Kesäloman kynnyksellä on kiva miettiä, mitä tällä kertaa lukisi. Samalla on kiva muistella parhaita aiempia lukuelämyksiä. Tässä listaus tietokirjoista, jotka ovat eniten vaikuttaneet maailmankuvaani.

Jacques Monod, Sattuma ja välttämättömyys. Tutkielma modernin biologian luonnonfilosofiasta (WSOY 1984). Alan hieno klassikko. Biologiaa opiskellessani tiivisti minulle oman alani perusfilosofian. Kirjan nimi viittaa 400- ja 300-luvuilla eaa. eläneen kreikkalaisfilosofi Demokritoksen lausumaan ”kaikki maailmankaikkeudessa on sattuman ja välttämättömyyden hedelmää”. Lausuma sopii hyvin evoluution toimintaan: mutaatiot tarjoavat sattumaa ja luonnonvalinta välttämättömyyttä.

Alan Chalmers, What is this thing called science? (Open University Press 1990) Auttoi minua ymmärtämään, miten luonnontieteet toimivat ja miten ne eivät toimi. Mitään ei käytännössä voida lopullisesti osoittaa oikeaksi tai vääräksi, mutta koetulokset suhteutettuina alan aiempaan tietoon tarjoavat luotettavimman saatavissa olevan tiedon. Ja se syntyy, kun tieteenalan asiantuntijat yhdistävät viisaat päänsä.

Simon Schama, Landscape and memory (Fontana Press 1996). Antiikista nykyaikaan Euroopan maisemiin liittyvät historialliset, uskonnolliset ja kansallisromantiset myytit ovat koukuttaneet ihmisiä ja pönkittäneet niin kapinoitsijoita kuin diktaattoreita. Ihmiset ovat olleet valmiita tappamaan ja kuolemaan myyttien takia. Opin, ettei myyttien voimaa kannata aliarvioida ja että romantiikalla on vaaransa.

Robert Geroch, Yleinen suhteellisuusteoria A:sta B:hen (Art House 2000). Pedagogisesti loistava itseopiskelukirja. Sen luettuani tunsin edes hetken hahmottavani, miten avaruutta ajatellaan einsteinilaisesti. Tuo hahmottamisen tunne perustui kirjan koko tietomäärään ja tuli luettuani kirjan järjestelmällisesti ja ajatuksella, eikä tunne ole säilynyt, kun muistikuva sisällön yksityiskohdista on hiipunut. Elämäni hienoimpia oivallustunteita joka tapauksessa: vakuuttuminen siitä, että suhteellisuusteoreettinen avaruus on maallikonkin ymmärrettävissä ilman mutkikasta matematiikkaa.

Kari Enqvist, Monimutkaisuus (WSOY 2008). Tämä hälvensi mystiikan hiukkas-aalto-dualismista: siitä, miten esimerkiksi valo voi mittaustavasta riippuen käyttäytyä hiukkasten tai aaltoliikkeen tavoin. Koko maailmankaikkeuden täyttää aaltoileva kvanttikenttä, jonka ”aallonhuiput” voivat sopivissa oloissa käyttäytyä niin, että koemme ne hiukkasina.

Kirjojen painaminen paperille ehkä hiipuu jo meidän aikanamme, mutta pitkien tietokirjojen tarve säilynee sähköpuolellakin. Niiden ero lyhyisiin artikkeleihin vastaa romaanin ja novellin eroa: novelli on lyhyt pistäytyminen, mutta romaanista muodostuu mukanaelämiskokemus. Niin muodostuu hyvin kirjoitetusta pitkästä tietokirjastakin, ja se jättää sen mukaisen muistijäljen.

Kommentit (12)

PekkaP

"Kirjojen painaminen paperille ehkä hiipuu jo meidän aikanamme, mutta pitkien tietokirjojen tarve säilynee sähköpuolellakin. "

Suhteeni kirjoihin on tuolta kantilta katsottuna melkoisen tunneperäinen. Minulle hyvällä kirjalla on esineellistä itseisarvoa sen sisällön lisäksi. Tietokirjoja eri tieteenaloilta hyllystäni löytyy satakunta, enkä vaihtaisi niitä edes tuhanteen sähköiseen kirjaan. Eläkeläisäijälle tämän kaltainen höperehtiminen lienee sallittua?

Sitten muutama kirja, jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani.

Weinberg: "Kolme ensimäistä minuuttia" taisi olla kirja, joka sai minut innostumaan laajemmin fysiikasta ja yleensäkin popultistisista tiedekirjoista. Hyllyssäni oleva G Gamovin "Gravitaatio" taitaa kohta olla jo harvinaisuus???

O E Wilson: "Elämän monimuotoisuus" osoitti minulle, että biologiakin voi olla mielenkiintoista. Sen jälkeen Mayr, S J Gould. Kurten ja muutamat muut ovat kuuluneet lukemistooni.

Kosmologian suhteen "Kosmoksen yksinäiset" (en muista kirjoittajaa) avasi uuden kiinnostuskohteen jota mm. Hawking, Greene ja suomalaisista ennen kaikkea Enqvist ovat rikastuttaneet.

Halstin "Suomen Sota" trilogian kautta aukesi kappale lähihistoriaa. STrilogiaon varmankin historijan tutkimuksen näkövinkkelistä subjektiivinen kuvaus, mutta minulle se oli silloin mielenkiintoinen. Siitä siirryin Suomen poliittiseen lähihistoriaan toistaiseksi ajallisena takarajana Radzinskin "Viimeinen Tsaari".

Popperin teos, jonka nimen olen jo unohtanut tutustutti minut tieteenfilosofiaan. Myöhemmin Niiniluoto ja Wriht ovat kuuluneet mielilukemistoon.

Nuorena luin fiktiivistä kirjallisuutta laidasta laitaan. Nykyään luen lähinnä tietokirjallisuutta, scifiä ja tyttäreni johdattelemana myös fantasiaa. Tosin jo -70 luvulla Taru sormusten herrasta" teki järisyttävän vaikutuksen.
Hyvälle kirjalle minulla on kaksi toisistaan poikkeavaa kriteeriä. Kirja on mielestäni hyvä, jos se on viihdyttävä tai jos se joltain osin muuttaa maailmankuvaani. Nämä ovat kriteereinä melkoisen erilaisia, mutta niin ovat kirjatkin sekä sisällöltään että käyttötarkoitukseltaan.

Se, paljonko kaikesta lukemastani on jäänyt mieleen, on ehkä sivuseikka. Sen uskallan kuitenkin sanoa suurella varmuudella, että ilman elinikäistä harrastustani kirjoihin olisin jäänyt monesta elämyksestä paitsi ja maailmankuvani olisi varmasti paljon suppeampi.

Ps. Parhaillaan on menossa H W Lewis: "Miksi heittää lanttia? Päättämisen taito ja tiede."

Petri Riikonen

Arvostan kyllä painettua kirjaa esineenä ja pidän kirjan lehteilyelämyksestä ja painomusteen tuoksusta, eli suhteeni on myös tunneperäinen. Toisaalta joskus tulee mieleen, että hyllymetrintäytettä ja pölyä voisi olla vähemmänkin ja että voisi olla kiva, jos koko kotikirjasto olisi sähköisenä mukana yhdessä kevyessä laitteessa. Monia paksuja ja painavia kirjoja olisi myös kiva lukea vaikka makuulla kevyestä lukulaitteesta. Edellyttäen, että käyttö on helppoa ja että kirja pääsee visuaalisesti oikeuksiinsa. Minusta esimerkiksi iPad on jo lupaava askel tuollaiseen suuntaan.

Ei tähänastista kotikirjastoa tietenkään käytännössä pysty siirtämään lukulaitteeseen ostamatta kaikkea uudestaan sähköisenä (eikä kaikkea tietenkään edes saa - ainakaan vielä*), mutta voin hyvin kuvitellä, että jo ihan lähitulevaisuudessa lukemisen ystävät alkaisivat kartuttaa kirjastoaan digitaalisena.

*Saattaisikohan lähitulevaisuudessa myös muodostua sellainen antikvariaattibisnes, missä vanhoja kirjoja skannattaisiin digimuotoon lukulaitteisiin? Sillä tavoinhan mikä tahansa vanhakin kirja tulisi myös potentiaaliseksi osaksi sähköisiä kotikirjastoja.

"Viihdyttävä tai muuttaa maailmankuvaani" on hyvä kiteytys niistä kriteereistä, joilla minäkin arvioin lukukokemuksiani.

Fiktiivisistä kirjoista: Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että olen fantasiakirjallisuuden ystävä, kun yksi Facebook-kaverini huomautti, että aika monet romaani- ja novellisuosikeistani voi laskea siihen kategoriaan. Sormusten herra on yksi niistä. Mutta tykkään kyllä myös yhteiskunnallisesti ja psykologisesti kantaaottavista kirjoista, tyyliin Steinbeckin Monterey-sarja tai Sofi Oksasen Puhdistus. Ja länsimaisia vanhoja klassikoita olen harrastanut runsaat kymmenen viime vuotta. Niissä kiinnostaa oman kulttuurin juurien ymmärtäminen.

Weinbergin Kolme ensimmäistä minuuttia luin minäkin jo nuorena, ja ehkä se oli yksi niistä, jotka avasivat populaarifysiikan minullekin. Omaa alaani liippaavista populaarikirjoista Gouldin Wonderful life (Burgess Shalen fossiilesta) ja Kurtenin oikeastaan kaikki paleontologiset esseet kuuluvat ykkössuosikkeihini.

Historiassa olen tykännyt kovasti Peter Englundin kertojantaidoista.

Jesse

Itse olen parhaillaan lukemassa John Derbyshiren suom. teosta Alkulukujen lumoissa. Kirja kertoo Riemannista sekä muista matemaattiikkaan liittyvistä historiallisista asioista ja toisaalta Riemannin hypoteesista, jota se pyrkii lukijalle avaamaan.

Kirja on kirjoitettu puolet "matematiikkaa" ja puolet historiaa; mm. yleistä historiaa, henkilökuvia ja matematiikan kehittymisestä. Itseäni matematiikkaa osaavana kiinnostaa jostain syystä enemmän tuo historia osuus, johon pystyy eläytymään mukaan. Matemaattinen osuus taas tuntuu pitkästyttävältä ja usein epämääräiseltä (lue: matemaattisesti epäpätevältä). Silmäilen matemaattiset osuudet läpi etsien vain mielenkiintoisia vertauksia ja poimien "tulokset" selitysten välistä. Oheislukemistona taas käytän erästä Analyyttisen lukuteorian kirjaa, josta katson tarvittaessa tarkkaa matematiikkaa.

Ainakin tämän kirjan kohdalla voisi sanoa, että lukija voi luulla ymmärtävänsä mistä kyse, mutta ei todellisuudessa sitä kuitenkaan ymmärrä. En tiedä tuleeko yleisesti populaareissa julkaisuissa tälläinen olo lukijalle ja tietysti se on varmaan kirjoittajan eräs tavoite (lukija on tyytyväinen ja laajentaa ajatusmaailmaansa). Popularisoinnin johdosta ihmiset saattavat luulla tietävänsä samat asiat kuin asiantuntijat tietämättä edes alaan liittyviä parusteita, jotka ovat kriittisen tarkastelun perusedellytykset asiassa kuin asiassa - tälläinen ajattelu on ongelmallista.

Huom! seuraava ei koske siis läheskään kaikkia lukijoita:
Muutaman populaarin teoksen lukemisen jälkeen ei vakavasti voi ottaa vielä kantaa asioihin vaikka jotkut tätä tosissaan tekevät. Tällöin pohja on hyvin "uskonnollinen" vaikka tieteen pitäisi rakentua vain faktatietoihin. Tälläisen uskon varassa olevalle pohjalle lukija voi kehittää mitä tahansa uskon varassa olevia teorioita, mikä pahinta hän voi uskoa niihin vilpittömästi. Tällöin tieteestä tulee uskonto vaikka näin ei tietysti pitäisi olla. Siis: valitsen, että uskon tuohon, tuohon ja tuohon, mutta tuohon en usko - vaikka tieteessä ei ole kyse siitä mihin kukakin uskoo.

P.S.V.

Waldbauerin Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa (tylsä nimi) tuottaa jatkuvasti iloa ja muistuttaa biodiversiteetin ja evoluution ongelmista. Massonin Kun norsut itkevät on myös vaikuttanut valaisevasti, samoin Dröscherin Pesän lämpö. Bergströmin kirjan Aivojen fysiologiasta ja psyykestä (jonka luin moneen kertaan) ajatukset olisivat edelleenkehiteltynä voineet johtaa merkittäviin asioihin tietoisuudesta. Samoin Leontjevin Toiminta, tietoisuus, persoonallisuus (jonka myös luin moneen kertaan) tuotti ajatuksia, jotka tavallaan sitten kruunasi Cookin Wittgensteins Metaphysics. Monodin Sattuma ja välttämättömyys kuului mielilukemistooni ilmestyttyään. Siihen aikaan todella uskottiin Crickin Central Dogmaan.

Alan Dorkin

PekkaP:n mainitsema "Kosmoksen yksinäiset" on Dennis Overbyen (http://en.wikipedia.org/wiki/Dennis_Overbye) kirjoittama teos. Se on kirjahyllyni (toistaiseksi) paras kosmologian historiaa ja kehitystä kuvaava kirja. Suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle alasta kiinnostuneelle.
Itse kuulun myös siihen "varttuneempaan" sukupolveen, jonka kategorioissa sähköinen kirja ei tule koskaan saamaan sitä perinteistä paperikirjan statusta, jonka voi ottaa mukaan mökille tai matkalle (kuin ystävän ikään), tai jota voi lukea sängyssä selällään ennen nukahtamista...

Alan Dorkin

Petrin blogin otsikkona on siis tällä kertaa: "Paras tietokirja rakentaa maailmankuvaa."

Niin totta, kuin tuo toteamus onkin, olen koko ikäni pohtinut sitä probleemaa, miten yhdentekevä asia ihmisen maailmankuvalla näyttäisi olevan sen tosiseikan kanssa, millä tavoin yksilö selviytyy läpi elämänsä viikosta, vuodesta, tai vuosikymmenestä toiseen! Olipa ihminen kristitty, hindu, muslimi, ateisti, tai uskoipa hän vaikkapa litteään maapalloon, tai siihen, että Aurinko kiertää maapalloa, kaikkien yksilöiden elämä näyttää "lutviutuvan" kohtuullisen hyvin maailmankuvasta riippumatta. Toisin sanoen: olipa ihminen hihhuli tai hiukkasfyysikko, pappi, kirvesmies, jehovantodistaja tai professori, yksilön maailmankuvalla - esim. käsityksellä Universumin synnystä tai rakenteesta, evoluutiosta jne. - ei näytä olevan juuri mitään vaikutusta arkipäivän töistä ja askareista selvitymisen kannalta.

Minun mielestäni tässä on jokin paradoksi! Miksi ihmisen maailmankuvalla - siis esim. "oikealla" tai "väärällä" tiedolla elämän ja kaikkeuden olemuksesta - ei näyttäisi yksilön jokapäiväisen elämän ongelmista selviytymisen kannalta olevan juuri mitään merkitystä?

Onko kysymykseni liian naiivi, vai jaksaisitko Petri pohtia kysymystäni tässä blogissasi? Miksi asia on niin, kuin tuossa edellä kirjoitin?

PekkaP

Mielenkiintoinen huomio. Otan lyhyesti kantaa toivomatta edes, että vastaukseni olisi mitenkään kattava.

Johtuisiko pärjääminen nykyisen yhteiskunnan monikerroksisuudesta? Vaikka ihmisen kyvyt eivät riittäisi opettamaan yliopistolla luonnontieteitä, löytyy yhteisöstä useimmille työtä, jolla itsensä elättää. Jos metsästäjä-kerääjä yhteiskunnassa kerääjällä oli ylioptimistisia käsityksiä kasvien myrkyttömyydestä, hän tuskin pitkään menstyi yhteisössään; luultavammin hän menehtyi ja osa yhteisöstä sen mukana. Nykyään useimmat löytävät omat lokeronsa eikä betoniraudottajan tarvitse miettiä suhteellisuusteorioita tai maailmankuvansa realistisuutta ansaitakseen palkkansa.

Platon taisi törmätä samaan ongelmaan teoksessaan ”Valtio” , kun hän laittoi Sokrateen suuhun seuraavat sanat:

"Valtiossa on varmasti vielä toisenlaisiakin palvelusmiehiä, sellaisia jotka hengenlahjoiltaan tuskin kelpaisivat yhteisön jäseniksi, mutta ovat kyllin vahvoja raskaisiin töihin. He myyvät voimiensa käytön ja koska he nimittävät saamaansa maksua palkaksi, heitä sanotaan palkkatyöläisiksi."

Terv. Palkkatyöläinen EVP.

TL

V.S. Ramachandranin Phantoms in the Brain valottaa hienosti neurotyypilliselle terveelle aikuiselle kuinka perinpohjaisesti eri tavoilla maailman voi kokea. Maailman jäsentämiseen ja sen eettisiin kysymyksiin vaikuttaa oleellisesti, se kuinka kuvittelemme muiden ihmisten toimivan. Länsimainen ihminen on pinnallisesti tarkasteltuna näyttänyt hylänneen perinteisten uskontojen tarjoaman ihmiskäsityksen, mutta mielen toimintaan liittyy edelleen raamatullisia uskomuksia, jotka aiheuttavat jokapäiväisessä elämässä kärsimystä kaikille, jotka iän, sairauden tai onnettomuuden myötä eivät edusta keskivertoaivoja.

Mielen toiminnasta voi esittää vääriä väitteitä, ja sillä ettei harhauskomuksia vastaan taistella tutkimuksella saadun tiedon avulla on kauheat seuraukset. Näköhermon rappeutumisen takia harhoja näkevä vanhus pelkää ja häpeää "hulluuttaan" ja pysyy asiasta hiljaa kuolemaansa asti, koska tietää omaistensa reaktiot. Onnettomuuden takia raajan hermovauriosta kärsivä nuori "oppii" haavojen parantumisen aikana vammaiseksi, koska motorinen aivokuori mukautuu vammaan ja hallinnan palauttaminen ennen onnettomuutta vastaavalle tasolle vaatisi erityistä fysioterapiaa, jota vielä nykypäivänä kaikki lääkäritkään eivät osaa tarjota. Erilaiset kehityshäiriöt ja etenkin niiden ulkoiset ilmentymät mielletään automaattisesti vajaaälyksi, vaikka näin ei välttämättä ole.

Useimmiten lapsi oppii ensimmäisten elinvuotensa aikana fyysisen ympäristönsä lainalaisuudet, joiden intuitiivista sisäistämistä tarvitaan elämässä selviytymiseen. Ainoiksi oikeiksi tieteiksi mielletyt fysiikka ja kosmologia eivät tämän jälkeen tarjoa muuta kuin triviaa ja teknologiaa.

Alan Dorkin

PekkaP kirjoitti: ”Johtuisiko pärjääminen nykyisen yhteiskunnan monikerroksisuudesta?” Hän jatkoi: ”Betoniraudottajan ei tarvitse miettiä suhteellisuusteorioita tai maailmankuvansa realistisuutta ansaitakseen palkkansa.”
Erittäin hyvä analyysi esittämästäni ”paradoksista”. Näin ovat näreet minunkin mielestäni nykymaailmassa. Muurahaisen ei yhteiskuntahyönteisenä tarvitse tietää ympäröivästä maailmasta yhtään mitään. Riittää, että jokainen yksilö kantaa oman havunneulasensa kekoon!

TL kirjoitti: ”Useinmiten lapsi oppii ensimmäisten elinvuosiensa aikana fyysisen ympäristönsä lainalaisuudet, joiden intuitiivista sisäistämistä tarvitaan elämässä selviytymiseen. Ainoiksi oikeiksi tieteiksi mielletyt fysiikka ja kosmologia eivät tämän jälkeen tarjoa muuta kuin triviaa ja teknologiaa.”
Ensimmäisen lauseen väittämästä olen täysin samaa mieltä. Jälkimmäinen lause ei välttämättä pidä paikkaansa, eli se vaatisi mielestäni lisäperusteluja. Kuka on väittänyt, että fysiikka ja kosmologia olisivat ”ainoat oikeat tieteet”?

MrrKAT

Lisää maailmanmullistajia(ni):
- Diamond, Jared : Tykit, taudit ja teräs. Lisäksi myös Romahdus ja Kolmas simpanssi
- Boyer, Pascal: Ja ihminen loi jumalat: Kuinka uskonto selitetään
- Dawkins, Richard : Sokea kelloseppä
- Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus sekä Niiniluodon 80-luvun pari oppikirjaa jotka löysin kuumana kesänä 88.
Isän "hyllystä":
- Tekniikan peruskirja, joku sodan jälkeinen jonka isän hyllystä löysin ja josta tieteen ja tekniikan löysin
- Wiio, Osmo A: Radiotekniikan käsikirja tai joku semmonen, opetti kaiken amatöörielektroniikasta

P.S.V.

Jeffrey Moussaieff Masson erotettiin Freud -arkiston johdosta hänen paljastaessaan Freudin psykoanalyyttiset tökeryydet. Kirjan nimi on "Freud ja totuus. Taistelu viettelyteoriasta". Suuren taiteilijan eräänlainen elämäkerta hahmottuu teoksista Heimo Haitto: "Maailmalla" ja Haitto & Vastari: "Viuluniekka kulkurina". Käärinliinan ongelmaan perehdytti Ian Wilsonin "Käärinliinan arvoitus". Atomintutkijoiden kohtaloista kertoi kiinnostavasti Robert Jungkin "Tuhansia aurinkoja kirkkaampi".

telson

Jos pitäisi nimetä suurin syy, minkä takia ihmiset länsimaissa eivät usko Jumalaan ja luomiseen, on se todennäköisesti kehitysoppi – asia jonka teki tunnetuksi Charles Darwin 1800-luvulla. Hänen teoriansa perustuu käsitykseen, että nykyinen eliökunta ei ole syntynyt Jumalan kädestä, vaan että se on kehittynyt yksinkertaisista elämänmuodoista pitkän ajan kuluessa. Kaikki nykyiset muodot ovat seurausta kehityksestä, joka on tapahtunut eläin- ja kasvikunnassa. Kehityksen taustalla ovat sellaiset tekijät kuin luonnonvalinta sekä mutaatiot, joiden on oletettu saaneen aikaan muutoksia lajeissa.
Tärkeätä on kuitenkin huomata, että evolutionistisen maailmankuvan perustekijä on ajatus miljoonista ja miljardeista vuosista. Oletetaan, että maailmankaikkeus ja maapallo ovat miljardeja vuosia vanhoja, ja että vanha maapallo automaattisesti osoittaa evoluutioteorian oikeaksi. Niin oletetaan, vaikka ei ole edes pystytty todistamaan spontaania elämänsyntyä todeksi ja vaikka ei ole voitu tuoda esiin välimuotoja tärkeimpien pääryhmien välillä. Ongelmia, mitä evoluutioteoriassa esiintyy, on saatettu yksinkertaisesti selittää sillä, että aika tekee kaiken mahdolliseksi ja vuosimiljoonien kuluessa voi tapahtua mitä tahansa.
Asiaa voitaisiin verrata siihen, että jos tyttö sadussa suutelee sammakkoa, ja sammakosta yhtäkkiä tulee prinssi, pidetään sitä vain satuna. Kuitenkin sama asia muuttuu heti tieteeksi, kunhan siihen varataan vain tarpeeksi aikaa, eli 300 miljoonaa vuotta, koska siinä ajassa tiedemiehet uskovat sammakon muuttuneen ihmiseksi. Ajan uskotaan mahdollistavan kaiken, vaikka se olisi vastoin käytännön havaintoja.
Joka tapauksessa tässä kirjoituksessa tarkastellaan maapallon ja maailmankaikkeuden ikää, ja onko se sittenkään niin varmalla pohjalla. Tarkoitus on selvittää, ovatko ne niin vanhoja kuin on oletettu, vai onko kysymys vain tarinoista. Tutkistelu aloitetaan lähiavaruudesta.

http://www.jariiivanainen.net/maapallonika.html

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto