Ei, en ole muuttumassa ihmissudeksi, mutta tämän viikon alkupuolella Kuu herätti minut aamuyöllä noin kello kolmelta.

Tarkkaan ottaen heräsin vessakäynnin takia, mutta kun ikkunasta vilkaistessani näin kirkkaan Kuun, en vuoteeseen palattuani enää saanut unta. Minun oli pakko nousta uudestaan, pukea silmälasit ja kaivaa vielä kiikarikin esiin.

Olinhan vähän aikaa sitten lukenut kuuinnostusta herättävän kirjan Kuu taivaalta (Tommi Laurinsalo ja Markus Hotakainen, Docendo 2012) ja sen myötä ensi kertaa eläessäni alkanut opetella Kuun ”merien” eli laajojen, tummien basalttitasankojen nimiä. Nyt oli tuon jälkeen ensi tilaisuuteni tutkailla niitä luonnossa, enkä malttanut jättää sitä käyttämättä.

Kirjoitin mainitusta kirjasta esittelyn helmikuun Tiede-lehteen (ilmestyy 12.2.), ja päätin sen sanoihin: ”maltan tuskin odottaa, että pääsen seuraavan kerran katselemaan Kuuta kiikarilla”. Tuo ei siis ollut retorista liioittelua vaan kirjaimellinen totuus.

Olen huomannut itselleni tyypilliseksi, että kun kiinnostun jostakin, kaivan siitä tietoa kuin uuden ryyppyputken avaava juoppo. Lisäksi yleensä koen tärkeäksi, että tieto on mahdollisimman luotettavaa. Yritän etsiä lähteet, jotka tyydyttävät täsmällisyydenkaipuuni.

Esimerkiksi nyt innostuttuani opettelemaan Kuun meriä, lähdin helpoimmin löytyvästä päästä eli Wikipedia-tiedosta, mutta se oli vasta alkua. Koska Wikipedian nimistössä ainakin lukemishetkelläni näytti olevan yksi epämääräisyys (Mare Serenitatis oli listan mukaan Hiljaisuuden meri mutta oman Wikipedia-artikkelinsa mukaan Kirkkauden meri), menin kirjahyllylleni.

Arvelin, että kuulentojen vuosikymmenellä suomennettiin huolellisesti, ja siksi nappasin Otavan iso fokus -tietosanakirjan vuodelta 1975. Siitä löytyikin Kuun kartta suomenkielisine nimineen: Myrskyjen valtameri, Sateiden meri, Pilvien meri, Kosteuden meri, Kylmyyden meri, Sumujen meri, Kirkkauden meri, Rauhallisuuden meri, Hedelmällisyyden meri, Nektarimeri, Vaarojen meri. Jänniä ja mielikuvituksellisia nimiä. Kukahan ne on keksinyt, ja mitä niiden taustalla mahtaa olla, aloin seuraavaksi pohtia.

Pari hyllyä alempaa noukin kirjan Star maps, History, artistry and cartography (Nick Kanas, Springer-Praxis 2007). Sen osuus Kuun kartoituksesta osoittautui valitettavan suppeaksi mutta paljasti sentään, että Kuun pinnanmuotojen nimistöstä oli 1600-luvulla kilpallut kaksi vahvaa ehdotusta: puolalaisen Johannes Heveliuksen (1611-1687) Selenographiassaan esittämä ja italialaisen Giovanni Ricciolin (1598-1671) versio.

Heveliuksen Kuussa esiintyy Maasta otettua nimistöä, kuten Mare Mediterraneum eli Välimeri, jonka keskellä olevan kraatterialueen hän nimesi Sisiliaksi. Ricciolin mukaisina tunnemme Kuun meret nykyisin: Mare Imbrium (Sateiden meri), Mare Nubium (Pilvien meri), Mare Fecunditatis (Hedelmällisyyden meri), Mare Tranquillitatis (Rauhallisuuden meri, ensimmäisen kuulennon laskeutumispaikka) ja niin edelleen.

Kirjassa on 1700-luvulla tehty kuva Heveliuksen ja Ricciolin kuukartoista rinnan; tämän Tabula selenographican näkee myös esimerkiksi Wikimedia Commonsista.

Mutta juuri Riccioliko nuo nimet keksi? Ja miksi sateita ja pilviä? Uskomukset Kuun vaikutuksesta hedelmällisyyteen kyllä mainitsi Otavan iso fokuskin.

Aseistautuneena Ricciolin nimellä ja Kuun maantieteen eli selenografian termillä palasin nettihakuihin.

Englanninkielinen Wikipedia oli hyvä ensimmäinen lähde. Artikkelin Selenography mukaan nimistö oli juuri Ricciolin luoma ja sääaiheet perustuivat muiden ohella vanhoihin uskomuksiin Kuun vaikutuksista muun muassa säätiloihin.

Mutta olivatko nuo Wikipedia-tiedot luotettavia?

Selenography-artikkelin viitteissä listattiin Rice-yliopiston Galileo-projektiin. Näköjään myös sen sivuilla mainitaan, että merien nimet antoi nimenomaan Riccioli. Uskotaan nyt sitten.

Entä nimistön alkuperä sääaiheineen? Mihin perinteeseen Riccioli pohjasi?

Ehkä varmimmat vastaukset löytyisivät Ricciolin oman ensyklopedian Almagestum Novumin kirjasta neljä, jossa hänen karttansa esiintyvät. Ehkä kirja löytyisi jopa käännöksenä, jota osaisin lukea, mutta ihan noin syvälle en nyt jaksanut alkaa kaivautumaan.

Varmimmalta modernilta lähteeltä kuulosti Wikipedian Selenography-artikkelin lähteissä listattu Mapping and naming the Moon, A History of lunar cartography and nomenclature (Ewen Whitaker, Cambridge University Press 1999). Samaa suositteli perusteellisempana lähteenä myös oman kirjastoni Star maps -kirja. Harkitsin opuksen hankkimista sähkökirjana, mutta Amazon tarjosi vain painettua versiota ja sen hinta oli tähän tarpeeseen turhan suolaiset 59 dollaria.

Googletin vielä Kuu-uskomuksista hakusanoilla ”moon lore” ja löysin 1800-luvulla julkaistun tietokirjan – nimeltään juuri Moon lore (Timothy Harley, Butler & Taylor 1885). Teos on Gutenberg-projektin nettisivuilla vapaasti luettavissa. Tuon kirjankin mukaan Kuun on uskottu vaikuttavan säätiloihin monin tavoin. Ehkä tämä nyt kelpaisi tiedokseni tällä erää. Hakuputki ohi tai ainakin tauolle.

Tietoaddiktiota aloin juuri nyt pohdiskella erityisesti siksi, että Tiede-lehden maaliskuun numeroon (12.3.) on ainakin tämänhetkisen sisältösuunnitelman mukaan tulossa psykologi Tuija Matikan kirjoittama artikkeli tuosta aiheesta. Editoidessani tekstiä jonkin aikaa sitten totesin, että ilmiselvästi kuulun artikkelin käsittelemään kategoriaan.
Onneksi tietoaddiktio ei liene kaikein vaarallisimpia addiktioita terveydelle – eikä välttämättä ihmissuhteillekaan, kunhan malttaa silloin tällöin kohottaa nenänsä kirjasta ja tuottaa jotakin keskustelun kaltaista.

Minulla on ollut lisäonnena se, että vaimoni on aina suhtautunut tietointoiluuni hyvin ymmärtäväisesti. Sitä paitsi tiedetoimittajana taidan olla tietoaddiktin unelma-ammatissa.

Löytyykö täältä muita, jotka kehtaavat tunnustautua tietoaddikteiksi? Ehkä voisimme perustaa ”anonyymien tietoaddiktien klubin”, tai jotain. ;)

Kommentit (17)

Matti B.

Tietoaddiktiutta ilmenee itsellänikin. Kun kiinnostun jostakin asiasta joudun joskus lähes pakonomaisen vimman valtaan hankkiakseni kaiken saatavilla olevan relevantin tiedon kyseisestä asiasta. Työkaluina käytän internetiä, josta poimin yleensä vain keskeiset väittämät ja lähteet. Hankin lähdekirjat käsiini kirjaston avulla ja se kaikkein makein aarreaitta on yleensä lähdekirjojen ala- ja lähdeviitteet, joita edelleen hankin käsiini jos mahdollista. Joskus jos ongelma on vaikea tai lähteiden hankkiminen on hankalaa joudun myös ostamaan kirjallisuutta ulkomailta.

Sitten kun minusta tuntuu, että kaikki helposti saatavilla oleva tieto on kaivettu, unohdan koko asian enkä yleensä palaa siihen enää koskaan.

Qtamo

Minuakin tieto (hyvin perusteltu uskomus) kiinnostaa, tosin olen ehkä hieman fakki-idiootti. Kuitenkin askarruttaa tässä nykyisessä tiedon hankkimisessani se, kuinka esim. ikä vaikuttaa asioiden mieleenpainamiseen (tai pikemminkin tiedon kaivamiseen muistista)? Tuossa tekstissäsi on hyvin ytimekkäästi paljon tietoa. Minua kiinnostaisi, pystytkö esimerkiksi sinä, (tai joku muu) muistamaan tuon tyyppisen tekstin sisällön vaikka esim. viikon päästä? Omalla kohdalla olen huomannut että informaatiota on nykyään niin paljon ja helposti saatavilla (mikä on myös hyvä asia) että asioita ei tule painettua tietoisesti muistiin.

Petri Riikonen

Qtamo, hyviä kysymyksiä. Ainakin minusta tuntuu, että nuorempana detaljitiedot löytyivät muististani helpommin kuin nyt. Mutta asiayhteyksiä koen yhä pystyväni muistamaan kohtuullisen hyvin.

Yleensä pyrinkin hahmottamaan ja ymmärtämään asiayhteyksiä ja muistamaan ennen kaikkea niitä, koska pidän sellaista tietoa hyödyllisimpänä. Detaljeja voi aina kaivaa jostakin lähteestä, varsinkin nykyisin, kun netti on yleensä aina käsillä jonkin vehkeen kautta.

Tietenkin jos jotakin asiaa pyrkii hallitsemaan vähänkin syvällisemmin, on alettava muistaa detaljejakin. Mutta silloin niitä onkin yleensä kerrannut niin monesti, että niiden muistijäljet alkavat olla aika vahvoja.

Usein koetan ihan tietoisesti vahvistaa muistijälkiä, jos haluan muistaa tiettyjä yksityiskohtia, tärkeitä tai vain muuten itseäni kiinnostavia. Esimerkiksi blogipostaukseni yksityiskohdista uskon viikossa unohtavani henkilöiden ja kirjojen nimitiedot ainakin pääosin, enkä pidä sitä kovin harmillisena. Sen sijaan Kuun merten suomenkielisiä nimiä olen nyt huvittunut opiskelemaan, ja siksi olen varta vasten kerrannut niitä mielessäni harva se päivä.

Lisäksi uskoisin, että kestomuistiini jää se, että Kuiden merien sääaiheiset nimet ilmeisesti annettiin vanhojen Kuuhun liitettyjen sääuskomusten pohjalta ja että nykyinen nimistö syntyi muutamia vuosisatoja sitten. Ehkä muistan myös nimikilpailun, koska ne Heveliuksen ja Ricciolin rinnakkaiset kartat saattavat hahmona jäädä muistiin.

Qtamo

Sama juttu itsellänikin, nuorempana muistista oli helpompi noutaa tietoa. Tuo muististrategiointi on hyvä menetelmä, olipa se millainen tahansa.

PS. Kiitos vastauksestasi, mukava huomata että tässä ilmeisesti on vielä ihan "normaalin" kirjoissa :)

MrrKAT

Minulla on läppärissä "Virtual Moon Atlas", siitä saa hiirellä klikaten vaikka mitä tietoa ja vaikka mistä kraatterista.

Tietoaddikti on tyypillista Aspergerille, perehtyy hyvin syvälle, syvemmälle kuin tavan ihminen, että voisi leikkiä asiantuntijaa,
"valelääkäriä" tutuille jne. Siihen liittynee läheisesti uutisaddikti, tunnistan oireita jo isovanhemmilta (ennen sotia jo).

Tuija Matikka

En taida olla varsinainen tietoaddikti, koska en kaivele lähteitä enkä varsinkaan niiden alaviitteitä - paitsi joskus. Sen sijaan olen vaikea-asteinen idea-addikti. Saan aivan valtavan mielihyvätujauksen, kun joku esittää jonkin itselleni uuden näkökulman. En ole viskisieppo vaan ideasieppo.

Esimerkkinä olkoon puoli tuntia sitten lukemani päättelyketju: "Valo kulkee nopeammin kuin ääni. Tästä syystä jotkut ihmiset näyttävät välkyiltä, kunnes avaavat suunsa." Mielestäni on riemukasta, että joku on pystynyt risteyttämään kaksi tuttua ja aiemmin toisiinsa täysin liittymätöntä faktaa ja havaintoa uudeksi "ajatusmolekyyliksi".

Ihan sama onko uudessa tulokkaassa päätä tai häntää. Iloitsen siitä, että maailmankaikkeuteen on syntynyt ikään kuin uusi eläin- tai kasvilaji lisäämään ajatusmaaliman monimuotoisuutta. Suurin riemu syntyy, jos idea sisältää käyttökelpoisen ja syvällisen elämänviisauden, mutta kyllä koen oivaltamisen riemua silloinkin, kun uusi idea osoittautuu tarkemmassa tarkastelussa kelvottomaksi.

Idea-addiktina luen hullunlailla kirjoja tai keskustelupalstoja siinä toivossa, että löytäisin uuden tiedon tai ajatuksen. Katson telkkaria tai nettiluentoja ällistymisen toivossa (ja lepuuttaakseni heikkoa niskaani). Keskustelen ihmisten kanssa löytääkseni uusia näkökulmia. Ihmisen kyky keksiä ainutlaatuisia ajatuskulkuja ei lakkaa sykähdyttämästä.

Joskus tietetysi surettaa, kun huomaan itseni tai jonkun toisen ajatelleen itsensä omintakaisella logiikalla epätoivon nurkkaan. Mietin kuumeisesti, voisiko samaan tilanteeseen löytyä yhtä tosi, mutta armeliaampi näkökulma. Sellaisen löytäessäni koen orgasmia muistuttavan mielihyvän, josta Ilpo Kojo käyttää nimitystä "igoristisen aktii" eli "näinkin voi tehdä!".

MrrKAT

Entä ristiriitaisten uutisten tai näkökulmien addiktio ? Tarkoitan semmoisia jotka on sinun maailmankuvasi vastaisia ?
En voi sanoa itselläni olleen kova mutta silti paljon korkeampi kun tavan kansalaisilla (jotka tuntuvat välttävän kuin ruttoa ettei väärä usko/ideologia tartu tai tutut näe).

Petri Riikonen

MrrKAT, kiinnostava kysymys.

Toisenmielisten mielipiteitä ja uskomuksia luen usein ja kiinnostuneena, koska haluan yrittää ymmärtää, miten ihmiset perustelevat kantansa mielipide- ja uskomusasioissa.

Mutta sellaista tietona esitettyä aineistoa, jonka faktasisältöön tai päätelmiin en luota, välttelen lukemasta. Ajattelen, että sellaisesta mahdollisesti tarttuvat muistikuvat voivat häiritä luotettavamman tiedon muistamista sekoittumalla muistikuvissani siihen.

Tuija Matikka

MrrKAT, tiivistit hyvin addiktioni ytimen. Etsin tosiaan kouristuksenomaisesti täydennyksiä aiemmin kuulemiini uskomuksiin ja faktoihin. Lisäksi vertailen suorastaan pakonomaisesti eri yksilöiden tai jopa kansanryhmien kollektiivisia ristiriitaisia näkökantoja.

Parhaillaan luen iltalukemiseksi Robert Triversin kirjaa Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Eilen ehtoolla tavasin lukua 10, joka käsittelee sitä, miten eri tavoin israelilaiset, palestiinalaiset sekä läheisemmät ja kaukaisemmat "naapurit" mieltävät Lähi-idän tilanteen.

Lukemani nosti elävästi mieleen kolmen viikon jakson, jonka satuin olemaan vuonna 1981 Israelissa. Sattuneesta syystä tulin vierailleeksi juutalaisten sotilassairaalassa ja useissa kibbutseissa sekä Betlehemin poliisiasemalla. Ja toisaalta vierailin Jerusalemin palestiinalaisosassa ja olin jopa palestiinalaisten häissä Länsirannan miehitetyllä alueella Ramallahin lähellä. Jerusalemissa minulla oli oppaana palestiinalainen, mikä antoi kutkuttavan näkökulman Getsemaneen, itkumuuriin, via Dolorosaan ja moskeijaan sekä muihin turistinähtävyyksiin. Muistan vieläkin sen oivalluksen orgastisen aalon kun tajusin, miten palestiinalaiset tilanteen mieltävät. Ehtoolla lukemani Triversin ajatukset täydensivät kuvaani uskomusten välisestä kuilusta. Triversin avulla ymmärrän ehkä paremmin, mikä kristillisen sionismin rooli on koko sopassa.

Tavallaan ajattelen yksilöiden välisiä uskomuseroja niin, että ensin on tyhjä näyttämö, johon tulee jonkun yksilön näkökulma. Sitten näyttämölle tulee toinen yksilö tai ryhmä, jolla on omat uskomukset. Ajan oloon näyttämölle tulee aina vaan lisää porukkaa ja ikään kuin näen jokaisen ihmisen pään päällä ajatuskuplan, joka kertoo, miten tämä ihminen tilanteen näkee.

Esimerkiksi ennen keikkaa Israeliin tunsin vain sen kiiltokuvatarinan, jota uskontotunnilla kerrottiin Jeesuksesta ja kumppaneista. Kun vierailin sotilassairaalassa, näin omin silmin juutalaisia, jotka olivat loukkaantuneet hyvinkin vakavasti palestiinalaisten tekemissä iskuissa. Juttelin heitä hoitavien ihmisten kanssa ja seurasin kun helikopterit toivat teholle uusia potilaita. Palestiinalaisalueen häissä taas kuulin, millaista kohtelua palestiinalaiskylä saa osakseen israelilaisten sotilaiden taholta. Eli meeminäyttämö sai merkittävästi lisää näyttettelijöitä. Ja eilen, yli 30 vuotta myöhemmi, sain taas uuden näkökulman. Toki tässä välissäkin on tullut täydennystä.

Voisi kai sanoa, että addiktioni kohdistuu meemien ekosysteemin ymmärtämiseen. Eli suurinta herkkua on, kun saa täydennystä monikerroksiseen mielen teoriaan. Faktoissa ja varsinkin nimien oikeinkirjoituksessa olen tosi tosi tosi huono.

Tuija Matikka

Petrin kysymys siitä, kannattaisiko tästä addiktiosta pyrkiä eroon, jäi mietityttämään. Täytyy sanoa, että en halua vierottua tästä pakkomielteestä. "Hoitomyöntyväisyyteni" on täysi nolla. Haitat ovat niin pienet huviin ja hyötyyn verrattuna.

Mieleni on alati laajentuva tarina- ja uskomuskirjasto, johon tulee jatkuvasti uusia ja täydentyviä tarinoita. Tarinat sisältävät pakostakin faktatietoa. Liikuntarajoitteisena ihmisenä olisin idiootti, jos en rakentaisi ja rikastaisi sisäistä maailmaa.

Ainoa harrastukseni haittapuoli on se, että välillä todella masentaa, kun kaksi tai useampi taho ovat uskomustensa ja näkökantojensa kanssa keskenään hakauksessa ja tukkanuottasilla. Tulee tosi avuton olo, kun ei saa millään ilveellä osapuolia näkemään tilannetta toisen kannalta eikä keksi osapuolille yhteistä intressiä. Mutta sekin paha mieli hieman hälvenee kun osaa suhteuttaa tämän yhden näyttämön tilanteen niihin porukoihin, jotka toimivat keskenään rakentavasti. Eli näkee useat näyttämöt toiminnassa yhtä aikaa.

Metusalah

Tämä on minulle kiusallinen aihe, koska toisaalta olen varma asiastani, mutta toisaalta en pysty todistamaan tai perustelemaan havaintojani mitenkään. Tunnen itseni avuttomaksi ja tyhmäksi tässä asiassa. Sen vuoksi kirjoitan lyhyesti:

Fakta 1: Olen aina nukkunut huonosti täydenkuun aikaan; heräilen tunnin välein ja kääntyilen sängyssäni kuin kiimainen delfiini akvaariossaan. Tämä vaihe on päällä juuri nyt (28.1.) koska täysikuu oli eilen. Heräily ja levoton uni kestää 1-2 yötä ennen/jälkeen täydenkuun, riippumatta siitä, onko pilvistä tai kirkasta, kesä tai talvi. Kummallisinta on, että en yleensä tunne itseäni väsyneemmäksi, vaikka takana olisikin "full moon night". Näen myös enemmän unia täydenkuun aikaan kuin muulloin.
Olen keskustellut tästä aiheesta useiden ihmisten kanssa elämäni aikana ja monia "sielunveljiä" olen toki tavannut, mutta useimmat kiistävät asian, koska heillä ei ole ollut vastaavia kokemuksia. Millä perusteilla tästä asiasta voisi väitellä kenenkään kanssa, koska kummankaan osapuolen kokemuksia tuskin voidaan tieteellisesti todistaa tai falsifioida?

Fakta 2: (Löyhästi edelliseen aiheeseen/nukkumiseen liittyen) Koska olen herkkäuninen, en voi juoda kahvia enää klo 17-18 jälkeen illalla, mikäli aion nukkua seuraavana yönä. Tämän vuoksi olen jo parikymmentä vuotta juonut vain tuimat aamukahvit, jotta päivä lähtisi kunnolla käyntiin. Silti tunnen/tiedän ihmisiä, jotka juovat kahvia ennen nukkumaanmenoa, jotta he "saisivat unen päästä kiinni".
Tiedän satavarmasti, että sekä minä/kaltaiseni, että ennen sänkyyn menoa kahvia juovat puhuvat totta, mutta mikä voisi olla se metodi, jolla nämä keskenään ristiriitaiset tosiasiat voitaisiin hyväksyä tieteellisiksi faktoiksi?

Pentti S. Varis

Lieneekö mitään mielenkiintoa siinä, että joku valottaa toisenlaista tiedonhankintatapaa (joka voisi kuulua sitaatteihin oikeastaan..). Minulle eivät nimittäin anonyymien addiktien kerhon ovet avautuisi.

Esimerkiksi kirjastosta lainaan usein kasan fysiikkaa, biologiaa, aivotiedettä, eläintiedettä, psykiatriaa jne käsitteleviä kirjoja, joista luen ehkä kymmenisen sivua sieltä täältä, nappaan jonkun kiinnostavan ajatuksen ja suljen kirjan - usein lopullisesti. Tuo ajatus sitten muhii "päässäni" ja tuottaa oivalluksia - tai ei tuota, ihan sama.

On niinkuin mielimusiikkia kuunnellessani riittää muutama tahti tuottamaan saman taidenautinnon kuin tunnin kuuntelu.

Kerran näin Hitleristä kertovan kirjan ja luin siitä tasan yhden virkkeen, jossa kerrottiin, että Hitler teki paljon tietävän vaikutuksen siepattuaan kirjasta jos toisestakin muutaman ajatuksen ja kehiteltyään niiden herättämä't ajatukset ilmaisukuntoon. Tai oikeastaan, tuo kehittely mahtoi olla spontaania.

Ja Adolfin yhteen aikaan luokkatoveri Ludwig Wittgenstein oli ilmeisesti samanlainen. (Molemmathan olivat myös mystikkoentustiastikkojan ja Wagner-faneja ja vihelsivät kilpaa säveltäjän kappaleita. Kumpikin vihelsi sävelpuhtaasti, mutta Ludwig ilmeisesti komeammin kuin Adolf. mistä eräät uskovat Adolfin juutalaisvihan saaneen ponnetta..).

Niinpä myös Wittgenstein saattoi luoda silmäyksen johonkin artikkeliin tai kirjaan ja alkaa "apinan raivolla" kehitellä siitä lukemaansa muutamaa lausetta eteenpäin ja kytkemään sitä perusajatuksiinsa. Niinpä G.H.von Wright kirjoitti Wittgensteiniin tutustuttuaan:"Kun hän on täysin tietämätön kaikkien filosofien opeista lukuun ottamatta omaansa, hänen kanssaan on hyvin vaikea keskustella,.."

Ja vaikka maailmankatsomukseni on kokonaan toinen kuin Hitlerillä, koen kuitenkin tiedonhankintatapojemme olevan samanlaiset. Mutta tämähän uskomus tosiaan perustuu siihen yhteen ainoaan virkkeeseen, jonka luin Hitler-kirjasta (en muista edes mistä ja milloin..) Joten kerhon jäsenyyttä lienee turha edes hakea..

MrrKAT

Metusalah, Faktaa 2 on jo löydetty ja tutkittu.
http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=caffeine-disrupts-sleep-f
"Caffeine Disrupts Sleep for Morning People, but Not Night Owls
The researchers said this is the first study to link caffeine intake with "chronotype," which classifies people by the time of day they are most alert and active."

P.R., minä olen alkanut vähentää täyshötön ja huuhaan lukemista. Ennen tutustuin edes jonkin verran, lähinnä debatti mielessä, mutta aika on rajattu ja jostain on pudotettava. (Ja nykyään, koska usein netissä, niin tuovat vielä turhaa virustautia koneeseen).
T.M:n tavoin löydän paradokseja ja aivonravistusta asiastakin, viimeksi just samaisesta Triversin kirjasta, ja sitä ennen Kahnemanilta.

Tuija Matikka

Luin Triversin loppuun ja aloitin eilen Kathryn Schultsin kirjan Being Wrong. Adventures it the Margin and Errors. Aika hyviä juttuja oli myös Jonah Lehnerin kirjassa The Decisive Moment. How the Brain Makes Up Its Mind. Jälimmäisessä oli muistaakseni samoja lento-onnettomuuksiin vaikuttaneita juttuja Triversillä. Niin ja tietysti Elliot Aronsonin ja Tevriksen mielettömän hauska ja pätevä kirja Mistakes were made (but not by me). Jälkimmäinen kirja on mielestäni tämän aihepiirin paras.

Pirjo Roikonen

"Ei ole vain yhtä tapaa olla oikeassa, mutta niin monta tapaa on olla väärässä."
Mistä lie pälähti päähäni, ei kai omakeksimäni kuitenkaan?