Tunsin geokateutta, kun kesälomalla luin eräiden muiden maiden geologiasta. Ei, en tarkoita mitään runebergiläistä ”on maamme köyhä, siksi jää” -malmikateutta. Tarkoitan tunnetta, joka syntyi, kun katselin kuvaa lumihuippuisista Kalliovuorista yhdysvaltalaisen järvimaiseman taustalla tai luin brittiläisestä paleontologista, joka mainitsi löytävänsä sopivasta paikallisesta kivikosta yleensä kymmenessä minuutissa trilobiittifossiilin.

Suomessa on kivikirjasta vain kannet. Esimerkiksi Britanniassa voi lukea melkein koko kirjan. Meillä on muinaisen, fossiilittoman peruskallion pinnalla tuoreen jääkauden merkit eikä juuri mitään siltä väliltä, mutta Walesissa voi kävellä fossiilipitoisilla kallioilla, joiden perusteella kambri-, ordoviki- ja siluurikausi nimettiin, ja sieltä on helppo siirtyä läheiselle vanhan punaisen hiekkakiven alueelle, joka muodostui Devonin mukaan nimettynä devonikautena. Keski-Englannissa voi ihailla kivihiilikauden kalkkimuodostumia, ja Kanaalin rannalla voi tunnelmoida kuuluisilla valkoisilla liitukautisilla jyrkänteillä.

Kaiken huippu on se, että briteillä on omalle muinaismerelleen jopa nimi. Sekä Suomen että Britannian kallioperä koostuu kahdesta eri-ikäisestä osasta, jotka ovat hitsautuneet yhteen välissä olleen valtameren sulkeutuessa. Lounais- ja Koillis-Suomi kuitenkin törmäsivät niin kauan sitten, että meren identiteetti on jäänyt vuosimiljardien hämärään. Sen sijaan Skotlannin ja Englannin välinen meri tunnetaan hyvin: se oli Japetus, joka aaltoili muinaismantereiden välissä puolisen miljardia vuotta sitten.

Näitä pohtiessani oivalsin tilanteen koko ironian. Suomessa ei ole fossiileja sen takia, että Suomi on ollut liian vuoristoinen maa juuri väärään aikaan. Suomen muinaisvuoristot olivat kylläkin kuluneet liki juuriinsa jo ensimmäisten silminnäkyvien eläinten ilmaantuessa. Peruskallion penteleemme oli kuitenkin vielä juuri sen verran ikävästi koholla, ettei jäänyt kunnollista vedenalaista pintaa, johon fossiilipitoisia sedimenttejä olisi kerrostunut.

No, se sentään lohduttaa, että Suomen ja sen ympäristön peruskalliokilpi eli Baltica oli itsenäinen ja merkittävä laattatektoninen toimija jo siinä vaiheessa, kun Pohjois-Amerikasta oli olemassa vasta Laurentiaksi kutsuttu pohjoisosa ja  Britannia piileskeli erillisinä Skotlannin suikaleena Laurentian kyljessä ja Englannin ja Walesin suikaleena jättiläismanner Gondwanan kupeessa. ;)

Kommentit (13)

Pentti S. Varis

http://www.nps.gov/grte/images/20071002172604.jpg

Vuoristot ja lumihuippuiset vuoret ovat tyypillisiä kokemuksen nimeltä awe (engl.) herättäviä kohteita. Psykologiassa on tehty tätä kokemusta koskeva merkittävä löydös: kiire häviää, kärsivällisyys kasvaa ja auttamishalu lisääntyy. Suomentaisin sanan awe tässä tapauksessa "kauneus on täydellinen"-kokemukseksi.

"..jaw-dropping moments made participants feel like they had more time available and made them more patient, less materialistic, and more willing to volunteer time to help others."

http://www.sciencedaily.com/releases/2012/07/120719161901.htm

Mutta on meillä kotonakin ko. kokemuksen helposti herättäviä kohteita: riekaloituvat sadepilvet, valoa virtaava iltarusko, tunturin kuve, metsälampi, suon selkä,..

Hypoteesini mukaan "kauneus on täydellinen"-elämys aktivoi lymfakiertoa ja saa aivojen eri osa-alueet hetkeksi yhdistymään.

Petri Riikonen

Pentti, hyviä pointteja. Juuri tuollaisia elämyksiä minäkin kaipaan luonnosta. Täällä pääkaupunkiseudun maisemissa saan niitä helpoimmin juuri mainitsemastasi taivaasta (pilvet, myös tähdet) ja ehkä meren ulapasta.

Mutta voimakkaimmat sellaiset elämykseni olen saanut muissa maissa: koralliriutan jyrjänteellä Siinain eteläkärjessä, missä kirkas vesi vaihtui syvyyttä kohti sinisen eri sävyistä mustaksi, viileänlauhkeassa sademetsässä Washingtonin osavaltion rannikolla, missä sammal- ja sanikkaispeitteisten jättiläispuiden latvat katosivat sumuun, sekä korkeiden Alppien alarinteillä, missä kesäilma oli niin kirkasta, että saattoi kuvitella ojentavansa kätensä ja melkein koskettavansa laakson takaisia lumihuippuja.

Nyt lomalla kävin Tennispalatsin taidemuseossa katsomassa Georgia O'Keeffen maalauksia. Oppaan mukaan O'Keeffe tavoitteli kuvissaan juuri kohteiden ylevöittämistä, ja siksi hän maalasi kukkia ja erämaamaisemia sillä tavoin kuin maalasi. Hän siis löysi ylevöitymisen tunnetta yksittäisistä kukanteriöistäkin.
http://www.hel.fi/hki/taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennisp...

Minäkin olen koettanut opetella saamaan näitä kokemuksia pienistäkin asioita, mutta helpoimmin ne edelleen syntyvät silloin, kun voin tuntea itseni pieneksi ja luonnonvoimat suuriksi.

Metusalah

"Suomessa ei ole fossiileja sen takia, että Suomi on ollut liian vuoristoinen maa juuri väärään aikaan."

Eikös tämä logiikka mene siten, että jääkausi (kilometrien paksuinen jäämassa) on höylännyt peruskalliota myöten putipuhtaaksi kaikki eloperäisiä aineksia käsittävät komponentit Suomen maaperästä, käsittäen myös fossiileja todennäköisesti sisältäneet maakerrokset.
Tämän lisäksi Suomi ei kuulu mannerlaattojen liitoskohtiin. Esimerkiksi Aasian ja Intian mannerlaatat ovat vuosimiljardien saatossa puristuneet toisiaan vasten synnyttäen muun muassa Himalajan vuoriston; tästä syystä johtuen vaikkapa trilobiitteja löytyy Himalajalta yli kahdeksan kilometrin korkeudesta, vaikka trilobiitit ovat olleet merenpohjan muinaisia asukkeja.

Petri Riikonen

Metusalah, hyvä täsmennys.

Suomi ei tosiaan ole ollut mannerlaattojen liitoskohdassa sinä aikana, kun makroskooppista elämää on ollut. Kaikki vuoremme poimuttuivat niin muinoin, ettei silloin ollut vielä silminnäkyvää elämää eikä niihin siksi voinut tulla sellaisia kivettymiä kuin esimerkiksi Himalajan kiviin.

Mutta jos täällä olisi ollut fossiilipitoisia sedimenttikiviä silminnäkyvän elämän ajalta, niin tuskinpa jääkaudet olisivat niitä tuhonneet. Eihän jää hävittänyt niitä Britanniastakaan.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin nykykäsityksen mukaan 2,4 miljoonan viime vuoden jääkaudet höyläsivät vain joitakin metrejä Suomen pinnasta: lähinnä irtomaan sekä valmiiksi rapautuneet tai vahvasti haljenneet kalliopinnat. Kallioperän pinta oli kulunut lähelle nykytasoaan jo silmiinnäkyvän eläinkunnan aamuun eli vendi- ja kambrikauteen mennessä. Sitä ennen eroosio oli höylännyt vuoristoamme matalaksi peräti 15-18 kilometrin verran. Esimerkiksi geologi Eeva Mäkelä kirjoitti tästä lehtijutussamme jokunen vuosi sitten: http://www.tiede.fi/artikkeli/1064/elamme_tulivuoren_juurissa

Muuten, jos satun kirjoittelemaan täällä omiani, niin toivon, että joku paikalle sattuva geologi viitsii oikoa. Kun olen taustaltani biologi ja lueskelen geoaiheita lähinnä harrastuksena, saattaa olla, että ymmärrän jotain pieleen.

semafoori

Jääkausi kaivoi meille kullan esiin, jota löytyy sieltä täältä moreenimaasta.
Kulta on harvinaista maailmassa, mihin perustuu sen hinnanmuodostuskin.
Rajallinen hyödyke on arvokasta

Pentti S. Varis

Vaikka meillä onkin vähän vuoristoja, järviä meillä on sitäkin enemmän; Suomi on tuhansien järvien maa. Mutta mitä tapahtunee, jos yksi järvi kuivatetaan? Vastaus: Syntyy yhdeksiensatojen yhdeksienkymmenien yhdeksien järvien maa.

Olisi mukava tietää, esiintyykö Suomessa sellaista ilmiötä, kuin kerran näin Hurtigrutenin matkalla Norjassa. Korkealta vuorelta virtasi alas puro, mutta etäisyydestä johtuen virtaus ei lainkaan erottunut ja puro näytti jähmettyneeltä.

http://www.hurtigruten.fi/norway/

Petri Riikonen

Jääkaudet jättivät tuon tyyppisiä vesiputouksia jyrkkäpiirteisille vuoriseuduille. Kun ilmaston lämmetessä laaksojäätikkö ja sen pienemmät ja kalliota vähemmän syvälle uurtaneet sivujäätiköt sulivat, isosta laaksojäätiköstä jäi iso U-laakso (kuten Norjan vuonot, joissa nouseva merenpinta upotti U-laaksojen pohjia) ja sivujäätiköistä korkeammalle päättyviä "riippuvia laaksoja". Riippuvan laakson reunalta vesi virtaa U-laaksoon putouksena.
http://www.scalloway.org.uk/phyl12.htm

Jos Suomessa on yhtään sellaista paikkaa, niin se voisi varmaankin olla Kilpisjärven tienoilla (mutta en tiedä, onko siellä sellaista). Käsivarren pää on ainoa paikka, missä Skandien vuoristo ulottuu hitusen Suomen puolelle. Tuo Norjan vuonotkin muodostava vuoristo on Fennoskandian ainoa niin nuori vuoristo, että se oli vielä tällä jääkausiajalla jyrkkäpiirteinen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Skandit

Pentti S. Varis

Sibeliuksen 4. sinfonia on varmaan saanut syntynsä Kolille tehtyjen retkien tarjoamista vaikutteista (vaikka hän itse pyrki vähättelemään yhteyttä). Koli on varmaan yksi hienoimmista vuorista maassamme. Kolin huipulta katsottuna Pielisellä kulkevien laivojen vanat järvessä näyttävät lumoavan jähmettyneiltä.

http://www.google.fi/search?q=Koli&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo=u&sourc...

Eräät tietynlaiset pilvet, joita näkyy yleensä vain syksyisin, saavat minut pakonomaisesti ajattelemaan Sibeliuksen 7. sinfoniaa. En löytänyt edes kuvia näistä lohkaremaisista pilvistä, joissa soivat Sibeliuksen matalat, tummat soinnut, joiden helmassa ikäänkuin 7. sinfonian kiehuva ydin lepää. Eivät ne ole cumulus fractus-pilviä, mutta vähän sinnepäin:

http://www.google.fi/search?q=cumulus+fractus+clouds&hl=fi&prmd=imvns&tb...

Pilvitaivaalla tapahtui muuten 80-luvun alussa merkillinen ilmiö. Olin juuri (1981) alkanut perehtyä itseorganisaatioon ja pilvitaivas tarjosi päivittäin paljon itseorganisaatiokuvioita: oli pitsipilviä täynnä tyypillisiä kuusikulmioita, jaksollisia viirupilviä ja vaikka mitä. Joka päivä seurasin niitä, mutta tuossa 83 - 84 -tienoilla ne kävivät yhä harvinaisemmiksi ja loppuivat 90-luvulle tultaessa melkein kokonaan. Enää niitä ei esiinny milloinkaan. Arvelen, että syynä on jokin kemiallinen aine tai sen poissaolo ilmakehässä.

Pentti S. Varis

Yksi etu siitä, että Suomen valtaisat vuoristot olivat kuluneet pois jo miljoonia vuosia ennen viimeisintä jääkautta, on hiidenkirnujen paljous. Miten hiidenkirnut ovat syntyneet? Geologit uskovat, että kestävä jauhinkivi on alkanut pyöriä heikommin kulutusta kestävässä peruskalliossa. Pyörimisvoiman jauhinkivi on saanut kilometrien paksuisen jääkerroksen alaosassa virtaavista suuripaineisista sulamisvesistä.

http://www.google.fi/search?q=hiidenkirnut&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo...

Geologien teoriaa eivät aivan kaikki ole tahtoneet uskoa. On ehkä vaikea kuvitella, miten veden pyöritysvoima voisi olla ulottunut esimerkiksi syvimpien, liki 20m syvien kirnujen pohjalle. Kaikista kirnuista ei tiettävästi ole löytynyt jauhinkiviäkään. Lisäksi kirnumaisia muodostumia on löydetty Afrikasta, jossa jääkautta ei uskota edes olleen:

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bourke%27s_Luck_Potholes.jpg

Itävallasta, Saksasta ja alpeilta on löytynyt paljon hiidenkirnuja, mutta osa niistä saattaa olla miljoonia vuosia vanhempia kuin meikäläisten kirnujen uskotaan olevan. Ne voivat olla peräisin noilla alueilla vallinneilta aiemmilta jääkausilta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4kausi_Alpeilla

Petri Riikonen

Kirjassa Jääkaudet (toim. Marjatta Koivisto, WSOY 2004) mainitaan hiidenkirnuista, että niitä voi syntyä, kun kalliota hiovia kiviä liikuttelee putous, voimakas pyörre tai rantatyrsky. Ja jäätikön alla vaikuttaa vielä tosiaan se sulamisevesien suuri paine. Ehkä nämä erikseen tai yhdistelminä selittävät kaikki erilaiset paikat, mihin hiidenkirnuja on maailmassa muodostunut.

pete

No mihikäs sitä kirnuja kaivattaisinkaan. Malmia löytyy tietyinpaikoin. Eläköön kaivosyhtiöt jotka saavat tehdä mitä sattuu ja paljon enemmänkin!

Kari Vikanti

Olen ilmeisesti ollut väärässä kuvitellessani Ateneumin portaikon fossiileja itämeren muinaisiksi olioiksi?

Petri Riikonen

Ovathan ne ilmeisesti muinais-Itämeren olioita, mutta ei oikosarvia sisältävää kalkkikiveä tietääkseni ole löydetty Suomen alueelta, vaan se on rahdattu rakennuskiveksi etelämpää.

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto