien että Ediacaran ja huokoseläinten esi-isät oletetussa evoluutiossa taitavat olla vain hypoteettisia - samoin kuin kamrin räjähdyksessä syntyneiden olioiden

http://www.google.fi/search?q=cambrian+explosion+animals+pictures&tbm=is...

Mieleen tulee väkisin Massimo Piattelli-Palmarinin idea eliöistä alkuaineiden jaksolliseen järjestelmään verrattuna kokoelmana. Tällöin ei esi-isiä välttämättä olisikaan, vaan luonto olisi ottanut suoraan sille tarjoutuvat muodot - lajeja vain verraten vähän muunnellen.

Vastaava ajatus olisi yleisen suhteellisuusteorian yhtälöiden ratkaisujen invarianttisuus ja diskreettisyys, mutta ennen muuta ainutlaatuisuus - ilman väliumuotoja.

Kyseessä olisi siis makromutaatioiden sarja valmiina odottavasta muodosta toiseen. Makromutaatio ei perustuisi suinkaan sattumaan, vaan genomin kognitiiviseen kykyyn, joka on jo bakteereilla, ja luonnon kaikki elementit yhdistävään matematiikkaan..(Feynmanin polkuintegraaliin ja pienimmän vaikutuksen periaatteeseen).

Petri Riikonen

Silminnäkyvät muodot ovat ihmisen näkökulmasta kiinnostavia, ja siitä näkökulmasta itsekin tuon blogipostaukseni kirjoitin. Toisaalta noihin muotoihin pohjautuva variaatio on vain yksi pieni osa luonnon monimuotoisuudesta eikä välttämättä ollenkaan merkittävin.

Itse asiassa mikrobiologina olen sillä kannalla, että biokemiallinen variaatio on merkittävämpää. Siis aineenvaihdunnan erilaiset biokemialliset reaktiosarjat. Niissä bakteerit ovat koko eliökunnan historian ajan olleet johtavia innovaattoreita. Esimerkiksi yhteyttäminen valon energialla ja hapen käyttö energiantuotannon tehostamiseen ovat alkuaan bakteerien keksintöjä, ja aitotumaiset ovat saaneet nämä kyvyt vain omaksumalla muinaiset bakteerit soluelimikseen: viherhiukkasiksi ja mitokondrioiksi.

Lisäksi bakteerit ovat keksineet biokemiallisia tapoja hyödyntää miltei mitä tahansa ainetta, mitä luonnosta löytyy. Siihen verrattuna aitotumaisten ja varsinkin meidän monisoluisten aineenvaihdunnan kirjo on hyvin köyhää. Ajattelisin, että luonnon biokemiallinen "älykkyys" on valtaosin bakteereissa ja me monisoluiset aitotumaiset olemme vain aineenvaihdunnallisesti melko yksitoikkoisia variaatioita monisoluisuuden teemasta.

Pentti S. Varis

Petri: "bakteerit ovat koko eliökunnan historian ajan olleet johtavia innovaattoreita. Esimerkiksi yhteyttäminen valon energialla ja hapen käyttö energiantuotannon tehostamiseen ovat alkuaan bakteerien keksintöjä, ja aitotumaiset ovat saaneet nämä kyvyt vain omaksumalla muinaiset bakteerit soluelimikseen: viherhiukkasiksi ja mitokondrioiksi."

Niinhän se tosiaan on. Jotenkin tulee tunne, että tässäkin bakteerien innovatiivisessa kehittymisessä koko maailmankaikkeuden yhdistävä Feynmanin polkuintegraali, pienimmän vaikutuksen periaate ja termodynamiikan 2. laki (a`la Arto Annila) ovat olleet taustavaikuttajina.

Nythän bakteerien genomista on löydetty bakteerikollektiivin toimintamoodeja sääteleviä geenipiirejä, joita uskaltaisin nimittää kognitiivisiksi piireiksi. Veikkaan (koska olisi kai liioiteltua sanoa tätä hypoteesiksi), että ne ovat myös hermostollisten olioiden kognitiivisten prosessien alkumuotoja. Hermosähköimpulssit ja muut (muistaakseni usein itsesimilaarit) aivojen fysiologiset tasot vain palvelevat genomien bakteeriperäisten kognitiivisten piirien toimintaa.

Mutta bakteereilla on pikku apulaisia, bakteriofageja! Nyt on saatu selville, että bakteerien hengissäsäilymiskykyä edistävä antibioottiresistenssi johtuu suureksi osaksi bakteriofagien niille suolistossa lahjoittamista resistenssiä aiheuttavista geeneistä

http://www.sciencedaily.com/releases/2013/06/130610133539.htm

http://www.google.fi/search?q=bacteriophages+pictures&tbm=isch&tbo=u&sou...

Edellisessä viestissäni muistin vähän väärin ja oikaisin Piattelli-Palmarinin hypoteesia. Oikeasti hänen hypoteesinsa sanoi, että tulevaisuudessa luokkien seinällä on alkuaineiden jaksollista järjestelmää muistuttava säätelygeenien kytkentöjä kuvaava taulu.- Yhä uusista "roskageeni-tyypeistä" onkin löydetty edustajia, joilla on jokin jopa merkittävä (ja usein yllättävä) funktio genomin ja sen aktiivisen ympäristön säätelyssä

Janne Laiho

Tämä oli hyvä kirjoitus. Tunnetta tieteeseen. Itselle on aina ollut kiehtovaa ajatella noita ajanjaksojen pituuksia. Pari miljardia vuotta perusduunia, ja kun on tietyt työkalut hallussa niin sitten räjähtää. Joskus tuleemieleen verrata tuota ihmisen kehitykseen; ensin satoja tuhansia vuosia perusjuttuja ja juurien kaivamisen opettelua, ja kohta meillä onkin leivänpaahdin ja internetti. Mutta mitä tästä eteenpäin? Ei kai ole syytä olettaa että tämä oli tässä.

MrrKAT

Suomessa nähtävästi löytyy fossiiloituneina:
-Tohmajärvellä on 1800 milj. vuotta vanhoja syanobakteerifossiileita.
-Perämeren suunnalla Muhoksessa on 1300 milj. vuotta vanhoja yksisoluisia fossiileita
-Perämeren suunnalla Hailuodossa on Ediacara-kauden n. 600 milj. v. vanhoja syanobakteeririhmoja.
(Ilmeisesti noita löytyy vain kairaamalla syvältä, paikan päällä kävellen joutuu turvautumaan mielikuvitukseen).

Tässä viimeisestä on valokuva sivulla 23
http://www.lounaisluonto.net/julkaisut/LHL/LHL69.pdf
(vuodelta 1983, väittää sinileviä kasveiksi s. 18, oliko tuohon aikaan vielä kasveja eikä bakuja?)

PekkaP

Teiskon hiilipussit lienevät vielä vanhempia, mikäli niiden eloperäisyys on vahvistettu.

"Hiilipusseja, "arvoituksellisia säkkejä", löydettiin 1800-luvun lopulla Aitolahden Myllyniemen fylliittikallioista. Hiilipussit olivat merkittävä löytö, sillä Suomen kallioperästä ei ole juurikaan löydetty elollisen luonnon merkkejä. Niiden läpimitta on 3-45 cm ja ne sisältävät eloperäistä hiiltä. Tällä perusteella niitä on epäilty alkeellisten levien jäänteiksi.
Hiilipussien iäksi on arvioitu noin 2 miljardia vuotta, jolloin ne kuuluvat maailman vanhimpien fossiilien joukkoon."

http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=teiskon%20hiilipussit&source=web&c...

Petri Riikonen

MrrKAT, kirjoitit: "vuodelta 1983, väittää sinileviä kasveiksi s. 18, oliko tuohon aikaan vielä kasveja eikä bakuja?"

Ilmeisesti kaikenlaiset bakteerit on ainakin jossain luokitteluperinteessä niputettu kasvikuntaan. Itselleni on jäänyt mieleen tuollainen luokittelu yhdestä lapsuuteni ensimmäisistä luontotietokirjoista, Tammen vuonna 1967 kustantamasta Luonnon kultaisesta kirjasta, joka perustuu yhdysvaltalaiseen alkuteokseen.

Kirja on yhä hyllyssäni, ja sen sivulla 142 lukee otsikon "Kasveja jotka eivät ole vihreitä" alla muun muassa näin: "Kasveja, joiden täytyy saada ravinnokseen elimellisiä aineita, sanotaan toisenvaraisiksi. Sadasta toisenvaraisesta noin 99 on sieniä. Bakteerit esim. ovat toisenvaraisia. Ne ovat niin pieniä, että niitä ei näe ollenkaan ilman voimakkaasti suurentavaa mikroskooppia. Koko kasvi on vain yksi solu, mutta monesti ne ovat yhdistyneet ketjuiksi."

Saman kirjan sivulla 128 on kasvikunnan sukupuu, jonka tyvessä lukee sekovartiset ja sekovartisten kohdalta lähtevät haaroina sienet ja levät. Ja sienten haaraan on sivuhaaraksi merkitty bakteerit, levien haaraan sivuhaaraksi sinilevät. Eli yhteyttävät bakteerit on tuossa erotettu muista bakteereista mutta kaikki on luettu kasvikuntaan.

Jos joku sattuu olemaan perehtynyt tähän luokitteluhistoriaan, olisi kiva kuulla aiheesta lisää. Oliko bakteerien luokittelu kasveiksi aikanaan vallitseva käytäntö, koska se alkoi ja milloin siitä luovuttiin?

Petri Riikonen

Katsoin sittenkin tuota luokitteluasiaa saman tien itse, ainakin nyt ensi hätään englanninkielisestä Wikipediasta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Monera

Olettaen että tuo Wikipedia-artikkeli on pääpiirteissään luotettava, bakteerien luokitteluhistoria on ollut aika mutkikas. Bakteerien löytäjä 1600-luvulla luokitteli ne eläinkuntaan. 1800-luvulla jotkut noudattivat 1700-luvulla vakiintunutta eliökunnan luokittelun kahtiajakoa eläinkunta/kasvikunta ja lukivat bakteerit kasveihin. Mutta jo 1800-luvulla esiintyi toinen luokittelu, jossa bakteereille annettiin oma kuntansa eläinten ja kasvien rinnalle. Eliökunnan jako tumallisiin ja alkeistumaisiin (bakteerit) tuli 1920-luvulla, mutta ilmeisesti vanhat luokittelut kummittelivat vielä pitkään. Ja vuonna 1977 virisi idea eliökunnan nykyisestä kolmijaosta tumallisiin, bakteereihin ja arkkeihin.

Noin siis tuon Wikipedia-artikkelin mukaan. En lähtenyt nyt tsekkaamaan tietoja muualta.

Pentti S. Varis

Onkohan stromatoliiteissa myös arkkien jäänteitä; bakteereilla ja arkeilla (ja mahdollisesti myös kasveilla) lienee ollut yhteinen esi-isä, joten niitä on voinut elää samaan aikaan. Bakteerit ja arkit ovat päällisin puolin niin samannäköisiä, että arkkeja pidettiin ennen ilman muuta bakteereina. Varmaan joskus 60-luvulla puhuttaessa kuumaa tai muita erikoisia olosuhteita, kuten esim. suolaisuutta kestävistä bakteereista saatettiin tarkoittaa juuri arkkeja. 1977 Carl Woese osoittikin, että arkkien geneettinen rakenne oli täysin erilainen kuin bakteerien. (Bakteerit ovat geeniensä puolesta jopa lähempänä ihmistä kuin arkkeja!)

http://www.google.fi/search?q=pictures+of+archaea&tbm=isch&tbo=u&source=...

http://www.ucmp.berkeley.edu/archaea/archaea.html

http://www.teachoceanscience.net/teaching_resources/education_modules/ma...

Sekä bakteereilla että arkeilla (kuten myös kaikkien olioiden soluilla) on sisuksissaan useita viruksia. Yllättävää on, että viruksista voi olla isännälleen jopa hyötyä (esim. bakteerit voivat saada viruksilta geenejä, jotka lisäävät vastustuskykyä!)

Mistä sitten virukset ovat peräisin? Viruksen aihioita on mahdollisesti syntynyt monella tavalla (mm. isännän genomista lohkeamalla) minkä jälkeen ne ovat edelleen kehittyneet lateraalien geenien siirtymien avulla. Uudenlaisia viruksia syntyy yhä - todennäköisesti lateraalin geenien siirtymisen tai genomin sisäisen uudelleenjärjestelyn avulla.

Viruksista tunnetaan tarkemmin lähinnä vain fagit, mutta fagit ovat todellisuudessa vain pieni virusten osajoukko. Viruksia ei yleensä pidetä elävinä olentoina toisin kuin arkkeja ja bakteereja, koska virukset eivät pysty lisääntymään muulalla kuin isäntäeliön sisässä.

Bakteerien genomin "kognitiivisten" piirien äskettäin löydyttyä näkemys viruksista, joiden geeneissä ko. piirejä voisi myös olla, voisi muuttua epä-elollisista rajoittunutta elollisuutta kohti. Joidenkin virusten genomikin on jopa suurempi kuin joidenkin bakteerien.

http://www.google.fi/search?q=virus+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=univ&...

http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=experts-where-did-virus...

Anonyymi

Miten voimakkaat vuorovesi-ilmiöt ovat sitten sallineet seesteisen lasagnemeren? Luulisi että niiden turbulenssi olisi vaikuttanut suurimpaan osaan kasvustoa, jättäen vain seilaavan lautan keskelle valtamerta?

Petri Riikonen

Hyvä kysymys. En tiedä, miksi vuorovesivirtaukset eivät häiritse stromatoliittikasvustoa niin kuin eläimet. Mutta nykyisetkin stromatoliitit pärjäävät vuoroveden kanssa. Tässä esimerkki Bahamalta. Subtidal on se alue, joka paljastuu vedestä vain matalimpien laskuvesien aikana, intertidal paljastuu ja peittyy aina vuoroveden vaihdellessa:

"These three settings, subtidal sites in tidal passes, subtidal sites in sandy embayments, and intertidal sites along sandy beaches, are three very different types of habitats for stromatolites communities. None the less, stromatolites are complex communities of cyanobacteria that have found a way to adapt and change to their surroundings."
http://jrscience.wcp.muohio.edu/fieldcourses01/PapersMarineEcologyArticl...

Pentti S. Varis

Syanobakteerien muodostamat stromatoliitit voisivat ehkä kehittyä lujiksi bakteerien oppiessa jotenkin pitämään kiinni toisistaan esim. bakteerista bakteeriin kulkevien "köysien" avulla.Bakteerien älykkyys varmaan riittäisi keksimään keinot.

Kiinnostava on äskettäin meristä löydetty muovisfääri (plastisphere), tuhansien erilaisten bakteerien, kasvien ja levien asuttamat pienet muovipalat. Tutkijoita kiinnostavat erityisesti niiden funktiot ja vaikutukset ekosysteemiin.

Ainakin jotkut bakteerit syövät tai muuten hajoittavat muovia, jolla asuvat. Toiset bakteerit taas syövät toisia bakteereja jne.

Syödäänkö muovisfääriä? Mitä bakteerit ja muovi silloin vaikuttavat syöjiin? Kulkeutuvatko muovit bakteereineen merien halki vai vaipuvatko ne lopulta pohjaan? Muodostavatko ne terveysriskin ihmiselle? Muovisfäärissä asuu monia tuntemattomia bakteereja ja ainakin joitakin taudinaiheuttajia sekä myrkyllisiä leviä.

http://www.sciencedaily.com/releases/2013/06/130627142549.htm

Pentti S. Varis

Kambrin räjähdys, joka seurasi ediacara-vaihetta, on tällä hetkellä tieteen polttopisteessä, koska nyt on ilmestynyt kaksikin tuota ajanjaksoa perusteellisesti analysoivaa teosta, lievästi ID-henkinen Darwins Doubt ja normaalitieteen mukainen parhaiden asiantuntijoiden kirjoittama the Cambrian Explosition.

Tavallisuudesta poiketen Stephen C. Meyerin lievästi ID-henkinen teos on saanut paljon kehuja normaalitiedettä edustavilta professoreilta ja ID-proponentit ovat puolestaan lämpimästi suositelleet the Cambrian Explosition -kirjaa.

http://www.amazon.com/Darwins-Doubt-Explosive-Origin-Intelligent/dp/0062...

http://synergieweb.net/the-cambrian-explosion-the-construction-of-animal...

Myös arkkidarwinisti, biokemian professori Larry Moran on äskettäisessä blogissaan todennut, että "IDioottien" joukossa on todellisia tiedemiehiä.

Geologisesti pienen ajan (n. 40 milj. vuotta) kestäneessä kambrin räjähdyksessä syntyneen monipuolisen eläimistön ilmituloa ei ole onnistuttu vakuuttavasti selittämään darwinistisella pienten muutosten skenariolla.
Tarvittaisiin ehkä nopeita makromutaatioita. Tiede saattaa kuitenkin tarjota uuden, yllättävän näkökulman kambrin räjähdykseen ja evoluutioon yleensäkin. Se on kuuluisien aivo- ja tietoisuustutkijoiden Tononi ja Koch kehittämä integroitu informaatio

http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=a-theory-of-consciousness

Tononin ja Kochin integroitu informaatio merkitsee tietoista tilaa. Eri tietoisuudentilat ovat aivojen eri osissa muodostuneita informaatiotiivistymiä. Tietoisuudentila on tällöin ehkä käsitettävä objektiivisena maailmanelementtinä pikemmin kuin subjektiivisena kokemuksena (vrt. neutraali monismi).

Integroidun informaation idea soveltuu hyvin myös yleisiin solukollektiiveihin (etenkin genomikollektiiveihin) ja niiden evoluutioon. Kuten tietoisuudentilojen tapauksessa, myös evoluutiossa vähäiset reunaehtojen muutokset saavat aikaan suuresti toisistaan poikkeavia informaatiotiivistymiä ja niiden mukaisia evoluution askeleita. Voidaan kuitenkin olettaa, että informaatiolla ja sen tiivistymillä on jotkut loogis-matemaattistyyppiset säännöt, jotka rajoittavat informaation ja sen indusoiman evoluution vain määrätyntyypisiin moodeihin, joita edustavat kulloisetkin eliöluokat.

(Ymmärrän, että tarjoamani blogikommentti ei taida oikein kuulua asiaan, joten..)

Pentti S. Varis

Bakteerit eivät kuhise ainoastaan stromatoliiteissa, vaan kaikki eläimet ja kasvit ovat monien erilaisten bakteerien ja muiden mikro-organismien kansoittamia. Monet bakteerit ovat isännälleen hyödyllisiä ja tärkeitä.

http://www.sciencedaily.com/releases/2013/07/130718142417.htr

Hologenomi merkitsee olion genomin ja oliota iholla, suolistossa jne. kansoittavan mikrobiotan genomeja yhdessä. Hologenomi vaikuttaa aivojen kehitykseen, immuunisuusjärjestelmään, ruoansulatukseen, henkilökohtaiseen ominaistuoksuun ja moneen muuhun asiaan.

But evidence of the impact that these microbes have on their hosts continues to grow rapidly in areas ranging from brain development to digestion to defense against infection to producing bodily odors.

Nyt ymmärretän myös, että sikäli kuin luonnonvalinta toimii, sen kohteena on hologenomi. Niinpä esimerkiksi koiraan ja naaraan mikrobiotan joidenkin bakteerien genomin samankaltaisuus tai erilaisuus ratkaisee jälkeläisten elinkykyisyyden.

http://www.google.fi/search?q=bacterial+genome+pictures&tbm=isch&tbo=u&s...

Tätä on tutkittu manipuloimalla jewel wasp -nimisen ampiaislajin suoliston mikrobiotan muutamien bakteerien genomia. Mitä samankaltaisempia mikrobiotan bakteerien genomit olivat, sitä elinkykyisempiä jälkeläisiä syntyi.

http://www.google.fi/search?q=jewel+wasp+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=...

Aarne Rantala

Eliöiden luokittelusta:
Eikös se mennävuosien 'kansakoulun luonnonopin' luokittelu lähtenyt ihmisestä, niin että ihmistä eniten muistuttavat eliöt luokiteltiin tarkemmin, ja lopuille aina keksittiin sopiva 'roskakori' ?
Lähimpänä ihmistä ovat nelijalkaiset, jotka jaettiin nisäkkäisiin, lintuihin, matelijoihin ja sammakkoeläimiin - kaksi ensimmäistä lienee nykyistenkin käsitysten mukaan ihan järkeviä ryhmiä, mutta lopuissa on vähän roskakorin vikaa. Loput selkärankaiset - niin suulliset kuin suuttomatkin - sysättiin roskakoriin nimeltä kalat, ja loput eläimet - eli eläinkunnan enemmistö - selkärangattomien roskakoriin.
Kaikki muut eliöt sitten kuuluivat kasvikuntaan, josta taas erotettiin pari putkilokasvien ryhmää paljas- ja koppisiemenisiksi, ja sitten loput tumalliset - muut kasvit, sienet, ruskeat levät, jnpp. - samoin kuin bakteerien ja arkkien domainit kokonaisuudessaan sysättiin itiökasveihin.

Teiskon hiilipusseista:
Muistaakseni Arvo Matiston Corycium-raportin (GTK:n julkaisu 268 vuodelta 1974) mukaan hiilipusseista on löydetty kohtuullisen tunnistettavia bakteerisolun jäänteitä, tosin varsin niukasti. Aiheesta lienee käyty melkoinen väittely 1950-luvun alussa, mukana mm. Kalervo Rankama ja Harmon Craig. Mikroskooppisia solunjäänteita niistä taidettiin osata etsiä vasta sen jälkeen kun Tyler ja Barghoorn olivat löytäneet (1953) ja julkaisseet (1954 ja 1965) Gunflintin paremmin säilyneet mikrofossiilit.

Aarne Rantala

Korjaus: Loput selkärankaiset – niin leualliset kuin leuattomatkin – sysättiin ..

Tunsin geokateutta, kun kesälomalla luin eräiden muiden maiden geologiasta. Ei, en tarkoita mitään runebergiläistä ”on maamme köyhä, siksi jää” -malmikateutta. Tarkoitan tunnetta, joka syntyi, kun katselin kuvaa lumihuippuisista Kalliovuorista yhdysvaltalaisen järvimaiseman taustalla tai luin brittiläisestä paleontologista, joka mainitsi löytävänsä sopivasta paikallisesta kivikosta yleensä kymmenessä minuutissa trilobiittifossiilin.

Suomessa on kivikirjasta vain kannet. Esimerkiksi Britanniassa voi lukea melkein koko kirjan. Meillä on muinaisen, fossiilittoman peruskallion pinnalla tuoreen jääkauden merkit eikä juuri mitään siltä väliltä, mutta Walesissa voi kävellä fossiilipitoisilla kallioilla, joiden perusteella kambri-, ordoviki- ja siluurikausi nimettiin, ja sieltä on helppo siirtyä läheiselle vanhan punaisen hiekkakiven alueelle, joka muodostui Devonin mukaan nimettynä devonikautena. Keski-Englannissa voi ihailla kivihiilikauden kalkkimuodostumia, ja Kanaalin rannalla voi tunnelmoida kuuluisilla valkoisilla liitukautisilla jyrkänteillä.

Kaiken huippu on se, että briteillä on omalle muinaismerelleen jopa nimi. Sekä Suomen että Britannian kallioperä koostuu kahdesta eri-ikäisestä osasta, jotka ovat hitsautuneet yhteen välissä olleen valtameren sulkeutuessa. Lounais- ja Koillis-Suomi kuitenkin törmäsivät niin kauan sitten, että meren identiteetti on jäänyt vuosimiljardien hämärään. Sen sijaan Skotlannin ja Englannin välinen meri tunnetaan hyvin: se oli Japetus, joka aaltoili muinaismantereiden välissä puolisen miljardia vuotta sitten.

Näitä pohtiessani oivalsin tilanteen koko ironian. Suomessa ei ole fossiileja sen takia, että Suomi on ollut liian vuoristoinen maa juuri väärään aikaan. Suomen muinaisvuoristot olivat kylläkin kuluneet liki juuriinsa jo ensimmäisten silminnäkyvien eläinten ilmaantuessa. Peruskallion penteleemme oli kuitenkin vielä juuri sen verran ikävästi koholla, ettei jäänyt kunnollista vedenalaista pintaa, johon fossiilipitoisia sedimenttejä olisi kerrostunut.

No, se sentään lohduttaa, että Suomen ja sen ympäristön peruskalliokilpi eli Baltica oli itsenäinen ja merkittävä laattatektoninen toimija jo siinä vaiheessa, kun Pohjois-Amerikasta oli olemassa vasta Laurentiaksi kutsuttu pohjoisosa ja  Britannia piileskeli erillisinä Skotlannin suikaleena Laurentian kyljessä ja Englannin ja Walesin suikaleena jättiläismanner Gondwanan kupeessa. ;)

Kommentit (13)

Pentti S. Varis

http://www.nps.gov/grte/images/20071002172604.jpg

Vuoristot ja lumihuippuiset vuoret ovat tyypillisiä kokemuksen nimeltä awe (engl.) herättäviä kohteita. Psykologiassa on tehty tätä kokemusta koskeva merkittävä löydös: kiire häviää, kärsivällisyys kasvaa ja auttamishalu lisääntyy. Suomentaisin sanan awe tässä tapauksessa "kauneus on täydellinen"-kokemukseksi.

"..jaw-dropping moments made participants feel like they had more time available and made them more patient, less materialistic, and more willing to volunteer time to help others."

http://www.sciencedaily.com/releases/2012/07/120719161901.htm

Mutta on meillä kotonakin ko. kokemuksen helposti herättäviä kohteita: riekaloituvat sadepilvet, valoa virtaava iltarusko, tunturin kuve, metsälampi, suon selkä,..

Hypoteesini mukaan "kauneus on täydellinen"-elämys aktivoi lymfakiertoa ja saa aivojen eri osa-alueet hetkeksi yhdistymään.

Petri Riikonen

Pentti, hyviä pointteja. Juuri tuollaisia elämyksiä minäkin kaipaan luonnosta. Täällä pääkaupunkiseudun maisemissa saan niitä helpoimmin juuri mainitsemastasi taivaasta (pilvet, myös tähdet) ja ehkä meren ulapasta.

Mutta voimakkaimmat sellaiset elämykseni olen saanut muissa maissa: koralliriutan jyrjänteellä Siinain eteläkärjessä, missä kirkas vesi vaihtui syvyyttä kohti sinisen eri sävyistä mustaksi, viileänlauhkeassa sademetsässä Washingtonin osavaltion rannikolla, missä sammal- ja sanikkaispeitteisten jättiläispuiden latvat katosivat sumuun, sekä korkeiden Alppien alarinteillä, missä kesäilma oli niin kirkasta, että saattoi kuvitella ojentavansa kätensä ja melkein koskettavansa laakson takaisia lumihuippuja.

Nyt lomalla kävin Tennispalatsin taidemuseossa katsomassa Georgia O'Keeffen maalauksia. Oppaan mukaan O'Keeffe tavoitteli kuvissaan juuri kohteiden ylevöittämistä, ja siksi hän maalasi kukkia ja erämaamaisemia sillä tavoin kuin maalasi. Hän siis löysi ylevöitymisen tunnetta yksittäisistä kukanteriöistäkin.
http://www.hel.fi/hki/taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennisp...

Minäkin olen koettanut opetella saamaan näitä kokemuksia pienistäkin asioita, mutta helpoimmin ne edelleen syntyvät silloin, kun voin tuntea itseni pieneksi ja luonnonvoimat suuriksi.

Metusalah

"Suomessa ei ole fossiileja sen takia, että Suomi on ollut liian vuoristoinen maa juuri väärään aikaan."

Eikös tämä logiikka mene siten, että jääkausi (kilometrien paksuinen jäämassa) on höylännyt peruskalliota myöten putipuhtaaksi kaikki eloperäisiä aineksia käsittävät komponentit Suomen maaperästä, käsittäen myös fossiileja todennäköisesti sisältäneet maakerrokset.
Tämän lisäksi Suomi ei kuulu mannerlaattojen liitoskohtiin. Esimerkiksi Aasian ja Intian mannerlaatat ovat vuosimiljardien saatossa puristuneet toisiaan vasten synnyttäen muun muassa Himalajan vuoriston; tästä syystä johtuen vaikkapa trilobiitteja löytyy Himalajalta yli kahdeksan kilometrin korkeudesta, vaikka trilobiitit ovat olleet merenpohjan muinaisia asukkeja.

Petri Riikonen

Metusalah, hyvä täsmennys.

Suomi ei tosiaan ole ollut mannerlaattojen liitoskohdassa sinä aikana, kun makroskooppista elämää on ollut. Kaikki vuoremme poimuttuivat niin muinoin, ettei silloin ollut vielä silminnäkyvää elämää eikä niihin siksi voinut tulla sellaisia kivettymiä kuin esimerkiksi Himalajan kiviin.

Mutta jos täällä olisi ollut fossiilipitoisia sedimenttikiviä silminnäkyvän elämän ajalta, niin tuskinpa jääkaudet olisivat niitä tuhonneet. Eihän jää hävittänyt niitä Britanniastakaan.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin nykykäsityksen mukaan 2,4 miljoonan viime vuoden jääkaudet höyläsivät vain joitakin metrejä Suomen pinnasta: lähinnä irtomaan sekä valmiiksi rapautuneet tai vahvasti haljenneet kalliopinnat. Kallioperän pinta oli kulunut lähelle nykytasoaan jo silmiinnäkyvän eläinkunnan aamuun eli vendi- ja kambrikauteen mennessä. Sitä ennen eroosio oli höylännyt vuoristoamme matalaksi peräti 15-18 kilometrin verran. Esimerkiksi geologi Eeva Mäkelä kirjoitti tästä lehtijutussamme jokunen vuosi sitten: http://www.tiede.fi/artikkeli/1064/elamme_tulivuoren_juurissa

Muuten, jos satun kirjoittelemaan täällä omiani, niin toivon, että joku paikalle sattuva geologi viitsii oikoa. Kun olen taustaltani biologi ja lueskelen geoaiheita lähinnä harrastuksena, saattaa olla, että ymmärrän jotain pieleen.

semafoori

Jääkausi kaivoi meille kullan esiin, jota löytyy sieltä täältä moreenimaasta.
Kulta on harvinaista maailmassa, mihin perustuu sen hinnanmuodostuskin.
Rajallinen hyödyke on arvokasta

Pentti S. Varis

Vaikka meillä onkin vähän vuoristoja, järviä meillä on sitäkin enemmän; Suomi on tuhansien järvien maa. Mutta mitä tapahtunee, jos yksi järvi kuivatetaan? Vastaus: Syntyy yhdeksiensatojen yhdeksienkymmenien yhdeksien järvien maa.

Olisi mukava tietää, esiintyykö Suomessa sellaista ilmiötä, kuin kerran näin Hurtigrutenin matkalla Norjassa. Korkealta vuorelta virtasi alas puro, mutta etäisyydestä johtuen virtaus ei lainkaan erottunut ja puro näytti jähmettyneeltä.

http://www.hurtigruten.fi/norway/

Petri Riikonen

Jääkaudet jättivät tuon tyyppisiä vesiputouksia jyrkkäpiirteisille vuoriseuduille. Kun ilmaston lämmetessä laaksojäätikkö ja sen pienemmät ja kalliota vähemmän syvälle uurtaneet sivujäätiköt sulivat, isosta laaksojäätiköstä jäi iso U-laakso (kuten Norjan vuonot, joissa nouseva merenpinta upotti U-laaksojen pohjia) ja sivujäätiköistä korkeammalle päättyviä "riippuvia laaksoja". Riippuvan laakson reunalta vesi virtaa U-laaksoon putouksena.
http://www.scalloway.org.uk/phyl12.htm

Jos Suomessa on yhtään sellaista paikkaa, niin se voisi varmaankin olla Kilpisjärven tienoilla (mutta en tiedä, onko siellä sellaista). Käsivarren pää on ainoa paikka, missä Skandien vuoristo ulottuu hitusen Suomen puolelle. Tuo Norjan vuonotkin muodostava vuoristo on Fennoskandian ainoa niin nuori vuoristo, että se oli vielä tällä jääkausiajalla jyrkkäpiirteinen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Skandit

Pentti S. Varis

Sibeliuksen 4. sinfonia on varmaan saanut syntynsä Kolille tehtyjen retkien tarjoamista vaikutteista (vaikka hän itse pyrki vähättelemään yhteyttä). Koli on varmaan yksi hienoimmista vuorista maassamme. Kolin huipulta katsottuna Pielisellä kulkevien laivojen vanat järvessä näyttävät lumoavan jähmettyneiltä.

http://www.google.fi/search?q=Koli&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo=u&sourc...

Eräät tietynlaiset pilvet, joita näkyy yleensä vain syksyisin, saavat minut pakonomaisesti ajattelemaan Sibeliuksen 7. sinfoniaa. En löytänyt edes kuvia näistä lohkaremaisista pilvistä, joissa soivat Sibeliuksen matalat, tummat soinnut, joiden helmassa ikäänkuin 7. sinfonian kiehuva ydin lepää. Eivät ne ole cumulus fractus-pilviä, mutta vähän sinnepäin:

http://www.google.fi/search?q=cumulus+fractus+clouds&hl=fi&prmd=imvns&tb...

Pilvitaivaalla tapahtui muuten 80-luvun alussa merkillinen ilmiö. Olin juuri (1981) alkanut perehtyä itseorganisaatioon ja pilvitaivas tarjosi päivittäin paljon itseorganisaatiokuvioita: oli pitsipilviä täynnä tyypillisiä kuusikulmioita, jaksollisia viirupilviä ja vaikka mitä. Joka päivä seurasin niitä, mutta tuossa 83 - 84 -tienoilla ne kävivät yhä harvinaisemmiksi ja loppuivat 90-luvulle tultaessa melkein kokonaan. Enää niitä ei esiinny milloinkaan. Arvelen, että syynä on jokin kemiallinen aine tai sen poissaolo ilmakehässä.

Pentti S. Varis

Yksi etu siitä, että Suomen valtaisat vuoristot olivat kuluneet pois jo miljoonia vuosia ennen viimeisintä jääkautta, on hiidenkirnujen paljous. Miten hiidenkirnut ovat syntyneet? Geologit uskovat, että kestävä jauhinkivi on alkanut pyöriä heikommin kulutusta kestävässä peruskalliossa. Pyörimisvoiman jauhinkivi on saanut kilometrien paksuisen jääkerroksen alaosassa virtaavista suuripaineisista sulamisvesistä.

http://www.google.fi/search?q=hiidenkirnut&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo...

Geologien teoriaa eivät aivan kaikki ole tahtoneet uskoa. On ehkä vaikea kuvitella, miten veden pyöritysvoima voisi olla ulottunut esimerkiksi syvimpien, liki 20m syvien kirnujen pohjalle. Kaikista kirnuista ei tiettävästi ole löytynyt jauhinkiviäkään. Lisäksi kirnumaisia muodostumia on löydetty Afrikasta, jossa jääkautta ei uskota edes olleen:

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bourke%27s_Luck_Potholes.jpg

Itävallasta, Saksasta ja alpeilta on löytynyt paljon hiidenkirnuja, mutta osa niistä saattaa olla miljoonia vuosia vanhempia kuin meikäläisten kirnujen uskotaan olevan. Ne voivat olla peräisin noilla alueilla vallinneilta aiemmilta jääkausilta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4kausi_Alpeilla

Petri Riikonen

Kirjassa Jääkaudet (toim. Marjatta Koivisto, WSOY 2004) mainitaan hiidenkirnuista, että niitä voi syntyä, kun kalliota hiovia kiviä liikuttelee putous, voimakas pyörre tai rantatyrsky. Ja jäätikön alla vaikuttaa vielä tosiaan se sulamisevesien suuri paine. Ehkä nämä erikseen tai yhdistelminä selittävät kaikki erilaiset paikat, mihin hiidenkirnuja on maailmassa muodostunut.

pete

No mihikäs sitä kirnuja kaivattaisinkaan. Malmia löytyy tietyinpaikoin. Eläköön kaivosyhtiöt jotka saavat tehdä mitä sattuu ja paljon enemmänkin!

Kari Vikanti

Olen ilmeisesti ollut väärässä kuvitellessani Ateneumin portaikon fossiileja itämeren muinaisiksi olioiksi?

Petri Riikonen

Ovathan ne ilmeisesti muinais-Itämeren olioita, mutta ei oikosarvia sisältävää kalkkikiveä tietääkseni ole löydetty Suomen alueelta, vaan se on rahdattu rakennuskiveksi etelämpää.