Säälin asiantuntijoita. Heitä patistetaan mukaan nettikeskusteluihin ja sosiaaliseen mediaan jakamaan osaamistaan. Tehtävä on kuitenkin tätä nykyä aika mahdoton ainakin sellaisilla aloilla, jotka vähänkin herättävät tunteita. Jos spesialisti lähtee väittelemään maallikoiden kanssa vaikkapa ravitsemuksesta, rokotuksista tai ilmastonmuutoksesta, hän ei enää muuta ehdi tehdäkään. Ja siinä sivussa hän voi joutua kuuntelemaan henkilökohtaisuuksiin menevää haukkumista.

Helppo on tällaisen minun kaltaiseni tieteestä tykkääjän kirjoitella blogia ja jutella mukavia, kun ei tarvitse omalla asiantuntemuksellaan seistä esimerkiksi kansanterveyden tai elinympäristön vartiosotilaana, jonka toimenkuvaan kuuluu kestää kaikki kulloinenkin ryöpytys.

Scientific Americanin blogisti molekyylibiologi ja tietokirjoittaja Christie Wilcox julkaisi tänä syksynä neliosaisen postaussarjan, jossa hän perustelee, miksi kaikkien tutkimusyhteisöjen kannattaisi harkita jonkinlaista läsnäoloa sosiaalisissa medioissa: ”Luottamus ei synny informaatiosta vaan vuoropuhelusta ja läpinäkyvyydestä.”

Varmaankin noin, nyökyttelin tuota lukiessani. Mutta kerropa se THL:n tutkijoille, jotka koettavat puolustaa ravitsemussuosituksia tai rokotuskampanjoita, kun vastassa on joukko hurmoshenkisiä toisinajattelijoita, joilla on rajattoman tuntuisesti aikaa ja tarmoa. Puhumattakaan Ilmatieteen laitoksen tutkijoista ilmastodenialistien ryöpytyksessä.

Eräs Wilcoxin blogin kommentoija huomauttaakin: ”Paljon vakavampi ongelma kuin jonkun hyvän tieteilijän kehno kommunikaatiotaito on maallikko, joka osaa vakuuttavasti levittää pseudotiedettä.”

Sääli, että olemme jämähtäneet tällaiseen tilanteeseen. Pessimistiseksi vetää, vaikka haluaisin uskoa tulevaisuuteen.

Mutta ehkä meillä on vielä toivoa. Viime keväänä laaja, suomalaisten tulevaa mediankäyttöä tutkiva Next Media -ohjelma julkaisi väliraportin Media Vision 2020. Sen sivulla 15 ennustetaan, että vuoteen 2020 mennessä ihmiset tulevat nykyistä tietoisemmiksi siitä, ketä heidän kannattaa seurata ja uskoa: ”By 2020 - - An authority ranking and rating system is introduced. People choose their personal authorities and follow them as news and information sources (bloggers 2.0).”

Koska suomalaiset ovat niin pitkälle kouluttautuneita, uskon, että meillä voi lopulta riittää ymmärrystä valita viisaasti. Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen. – Mutta myönnän, että täysin en pysty tästä toivosta itseäni vakuuttamaan.

Kommentit (32)

SamBody

Olipas pitkällisesti sanottu yksinkertainen asia: olen konformisti ja toivoisin että muutkin ovat.

Alan Dorkin

Raha ratkaisee. Suurin osa huippuasiantuntijoista ei viitsi vaivautua, koska siitä ei makseta mitään.

Syksy Räsänen on virkistävä poikkeus; hän lahjoittaa kirjoituspalkkionsa hyväntekeväisyyteen (HS:n haastattelun mukaan).

PekkaP

"Koska suomalaiset ovat niin pitkälle kouluttautuneita, uskon, että meillä voi lopulta riittää ymmärrystä valita viisaasti. Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen. – Mutta myönnän, että täysin en pysty tästä toivosta itseäni vakuuttamaan."

Jos koulutukseen ei mitä pikimmin liitetä lähdekritiikin ja medialukutaidon koulutusta jo peruskoulun yläasteelle, niin tuskin järki päihittää huutamista. Näin ainakin pelkään. Koulutuksemme ei mielestäni ole kyennyt reagoimaan netin haasteisiin. Olen itse tuttavapiirissänikin nähnyt, kuinka koulutetutkin ihmiset sortuvat huonosti perusteltuihin populatistisiin väitteisiin, kunhan ne väitteet ovat heidän osaamisalueensa ulkopuolella. Tuntemani, jo puoleksi eläköitynyt lääkäri kertoi, kuinka vastaanotolle tulevilla potilailla alkaa entistä useammin olla netin perusteella tehtyjä valmiita diagnooseja. Puuttuu vain reseptinkirjoitus oikeus.

Mika

"Mutta kerropa se THL:n tutkijoille, jotka koettavat puolustaa ravitsemussuosituksia", osalta THL:n tutkijoista voisi tosin vaatia parempaa perehtymistä asiohin, joita he kritisoivat, tai tuoreimpaan tutkimusnäyttöön. Esimerkiksi muotiaihe "hiilihydraatit ja rasva" suhteen on havaittavissa poteroihin kaivautumista puolin ja toisin, jossa toisen puolen argumentteja ei halutakaan ymmärtää eikä omaa tietämystä päivittää.

Ravitsemustieteilijät Patrik Borg ja Reijo Laatikainen (jälkimmäinen TV:stä tuttu) ovat mielestäni tuoneet hyvin esiin asiantuntijuuspohjalta ravitsemusta ja tutkimustietoon perustuvaa kritiikkiä tiettyjä vallinneita ajatuksia kohtaan. Molemmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten asiantuntijuus tuodaan mukaan sosiaaliseen mediaan ja vuoropuheluun maallikoiden kanssa.

Janne Ansaharju

Monet värikkäät persoonat eri yhteiskunnan aloilla osallistuvat nettikeskusteluun ansiokkaasti. Avoin keskustelu ei ole koskaan helppoa, eikä varsinkaan netissä. En näe kuitenkaan hyvänä vaihtoehtona sitä, että netti jätetään "pseudotieteilijoiden" temmellyskentäksi.

Erityisen vaikeaa asiantuntijan on lähteä nettikeskuteluun pitkän ja värikkään uran jälkeen. Asiantuntija on jo kerännyt itselleen "vihamiehiä", eivätkä kannattajat ehdi reagoimaan yhtä nopeasti puolustaakseen häntä. Ihannetilanne on sellainen, että tuleva asiantuntija lähtee nettikeskusteluun mukaan jo uran alussa, kuten monet opiskelijat ovat tehneet. Tällöin ehtii kerätä ympärilleen kannattajajoukon, joka puolustaa rabbiaan.

Mikä tahansa aktivismi vaatii intohimoa ja heittäytymistä aiheeseen. Kun sykettä löytyy asian puolesta, ei asiattomat kommentit ja loanheitto tunnu ollenkaan niin raskailta. Todellisuudessa kannattajia kuitenkin löytyy, vaikka puskista huutelijat ovatkin aktiivisempia kommentoimaan.

Kim Fallström

Samaa kysyttiin jo noin 20 vuotta sitten, jolloin sähköiset postituslistat ja verkon keskusteluryhmät (nyyssit) olivat pullollaan kysymyksiä ilman asiantuntijoiden vastauksia. Nyyssiryhmissä ihmeteltiin kovasti miksi yliopistojen asiantuntijat ja tutkijat eivät yliopistojen omassa tietoverkossa käytävään keskusteluun osallistu. Silloin päällimmäisenä selityksenä oli se, että keskustelu ei edistä tutkijan uraa eikä siitä saa julkaisuja CV:hen. Verkossa roikkuminen on pois tutkijan ja asiantuntijan leipätyöstä. Opiskelijoilla oli siihen aikaa, tutkijoilla ei.

Tilanne ei tutkijan kannalta ole tuosta juurikaan muuttunut. Verkkokeskusteluun osallistumattomuudesta ei rangaista mutta keskusteluun mukaan lähteminen voi sen sijaan olla haitallista. Google muistaa kaiken mitä tutkija verkkoon kirjoittaa ja miten viestejä kommentoitiin. Jos keskustelunaihe on poliittisesti merkittävä niin kaikki tutkijan sanoma syynätään läpi ja sieltä etsitään jotakin raskauttavaa todistetta, jota voisi käyttää häntä vastaan. Sellaiseksi riittää esimerkiksi yksi kirjoitusvirhe. Salaliittoteoreetikkojen lauma hyökkää paikalle välittömästi ja pahassa tapauksessa tuo viesti päätyy asiayhteydestään irroitettuna iltapäivälehden lööppiin. Parempi siis olla antamatta aseita vastustajille.

Loppujen lopuksi varsin harvaa hyödyttää asiantuntijan tai tutkijan suora osallistuminen verkkokeskusteluun. Nuo harvat osaavat itsekin hakea tietoa ja tarvittaessa lähestyvät tutkijaa sähköpostitse, mikäli siihen on tarvetta. Tutkijan kannattanee toteuttaa oma läsnäolonsa verkossa pitämällä blogia tai muuta verkkosivustoa. Muu vastailu tapahtuu sitten keskusteluissa pseudonyymin tai nimimerkin takaa, jolloin tietoa voi tarvitseville antaa viitteineen, mutta oman nimen puuttuminen vähentää todennäköisyyttä juuttua hyödyttömään nahisteluun kaheleiden kanssa. Nuo nahistelutkin säilyvät pitkään Googlen muistissa.

kse

Kokemuksesta voin vakuuttaa, että keskusteluihin osallistuminen on aika rasittavaa mm. sen vuoksi, että pitäisi aina miettiä hyvin tarkkaan mitä asioita kommentoi ja mitä ei. Käytännössä pitäisi pysyä hyvin tiukasti omalla tontillaan ja silläkin monasti kannattaisi harkita yön yli ennen kuin kommentoi mahdollisesti kiistanalaista asiaa (varsinkin, jos tapaa netissä muuten käyttää värikästä kieltä).

Itse joskus vuosia sitten kommentoin ehkä hieman harkitsemattomasti erästä toisen alan asiaa (kameratolppien vaikutuksesta onnettomuuksiin) ja vaikka kommenttini pitikin täysin paikkansa ja oli löydettävistä tutkimusraportista (eli tilastoaineisto oli riitämätöntä ja esitetyt johtopäätökset eivät perustuneet tilastollisesti merkittäviin lukuihin), niin jokuhan siitä tietysti herneen nenään veti, koska asia nähtiin sen-ja-sen instanssin tutkijan jonkinlaisena (puoli)virallisena näkemyksenä. Tämän jälkeen tuli muistaakseni aika pian lopetettua nettikeskustelut s.e. työnantajani oli suoraan pääteltävissä.

Lopulta on tullut siirryttyä ensin oman nimen käytöstä pseudonyymiin, joka kuitenkin oli kohtuullisella vaivalla "murrettavissa", jos jotakuta asia olisi kovasti kiinnostunut. Nyt kun pseudonyymejäkin jahdataan ja uhkaillaan "väärien" mielipiteiden vuoksi, niin nyt onkin sitten käytössä täysin satunnaisesti generoidut vaihtuvat pseudonyymit. Kohta varmaankin olisi järkevintä vain tukkia turpansa.

Sinänsä en usko, että mitkään rankkaus- tai reittaussysteemit tulisivat mitenkään mullistamaan "oikean" tiedon välitystä netissä - kyllä jokainen aina pystyy löytämään omaa mielipidettään tukevat auktoriteetit ihan samalla tavalla kuin nykyäänkin. Eiköhän ainoa keino jatkossakin ole oikean tiedon jakaminen ja valistus - ei niitä kantansa jo kivenhakanneita höyrypäitä varten vaan niille, jotka hämmentyvät netissä esitetyistä väitteistä ja kaipaavat oikeaa tietoa.

Petri Riikonen

Kse, olet varmaankin oikeassa siinä, että ihmiset tulevaisuudessakin osaavat etsiytyä omaa mielipidettä tukevien auktoriteettien luo.

Asian toinen puoli on kuitenkin se, että auktoriteeteilla ja tiedon tai näkemysten tarjoajilla voi heillä puolestaan olla tarve etsiytyä ihmisten luo.

Tätä mietitään paraikaa paljon meillä media-alalla. Tulevaisuudesta odotetaan sellaista, että kaikki mediat siirtyvät jollain aikataululla sähköiseen ympäristöön - samaan, jossa iso osa ihmisten välisestä keskustelusta jo nytkin toimii. Ja ainakin yksi näkemys on se, että jos jokin ei näy tuossa sähköisessä ympäristössä, sitä ei monen ihmisen kannalta ole olemassakaan tai ainakaan se ei konkreettisesti vaikuta heidän arkeensa ja ajatteluunsa. Siksi media-alalla viritellään sellaisia toimintaperiaatteita kuin "you do not have to find us, we will find you".

Arvelen, että tässä ainakin viranomaistyylisiä asiantuntijatahoja edustavilla tieteilijöillä on samankaltainen intressi kuin medialla. Esimerkiksi kansanterveydestä vastaavien tahojen on varmaankin pakko miettiä jokin tapa, jolla he pystyvät tulevaisuudessakin pysymään ihmisten tietoisuudessa - eikä pelkästään toisinajattelijoiden kritiikin kohteina vaan hyödyllistä terveystietoa tarjoavina auttajina. En usko, että heillä on varaa jäädä odottamaan, että ihmiset tulisivat heidän luokseen. Heillä on lain säätämä velvollisuus tarjota kansalaisille kulloinkin luotettavin tieto terveellisesti elämisestä.

Vuokko

Kuten Kim Fallström ja kse kirjoittavat, omalla nimellä tutkijan/asiantuntijan roolissa kirjoittaminen vaatii paljon enemmän kuin nettikeskusteluihin osallistuminen ylipäänsä. Keskusteluissa tutkija ei ole tasaveroisena keskustelukumppanina maallikkokirjoittajien kanssa, sillä hänellä on aina panoksena myös oma maineensa tutkijana ja mahdollisesti myös edustamansa organisaation leima taustalla. Tutkija-asiantuntija ei saisi koskaan keskustelussa menettää malttiaan, yleistää liikaa tai spekuloida mitään, ilman että siihen tartutaan. Maallikkokeskustelija tai "tavallinen kirjoittaja" edustaa lähinnä vain itseään ja voi vapaasti heitellä villejäkin ajatuksia ja mielipiteitään. Tutkija pääsee tähän tilaan vain kirjoittamalla nimimerkillä, josta henkilöllisyys ei selviä. Toki pitäisi muistaa, että maallikkokirjoittajatkaan eivät lillu puolueettomissa sfääreissä, vaan usein ovat jossakin töissä ja heillä on jokin koulutustausta - jota ei sitten keskustelussa erityisesti tuoda ilmi vaikka se väistämättä vaikuttaa kirjoitettuihin asioihin.

Helpoin tapa ratkaista osallistuminen verkkoympäristössä on oma blogi tai vastaava kanava, jossa voi harkitusti itse kontrolloida, mitä kirjoittaa ja milloin. Tässäkin on se ongelma, että työnantaja/rahoittaja ei välttämättä näe blogia välttämättömyytenä ja työhön kuuluvana toimintana, vaan lähinnä tutkijan vapaaehtoisena harrastustoimintana (vaikka yliopistoilla onkin ns. kolmas tehtävä, jota ei pitäisi unohtaa...). Yksi mahdollisuus on laittaa keskusteluviestiin vain linkki asiaankuuluvan auktoriteetin nettisivulle, jossa kerrotaan luotettavaa tietoa aiheesta niitä varten joita se oikeasti kiinnostaa. Tämä ei toki auta vänkääjien mielen muuttamisessa, sikäli kun siinä auttaa mikään muukaan tutkijan toiminta.

Tutkijoihin/asiantuntijoihin verrattavia ovat tietysti poliitikot, liike-elämän vaikuttajat yms., jotka yhtä lailla voisivat osallistua keskusteluihin mutta usein jättävät sen tekemättä, em. syistä (enemmän henkilökohtaista haittaa kuin hyötyä). Julkaisukanavat ovat sitten esim. blogit - vaikka monia "kohujuttuja" saa revittyä myös vaikuttajien blogikirjoituksista, kevyenä esimerkkinä vaikka Jussi Pajunen.

Hannu Tanskanen

"Puhumattakaan Ilmatieteen laitoksen tutkijoista ilmastodenialistien ryöpytyksessä"

No voi rassukoita ;=) Koko valtamedia takanaan ja muutama bloggaava "denialisti" vie mielenrauhan?

Olen toiminut toisen puolen ikääni (69) tieteellisen tutkimuksen eri alueilla ja minulla on sellainen harhakäsitys, että tiede
on sitä, että teoriat asetetaan koko tiedeyhteisön tarkasteltaviksi, ei niin, että muutama auktoriteetti sanoo, miten asiat
ovat? Aristoteles saattoi väittää vaimollaan olevan vähemmän hampaita kuin miehillä, mutta ellen vallan ole erehtynyt,
me elämme Galileolaisen tieteen aikakautta, teoria vahvistetaan tai hylätään kokein?

Ilmateologia tekee tietokonemalleja ja kun todellisuus ei niitä noudata, muokataan todellisuutta eli yhdistellään vaikkapa
"luovasti" mittaustuloksia ja proxyja tai leimataan skeptiset tutkijat "tupakkateollisuuden rengeiksi", kuten aivan äsken mm.
Ilmatieteen laitoksen johtaja Petteri Taalas. Hän lienee viitannut ilmastotieteen "Grand Old Man" S. Fred Singeriin, Virginian
yliopiston ilmastotieteen professoriin ja Yhdysvaltain sääsatelliittiohjelman ensimmäiseen johtajaan 1964-66. Skeptikoita on
myös mm. MIT:n ilmastotieteen professori Richard Lintzen, kaipaan Taalaksen krediittejä tässä seurassa? Kaikki puolueettomat tutkimukset osoittavat mm. öljyteollisuuden nykyisin rahoittavan enemmän ilmastouskon tutkijoita.

Vasta uutisoitiin Berkeleyn prof. Richard Mullerin "kääntyneen" skeptikosta uskovaksi. Muller ei kuitenkaan koskaan ole ollut
varsinainen skeptikko ja Mullerin tulokset vääriksi osoitti vielä samana päivänä hänen oman tutkimusryhmänsä professori Judith Curry:

Daily Mail

Petri Riikonen

On todellä hyvä merkki, että valtamedia nojautuu ensisijaisesti valtavirtatieteeseen. Se kertoo, että valtamedian toimittajat ovat niin ammattitaitoisia, että he ymmärtävät, mistä saadaan sellainen tieteellinen tieto, joka todennäköisimmin on luotettavinta.

Hannu Tanskanen

@Petri Riikonen

Totta, mutta hyvä merkki ei ole, että valtamedia totaalisesti sensuroi kritiikin. Toki ilahduttavia poikkeuksiakin on, mm. YLE:n
MOT. mutta vaikkapa Helsingin Sanomat torjuu kaikki kriittiset kommentit jopa nk. "Mielipide"-osiossaan. Meillä on analoginen
esimerkki sadan vuoden takaa, kvasitiede nimeltä eugeniikka, johon uskoi koko ajan tiedeyhteisö ja poliittinen eliitti, vasta
Hitlerin kuolemanleirit agendan manifestaationa paransi maailman tästä kollektiivisesta harhasta. Entisenä valtalehtien tiede-
kirjoittajana (mm. HS ja TM) satun tietämään, että luonnontieteissä valtamedian "tiedetoimittajien" tietopohja lähes poikkeuksetta
on lukion lyhyt. Luonnollisesti "vaihtoehtomedian" joukossa on paljon asiallista keskustelua sabotoivaa aluskasvillisuutta ja
ja suoranaista huuhaata, mutta silti ei ole syytä laittaa foliohattua jokaisen skeptikon päähän.

JakomäenNeruda

En näe mitään pahaa siinä, että ihmisten koulutustason noustessa heidän kykynsä arvioida itse tieteellisiä tuloksia paranee. Kaikilla aloilla vain pieni osa on sellaisia huippuja, että he saavat harvoin virheellisiä tuloksia. Auktoriteettiuskoisuudessa ei ole mitään hyvää. Lopullisesti tieteelliset kiistat ratkaistaan tieteellisillä foorumeilla, mutta kritiikkiä voi ja pitää esittää muuallakin, jotta syntyisi uutta tutkimusta. Sen sijaan tutkijoiden itsensä ei ajankäytön kannalta ole juurikaan järkevää osallistua yleisiin väittelyihin, elleivät ne sitten ole ns. high profile -kamaa; tutkijan viimeinen sana on referoitu artikkeli, joten on järkevintä panostaa niihin. Siihen, ettei mediassa julkaista pseudotiedettä tieteenä ja että tieteellisen debatin eri osapuolet saavat äänensä kuuluviin, voi parhaiten vaikuttaa palkkaamalla tiedetoimittajiksi tutkijataustaisia henkilöitä.

Petri Riikonen

JakomäenNeruda, ikävä kyllä havaitsen olevani kanssasi eri mieltä lähes kaikesta. Sorry. :)

Ihmisten koulutustason noustessa heidän kykynsä arvioida tieteellisiä tuloksia paranee lähinnä vain sillä alalla, mitä he itse edustavat. Kaikilla muilla aloilla kaikki ovat edelleenkin maallikoita, joiden ei kannattaisi yliarvioida omaa kykyään muiden alojen arviointiin.

Usko järkevästi valittuihin tieteellisiin auktoriteetteihin on käytännössä maallikon varmin tie luotettavimpaan mahdolliseen tietoon.

Tieteellisen kritiikin oikea paikka ovat tieteelliset foorumit. Muilla foorumeilla tieteellistä kritiikkiä esittävät yleensä vain sellaiset henkilöt, joiden rahkeet eivät riitä sen esittämiseen tieteellisillä foorumeilla. En oikein usko, että muilla kuin tieteellisillä foorumeilla esitetty tieteellinen kritiikki poikii mitään merkittävää uutta tutkimusta.

Jos muilla foorumeilla levitetään kovaäänisesti ja pitkäaikaisesti tieteellistä kritiikkiä, joka jonkun tieteellisen auktoriteetin parhaan tiedon mukaan on harhautunutta, niin kyllä minusta auktoriteetilla olisi velvollisuus osallistua keskusteluun. Ainakin jos kyse on asiasta, joka voi vaikuttaa ihmisten henkeen, terveyteen tai elinoloihin. (Ehkä tarkoititkin juuri tätä "high profile -kamalla"?) Osallistumisessa on tietenkin isot vaikeutensa, joista tämän ketjun aloittaneessa blogipostauksessani kirjoitin.

Siitä olen samaa mieltä, että tutkijan viimeinen sana on referoitu artikkeli.

Tutkijataustaisuus on kyllä minunkin mielestäni tiedetoimittajalle hyödyksi, koska tutkijatausta auttaa ymmärtämään tieteen toimintaperiaatteita. Mutta tutkijataustaisenkin tiedetoimittajan kannattaa muistaa, että hän on yhä maallikko kaikilla muilla kuin omalla tutkimusalallaan, kuten kuka tahansa. Eli ei hänkään pysty tieteellisesti arvioimaan muita kuin korkeintaan oman alansa tutkimuksia ja on sikäli sidoksissa auktoriteettien käsityksiin. Lisäksi tunnen useita erinomaisia tiedetoimittajia, joilla ei ole tutkijataustaa mutta kylläkin terävä lähdekritiikin taju.

Hannu Tanskanen

Luonnontieteet ja erityisesti nk. tekniset tieteet ovat lapsipuolen asemassa mediassa ja teksti usein järkyttävää. Ei tästä kauaa ole,
kun HS:n tiedepalstalla puhuttiin "liukoisesta soodasta" ("Liquid Sodium"), surukseni omin alani kemia usein on liian vaikeaa toimittajille. Heurekan suunnittelija esitteli "ilmaston lämpenemisen" demona 100% hiilidioksidilla täytetyn limupullon ja pöytälampun, TM:n "avaruustoimittajan" teksti oli vuosikausia sellaista tuubaa (ydinreaktiota ilmakehässä, kemia ahterista), että itketti, tuolloin tarjosin palveluitani päätoimittaja Merilinnalla ja nostin tasoa viiden vuoden ajan.

Totta tietenkin on, että tutkija on vain maallikko oman alansa ulkopuolella, tästä on lukuisia (surullisiakin) esimerkkejä, kuten tuplanobelisti Linus Paulingin C-vitamiinisekoilu, merenpinnan nousun asiantuntija Nils Mörnerin taikavarpuharraste ja ranskalaisen talousnobelisti Allais´in astrofysiikka. Lähdekritiikki on hyvä asia, ellei se pohjaudu vaikkapa vihreiden toimittajien useimmiten viittaamaan fysiikan opintonsa kesken jättäneen aussikoulupoika John Cookin blogiin "Sceptical Science" tai Vietnamin sodan aktivistikommunisti Sheldon Ramptonin "Source Watch":iin.

kse

Petrin puhtoinen idealisoitu käsitys tieteestä ja tutkijoiden oletetusta korkeasta moraalista jaksaa kyllä hämmästyttää.

Väittäisin, että merkittävä osa tutkijoista ihan millä tahansa alalla on enemmän tai vähemmän pihalla oman alansa perusteista ja että tärkeimmät motiivit ovat jossain ihan muualla kuin korkeatasoisen tieteen tekemisessä (esim. oman väitöskirjan pakertaminen, kyynärpäätaktikointi oman uran edistämiseksi, asuntolainan maksu jne.) Käytännössä tämä näkyy tutkimuksessa siten, että hommat tehdään "aina näin on ennenkin tehty" -periaatteella ja että tutkimusaiheet valitaan sen perusteella mitä luullaan muidenkin tutkivan.

Tuloksena on sitten "tutkimuksia", joissa kaikki näyttää ulkoisesti olevan aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaiseti - vaikka koko hommassa ei olisi päätä eikä häntää. Kun tällaisten tutkimusten perusteita sitten ryhtyy kyseenalaistamaan, niin aika pian niiden tekijät yleensä päätyvät "no, näin tää nyt vain tehdään" ja "kaikkihan tietävät, että..." -defenseihin. Eli siis on tutkittu jotain jonka on luultu olevan oleellista "yleisesti totena pidettyjen" faktojen (so. huhujen) varassa.

Tutkimuksessa ja tieteessä pätee edelleenkin se, että jos tutkija ei osaa selittää tutkimustaan siten, että pihtiputaan mummokin pystyisi sen ymmärtämään, niin tutkija ei itsekään hallitse aiheittaan. Tämä olisi tiedetoimittajankin hyvä muistaa eikä hyväksyä mukisematta tutkijoiden mutinoita siitä, että kun tätmä nyt vain on niin monimutkaista, ettei sitä ymmärrä ilman vuosien perehtymistä.

Tästä tietysti palataan takaisin siihen, että minunkin mielestä koulutettu ja vielä ehkä omalla allaan tutkimustyötä tekevän ihmisen on aivan mahdollista perehtyä ainakin samankaltaisia menetelmiä käyttävään alaan sen verran, että pystyy ensinnäkin hahmottamaan tutkimuksen yleisen tasokkuuden ja toisekseen tunnistamaan mahdolliset puutteet, epäloogisuudet ja väärin soveletut tutkimusmenetelmät.

Petri Riikonen

Kse, olen omaksunut sellaiset meemit, että minulla on taipumus uskoa ihmisten keskimääräiseen hyväntahtoisuuteen - mutta ei ehkä sentään aivan niin naiivisti kuin yllä viittaat.

En usko niinkään rivitutkijan moraaliin kuin tiedeyhteisön kontrolliin. Uskon, että saman alan tutkijoiden kunnianhimo, kateus, oikeudentunto ja tiedonhalu saavat heidät tarkkailemaan toistensa töitä ja kärkkäästi kritisoimaan, jos yhtään aihetta on. Siksi uskon ennen kaikkea tiedeyhteisön - en yksittäisen tutkijan - voimaan luotettavimman mahdollisen tieteellisen tiedon tuottajana. Siksi ajattelen, että luotettavimman saatavissaolevan tiedon saa alan tunnustetuilta auktoriteeteilta, jotka edustavat alan valtavirtakäsitystä.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, käsitän, että valtavirtakäsitys voi joskus olla vääräkin. En kuitenkaan usko, että maallikolla on resursseja lähteä sitä arvioimaan tai oikomaan, vaan hänen kannattaa odottaa mahdollisen uuden käsityksen muotoutumista alan sisällä. Siihen asti hänen paras vaihtoehtonsa on mielestäni pitäytyä valtavirtakäsityksessä, koska se ylivoimaisesti yleisimmin on luotettavin saatavissa oleva ja koska on hyvin mahdollista, että se havaituista epäilyksistä huolimatta on oikeassa tälläkin kertaa.

Riku Mattila

Mitä puhtaammin asiantuntija pystyy maallikoiden kanssa keskustellessaan pysymään varmojen faktojen ja niistä suoraan johdettavien päätelmien esiin tuomisessa tai yleisten periaatteiden informatiivisessa kuvaamisessa, sen vähemmän ongelmia keskustelusta minun kokemukseni mukaan seuraa. Pitää vaan malttaa olla esittämättä liian pitkälle meneviä ja siksi helpommin kiistanalaisia johtopäätöksiä.

Keskustella voi, mutta väittelemään ei ole varaa jäädä - tämä on oma tuntumani reilun 15 vuoden nettikeskusteluista ja muusta yleisöviestinnästä ydintekniikan ja -turvallisuuden alalla sekä nimimerkin että oikean nimen takaa. Jos osallistua haluaa, em. rajoite pitää sisäistää ja alistua siihen, että joutuu pelaamaan vajailla oikeuksilla ja väistymään puolustautumatta, kun peli menee epäpuhtaaksi. Ja Kim Fallströmin muistutus, että yksikin virhe saattaa jäädä lopuksi ikää kummittelemaan, on todellakin syytä pitää mielessä ennen lähetysnapin painamista.

kse

Tiedeyhteisön kontrolli johtaa kuitenkin monesti ennemmin puolipakotettuun yksimielisyyteen ainakin julkisuudessa kuin vähäisenkään kolleegojen kritisointiin. Monella alalla piirit ovat kuitenkin tehokkaan verkkoutumisen ansiosta hyvin pienet ja varsinkin auktoriteetin asemaan päässeillä tutkijoilla on hyvin herkkä nahka. Veneen keikuttajasta ei kukaan pidä ja itsensä loukatuiksi kokevat "prinsessat" pitävät kyllä huolen, että "kerettiläinen" huomaa hyvin nopeasti ystäväjoukkonsa kutistuvan. Nykyisin tämä on käytännössä ammatillinen itsemurha, koska suuri osa rahoituksesta tulee laajojen yhteistyöhankkeiden kautta - eli jos kukaan ei enää halua leikkiä sinun kanssa, niin sitten on aika harkita niiden vaihtoehtoisten urasuunnitelmien aktivointia.

Toki tutkijoiden kunnianhimo ajaa monet pyrkimyksiin kumota vääräksi kokemansa paradigmat ja kaataa kehityksen kelkasta pudonneet vanhaan takertuvat auktoriteetit. Tämä ei kuitenkaan ikinä tapahdu julkisen keskustelun kautta vaan hitaasti ja kärsivällisesti julkaisemalla omia tuloksiaan, koittamalla saada niitä laajemmin kolleegojen tietoisuuteen ja nousemalla edes vähänkin turvatumpaan asemaan urapolullaan. Siksipä on aika turha toivoa, että suoraan ulkoapäin pystyisi saamaan käsityksen mahdollisesta alan sisäisestä kuohunnasta ja tutkijoiden omista epäilyksistä alansa peruskysymyksistä. Päin vastoin ulospäin pyritään antamaan monasti tarkoituksella siloiteltu kuva.

Eli siis tässäkään suhteessa en oikein usko, että tutkijoiden aktiivinen osallistuminen verkkoviestintään toisi mitään todellisia parannuksia tilanteeseen.

Tietysti useimmiten meillä on kuitenkin vara odottaa tieteen prosessien hitaiden rattaiden kääntymistä - tuskinpa kenenkään arkipäivä lähiaikoina mullistuisi siitä, jos säieteoriat osoittautuisivat harhapoluksi tai sitten todeksi tai jos Higginsin bosoni löytyisi tai ei. Joidenkin tiettyjen alojen epävarmojen tulosten ja kyseenalaisten menetelmien tuottaman tiedon varassa ollaan kuitenkin nytkin tekemässä valtavan suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat koko ihmiskunnan hyvinvointiin. Tällaisissa tapauksissa on mielestäni syytä olla todella huolissaan teorioiden ammotavista aukoista ja vaatia selviä vastauksia sen sijaan, että alistuisi pelkkään auktoriteettiuskoon.

(Voisi tietysti taas valittaa käytämästäsi mustavalkoisesta jaosta maallikko-asiantuntija - aivan kuin välissä ei voisi olla eri tasoja, mutta tästähän taidettiin kinastella jo aiemmin ihan riittävästi.)

JakomäenNeruda

Petri Riikonen, en ole samaa mieltä kuin sinä yllä, vaan jaan kse:n käsityksen, että tutkijalla on lyhyenkin perehtymisen jälkeen maallikkoa enemmän rahkeita arvioida tutkimustuloksia millä tahansa alalla, joka käyttää suunnilleen samoja menetelmiä, kuin hänen omansa. Tässä suhteessa on suuria eroja tieteiden välillä. Esim. yhteiskuntatieteilijä ei kykene arvioimaan fysiikan tuloksia, kun taas fyysikko voi hyvinkin pystyä arvioimaan yhteiskuntatieteen tuloksia, jos ko- julkaisussa on käytetty esim. jotain statistista menetelmää (joiden matemaattisista perusteista humanisteilla ei valitettavan usein ole hajuakaan).

Mielestäni maallikonkin on usein parempi ajatella, ettei tiedä jostain asiasta mitään, kuin omaksua sellaisenaan tiedeyhteisön vallitseva paradigma. Näin on varsinkin silloin, jos oma kokemus tai intuitio näyttää sotivan sitä vastaan. Esimerkkinä vaikkapa vauvojen nukuttaminen vatsallaan, jota joskus jopa suositeltiin, mutta jonka nykyisin tiedetään lisäävän kätkytkuoleman riskiä.

Turha toivoa parempaa

"Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen."

Netissäkin? Netin ulkopuolella se ei ainakaan sitä tee missään. Netin ainoa toivo asiassa voisi olla, että ihmiset vihdoin huomaisivat, kuinka typerää on yksin vaahdota suurien tunnekuohujen vallassa jonkun metallimöhkäleen vieressä nimimerkillä kirjoittaen asiasta, joka nyt harvoin kuitenkaan edes on mikään maailman tärkein - saati että väittelyn voittamisesta mitään hyötyä saisi.

Käytännössä koko tutkimuskenttä on, ja on aina ollut, vain pienen valtaakäyttävän joukon egoistinen temmellyskenttä; politiikkasta, tai taloudesta nyt puhumattakaan, saati seuratoiminnasta, kaveripiirien keskusteluista tai mistään muustakaan inhimillisestä toiminnasta.

MrrKAT

"Miten asiantuntija voisi osallistua nettikeskusteluun? "
-Pitämällä blogia, jossa ei ole kommentointimahdollisuutta.
-Tekemässä hit-and-run sissi-iskuja foorumiin X viikolla a, viikkojen päästä foorumiin Y viikolla b jne.
-> tutkijalta säästyy aikaa hermoja ja vaivaa,kun ei tarvi jatkuvasti vastailla typeriin kysymyksiin ja linkkeihin-hukkumis-miekkailuun, vaikka voipi käsitellä tosin jotain kiistanalaista aihetta blogissaan. Eikä vaivaa linkki-infoähky.

Ja pseudotieteilijät ja denialistit voivat tapella keskenänsä foorumilla, inttää itsensä vaikka sinisiksi. Vaikka ilmasto lämpeneekin rajusti muualla. ;D

MrrKAT

Jatkan
Tapa 3: -Lehdessä, kuten Tiede ja Tähdet ja Avaruus-lehdissä, vastaamalla lukijoiden valikoituihin ns. tyhmiin kysymyksiin.
Kun tämän tekee vielä netissä nettilehdessä tai lehden nettipalstalla, niin se on osallistumista.

Ja tarvitsematta kuluttaa loputtomasti aikaa 230 sivun selaamiseen, jota nettikeskustelijat ovat kuluttaneet kysymykseen "Ovatko ihmiset käyneet kuussa?" tai 2143 sivuun jossa on mietitty ja denialisoitu mitä typerimmin, että onko kasvihuoneilmiötä olemassa.
Ei tutkijaa voi velvoittaa moiseen typeryyden kuolettavaan savottaan.

Hannu Tanskanen

@MrrKAT

"tai 2143 sivuun jossa on mietitty ja denialisoitu mitä typerimmin, että onko kasvihuoneilmiötä olemassa"

Ei uskon kritisointi ole ollenkaan typerää.

MrrKAT

H.T:"Ei uskon kritisointi ole ollenkaan typerää."

Evoluutio-uskon ? Siihen se vertautuu denialistien silmissä (molemmat käyttää sanaa usko). Ja yhtä turhaa, vaikka tutkijat ovat joskus jopa alentuneet vastaamaan evoluutio"uskontoa" kritisoiviin yleisökysymyksiin Luonto-lehdessä ja Tieteen päivien luennossa. No, yksi vastaus on aika vähäistä keskusteluksi.

Hannu Tanskanen

En minä tiedä kuka ja missä olisi rinnastanut evoluutiokeskustelun ja ilmastokeskustelun? Ei ilmastoteoria ole ollenkaan
rinnastettavissa evoluutioon, josta sentään on paljon todisteitakin (on tosin muutamia kiusallisia aukkojakin, "puuttuvia renkaita",mutta kun en ole biologi, en jatka tästä). Jos denialisti-nimen alle luokitellaan sitten kaikki päivänselvät hörhötkin, niin ei niitä
alarmistitkaan pakoon pääse, vai mitä tuumaat vaikkapa tästä:

http://www.agoracosmopolitan.com/home/Frontpage/2007/01/08/01291.html

MrrKAT

Jatkan pääaiheesta "Miten asiantuntija voisi osallistua nettikeskusteluun?".. (tämä on ehkä blogitapa 2 paranneltuna):
Esimerkkinä 1. Mikael Jungner, joka ehdottaa lisää maahanmuuttajia suomeen ja toivoo minareetteja ja hindutemppeleitä.. :D
http://mikaeljungner.puheenvuoro.uusisuomi.fi/90269-suomi-tarvitsee-lisa...

Hän
a) voi kirjoittaa pitkän alustuksen (joka ehkä karsii osan fanaatikoista?),
b) vain muutaman kerran vuodessa (jolla välttää burnoutin ja ajankulun)
c) vastailee vain joillekin. Ja usein vain 1-3 rivillä. (jolla välttää infoähkyn ja burnoutin ja ajanhaaskuun).

Hän on tosin lähinnä poliitikko, jonka on vähän pakkokin ottaa kontaktia yleisöön, mutta tässä on ehkä vinkkejä miten välttää infoähky/blogi-burnout..

Sitten
Esimerkkinä 2. prof. Jukka Kemppinen
http://kemppinen.blogspot.com/
ja hänen blogitavasta opittavaa:
a) Hän kirjoittaa välillä ns. sivistyksellisistä jutuista, kirjallisuudesta, klassisesta musiikista ym korkeammasta kulttuurista, joten tämä karsinee ja ravistanee välillä ns. sivistymättömät moukat kyydistä. (Vrt. klassinen musa karkottaa nuoret ostoskeskuksista ;)
b) Hän sensuroi, selvästi ja joskus kommentoiden nimeltä mainiten miksi on tehnyt niin.
c) jokin muu seikka ? (pieni mysteeri miksei enempää häiriköitä ja miten jaksaa joka päivä 1-2 blogia..)

MrrKAT

H.T.:"En minä tiedä kuka ja missä olisi rinnastanut evoluutiokeskustelun ja ilmastokeskustelun?"

-"Meidän" puolella minä ja Chris Mooney,
http://www.desmogblog.com/evolution-and-climate-deniers-natural-allies

-Ilmastodenialistien puolelta Christopher Booker (jota "kse" esitteli skepsis.fi:ssä), joka onnistuu tekemän sen yhdessä ja
samassa The Telegraghin artikkelissaan, jonka linkki löytyy täältä:

http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=350377
C.Booker, The Telegraph:"Charles Darwin zealots have made science a substitute religion"

Hannu Tanskanen

@MrrKAT

"Kaikki parturit ovat huoria,mutta kaikki huorat eivät ole partureita"

Toki voi olla ilmastoskeptikkoja, jotka ovat myös kreationisteja, mutta ei se tarkoita kaikkien skeptikkojen olevan kretsuja.

Jussipussi

Aina jokunen sentään on joka tunnustaa virheensä, toki ongelma on siinä että näihin auktoritetteihin on uskottu ilman suurempaa kritiikkiä?

"Kauppatieteilijät opetettiin etenkin yhdysvaltalaisissa bisneskouluissa luottamaan matemaattisiin malleihin, terveen järjen vastaisiin monimutkaisiin rahoitustuotteisiin ja ahneutta lisääviin kannustinjärjestelmiin.

Seurauksena oli velkavipuja, valtioiden riskilainoituksia, luottoluokitusten sumutusta, yhteisten rahaliittosopimusten ylikävelyä, piittaamattomuutta ja yli varojen elämistä, koska asiantuntijat eivät nähneet touhussa mitään väärää. Olivathan ne heille opetettujen teorioiden mukaisia."

http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2011/12/15/kauppakorkean-profes...

Conventional people are roused to fury by departure from convention, largely because they regard such departure as a criticism of themselves.
Bertrand Russell

When the intensity of emotional conviction subsides, a man who is in the habit of reasoning will search for logical grounds in favour of the belief which he finds in himself.
Bertrand Russell

Näitä sietää pohtia varsinkin silloin kun kokee oikein vahavasti olevansa oikeassa...

Petri Riikonen

Vielä yksi pointti tähän asiantuntijuuskeskusteluun.

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Paula Salovaara ihmetteli 17.12.2011 pääkirjoitussivun tekstissään ”Pallo hukassa ja voi lopussa”, miten lehden lukija tai edes toimittaja osaisi valita parhaan asiantuntijan esimerkiksi hiilihydraattikeskustelussa: ”Ongelmia on ainakin yksi: asiantuntijaksi on ilmoittautunut niin laaja kirjo eri alojen eksperttejä, ettei totuudesta ole voinut saada minkäänlaista varmuutta. Asiantuntijat ovat keskenään usein täysin erimielisiä.” ”Me toimittajat olemme voimattomia, jos pitää selvittää, kuka tässä on oikeassa.” http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Pallo+hukassa+ja+voi+lopussa/a130555156...

Toimittajat ovat voimattomia vain, jos olettavat, että tutkijat ovat kuin eri kantoja edustavat poliitikot eli että kyseessä ovat näkemysasiat, joille annettava painoarvo riippuu poliittisesta kannasta. Sen sijaan jos toimittajat ymmärtävät sen, että luonnontieteissä eri tavoin meritoituneilla tutkijoilla on ihan aitoja pätevyyseroja ja että alan tutkijayhteisön valtavirtakäsityksellä ja yksittäisten henkilöiden siitä poikkeavilla näkemyksillä on ihan aito luotettavuusero, selvitysvoimaa riittää.

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm pui tätä erinomaisesti mielipidesivun kirjoituksessaan ”Asiantuntijaksi ei voi ilmoittautua” 19.12.2011. ”Tutkijat yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa eivät ole ”ilmoittautuneet asiantuntijoiksi”, heidät on arvioitu päteviksi näihin tehtäviin.” Tekstin voi lukea Hesarin digilehdestä, jos on siihen tunnukset. http://www.hs.fi/verkkolehti/mielipide/

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto