”Varsinaisia tiedejournalismin harjoittajia ei oikeastaan ole edes olemassa”, kirjoittavat artikkelissaan tuoreimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä Aku Heinonen ja Tiina Raevaara. ”Ihanteellinen tiedejournalisti toteuttaa vahtikoiran tehtävää ja laajentaa tiedettä ja sen tuloksia arvioivaa vertaispohjaa tiedeyhteisön ulkopuolelle.” Tieteen tykkääjänä olen sitä mieltä, ettei meistä toimittajista edes teoriassa voisi olla tieteen vahtikoiriksi ja että siksi tuollaisten tiedejournalistien ilmaantumista on turha odottaakaan. Miksei edes teoriassa? Siksi, että tieteen tulosten luotettavuus perustuu kunkin tieteenalan sisäiseen vertaisarviointiin. Asiantuntijat, joilla on alastaan eniten tietoa, arvioivat toistensa työtä, ja sillä tavoin päästään luotettavimpaan tietoon, mitä käytännössä on saatavissa. Välillä erehdytään ja käsityksiä korjataan, mutta on turha kuvitella, että joku alan asiantuntijoihin kuulumaton, esimerkiksi toimittaja, voisi luotettavammin arvioida tuloksia kuin tiedeyhteisö itse.

Vahtikoiralla on kyllä paikkansa kerrottaessa tutkijoiden epärehellisyyksistä, esimerkiksi tieteellisestä vilpistä. Mutta silloin, kun tällainen ylittää uutiskynnyksen, jutunteko ei edellytä mitään erityistä tiedejournalismin taitoa, vaan vastaa esimerkiksi poliitikkojen hairahduksista kertomista. Tämä on kuitenkin mielestäni ainoa tilanne, missä tiedetoimittajan ja politiikan toimittajan osaamisalueet risteävät.

Tiedetoimittajan, esimerkiksi minun, ydinosaamista on tieteen yleistajuistaminen eli popularisointi. Tällaisen tyypillisen tiedetoimittajan Heinonen ja Raevaara luokittelevat varsinaisen tiedejournalistin kesyksi serkuksi, joka syö tutkijan kädestä, ja sitä he kritisoivat: ”Tutkijan ja tiedetoimittajan välisestä yhteistyöstä johtuen popularisointi ei täytä objektiivisen journalismin kriteereitä.” Tuollainen käsitys objektiivisuuden puutteesta perustuu kuitenkin tieteen ajattelemiseen jonkinlaisena poliittisena toimintana, jossa ulkopuolinen, poliittisesti sitoutumaton raportoija pystyy antamaan objektiivisimman kuvan. Oman käsitykseni mukaan tiede kuitenkin ratkaisevasti eroaa politiikasta siinä, että objektiivisin tieto tieteestä syntyy kunkin tieteenalan sisällä. Ulkopuolisella ei ole mitään keinoa tuottaa tietoa, joka olisi vielä tuotakin objektiivisempaa. Siksi uskon, että yleistajuistamalla kunkin tieteenalan vallitsevia käsityksiä tiedetoimittaja parhaiten toteuttaa Journalistin ohjeiden kohtaa 8: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.”

 

Kommentit (17)

Neonomide

Hyvä kirjoitus. On tosin helppoa olettaa, että perinteiset kriteerit uutiskynnyksen täyttymiselle voivat olla liian kankeita. Nämä kriteerit ovat yleensä julkaisu itse (Science, Nature ja erikoisalalehtien kerma) ja siitä eteenpäin puksuttava välitön PR-koneisto. On myös hyvä huomioida, että "uutiset" ja "scoopit" ovat eri tasoista toimintaa tiedejournalismin näkökulmasta. Edellinen on PR-mainostoiminnan jakamista vähemmistökielille ja uusiin medioihin, jälkimmäinen taas varsinaista tiedeJOURNALISMIA.

Filosofian proffani on painottanut, että tieteellisessä työssä jokaikinen askel aivan perusasioista lähtien on altis virheille. Kun yhä useamman tutkimuskoosteen [sic] perusteella tieteelliseen tutkimukseenkaan luottaminen ei ole luotettavaa, miksi tulisi pitää tiedetoimittajia hirveän luotettavina? Hehän voivat vain toistaa tutkimusten virheitä edelleen (esim. metodologisesti aivan onneton D-vitamiinitutkimus etusivulla)

”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen... toimintaan jo olemassa olevan PR-koneiston jatkumona.”

Tuomas Aivelo

Olen samaa mieltä kirjottajien kanssa: Suomesta puuttuu tiedejournalismi lähes täysin ja kyllä, sitä tarvitaan.

Mielestäni tiedetoimittajat toimivat nyt rikkinäisen puhelimen lailla. Ottavat lehdistötiedotteen, lisäävät siihen muutaman oman virheen ja laittavat sen ulos mediaan. Jos he oikein revittelevät, he haastattelevat tutkijaa ja sitten raportoivat tuloksista totuutena. Aiheiden seuraaminen on olematonta: suurin osa tutkimuksista raportoidaan kerran - eikä niihin palata, vaikka tutkimus saisi myöhemmin kritiikkiä osakseen. (Ja tämä on nykyisin helppoa! Epäilyttävät tutkimukset revitään parissa päivässä palasiksi englanninkielisessä sosiaalisessa mediassa!)

Se mikä Raevaaran ja Heinosen analyysistä jäi puuttumaan, oli että tiede on eri asia kuin tieteen instituutiot. (Täältähän se löytyy - poliittiinen toimija!) Tietenkin yliopistot pyrkivät ajamaan omaa asiaansa ja saamaan omalle viestilleen näkyvyyttä, tutkijat ajavat omaa asiaansa. Tähän pystyy tarttumaan yksinkertaisinkin keinoin: Toimittaja voi pyytää kommentin uutiseen joltain muulta saman alan tutkijalta. Tämä asettaa aika nopeasti uutisen järkevään kontekstiin.

Mikä tahansa yhteiskunnan tuote, joka kuluttaa niin paljon rahaa kuin tiede tekee, ansaitsee tarkkaavaiset journalistit kimppuunsa. Heinonen ja Raevaara vaativat resursseja yliopistojen viestintäpuolelle, mutta on ilmiselvää että samalla tarvitaan vastavoimia tutkimuslaitoksista riippumattomaan viestintään.

Ja olen sitä mieltä että nykytiede on niin monimutkainen järjestelmä, että vilpin selvittäminen on haastavaa puuhaa. Pitää tuntea tieteen kenttä, että osaa kaivella ja löytää epärehellisyyksiä. Vaikka tiede itsessään olisi korjaava prosessi, tieteen instituutiolle saattaa olla hyötyä piilotella ongelmia.

Metusalah

Mielenkiintoinen aihevalinta Petriltä. Minun käsitykseni mukaan - mikä useinkin saattaa olla virheellinen - tiedetoimittajan tärkein kyky pitäisi olla erottaa oleellinen tieto epäoleellisesta, esimerkiksi sillä perusteella, kuinka paljon käytettävissä oleva tieto liittyy kansalaisten intresseihin ja arkielämään tai sitten ei.
Otetaan jälleen kerran yksi esimerkki. On kaksi uutta tutkimustietoa, joista vain toinen mahtuu julkaistavaksi mediaan, toinen uutinen on jätettävä odottamaan vuoroaan tuleviin aikoihin.

Tutkimusuutinen nro 1: Ankara melu saa koiranpennun sydämen lyöntitiheyden kaksinkertaistumaan.
Tutkimusuutinen nro 2: D-vitamiinilisä ei ehkä torjukaan flunssaa.

Tiedetoimittajan on kaiken kiireen keskellä valittava toinen näistä tutkimustuloksista luettavaksi kansalaisille. Kummanko hän valitsee? Tässä on minun mielestäni tiedetoimittajan kenties tärkein rooli. Asialle on toki paljonkin eduksi, jos toimittaja uutisvalinnan lisäksi hallitsee mahdollisimman paljon aiheen substanssista, mutta kokonaisnäkemys aihelueiden keskinäisestä tärkeysjärjestyksestä on tärkein pointti.

Petri Riikonen

Toki uutistyö on yksi tärkeä osa tiedetoimittamista, ja uutisten valintakriteerit ovat tärkeä osa ammattitaitoa. Sekä tärkeitä että muuten kiinnostavia uutisia tarvitaan, ja niiden valintaan on omat kriteerinsä.

Kovinta ydintä tiedetoimittamisessa on mielestäni kuitenkin pitkäjänteinen eri tieteenalojen tiedon yleistajuistaminen. Tieteiden tuottamasta tietoudesta merkittävin osuus ei yleensä esittäydy yksittäisinä tutkimusuutisina, vaan useimmiten se on ajan mittaan kertyvää yhteenvetoa. Vähitellen tuo tietämys kehittyy ja muuttuu, ja siksi siitä on kerrottava aina uudestaan (ja tietenkin myös tulee uusia lukijoita). Siksi tiedetoimittajan keskeistä ammattitaitoa on sen hahmottaminen, millaisin sanoin ja millaisella vaikeustasolla minkäkinlaisista asioista kannattaa kertoa, jotta mahdollisimman moni ihminen pääsee nauttimaan tieteen tarjoamasta ymmärryksestä. Tuota ammattitaitoa tiedetoimittaja käyttää sekä kirjoittaessaan itse että editoidessaan asiantuntijan tai kollegan kirjoittamaa tekstiä.

Tietenkin myös tähän pitkäjänteiseen seuraamiseen kuuluu valintojen teko ja sen hahmottaminen, mikä on olennaisinta tai kiinnostavinta kertoa yleiseen tietoon. Jos tällaista seurantaa pyritään tekemään mahdollisimman laajasti kautta tieteiden kentän, siinä ei enää hevin riitä kenenkään yksittäisen tiedetoimittajan ammattitaito. Kukaan ei pysty seuraamaan ja hahmottamaan kaikkea. Siksi esimerkiksi Tiede-lehden toimituksen jäsenillä on omia erityiskiinnostuksia ja seuranta-aloja, ja meidät on alun perinkin valittu hommiimme sen perusteella, että kattaisimme seurantakentän mahdollisimman laajalti. Lisäksi meillä on vakituisia avustajia, jotka täydentävät seurantakenttäämme.

SamBody

On olemassa tiedettä ja tiedettä, ja toimittajan kyky tehdä ero noiden välille nostaa kyllä uskottavuutta sivistyneen lukijakunnan keskuudessa. Esim fysiikka/sosiologia/naistutkimus/teologia eivät ole lähtökohtaisesti aivan samalla objektiivisuustasolla ja tämän tiedostaminen on ansio myös jokaiselle tieteestä kirjoittavalle toimittajalle (unohdetaan se "tiedezuurnalisti"). On naivia ajatella että tiede olisi vapaa henkilö-/ryhmäkohtaisista ambitioista sen enempää kuin mikään muukaan elämän alue.

JOhanna

Asiaa liipaavana aiheena: on ollut keskustelua siitä, miten paljon asiantuntijoiden kannattaa esiintyä julkisuudessa. Erityisesti näissä tunteita herättävissä tieteellsitää näkökulmaa vaativissa aiheissa, kuten ilmastonmuutos, ruokavaliot, rokotukset, ydinvoima, koe-eläinasiat, tasa-arvo, sosiaalityö jne. Sama varmaan koskee tiedejournalisteja, jos nämä näyttävät esiintyvän jonkun väitttelyn osapuolen kannattajina (tämä varmasti on aika luonnollista, jos vastakkain on tieteellinen maailmankuva ja "se toinen" ja toimittaja edustaa ensimmäistä).

Henkilökohtainen taakka osallistumisesta julkiseen keskusteluun voi nimittäin olla aika rankka, vaikka asiantuntija olisikin oikeassa ja voisi perustella aukottomasti kaiken sanomansa. Lynkkaus ei rajoitu sosiaaliseen mediaan, vaan voi jatkua jopa tappouhkauksina ja reaalimailman häiriköintinä. Toimittajalle tämä on tavallaan riski, jota voi olettaa (vaikka eihän se hyväksyttävää ole), mutta se sinisilmäinen päivystävä dosentti voi joutua tilanteeseen aika yllättäen.

Ratkaisuehdotuksia ei ole minullakaan tarjota, mutta näin asinatunijana itsekin pidän kehitystä huolestuttavana. Ja erona diktatuureihin yms, Suomessa lynkkausmieliala kohdistuu nimenomaan" virallisen totuuden" edustajiin. Erilaisiin hörhähtelyihin suhtaudutaan melko asiapohjalla, jos niihin ei liity räikeitä väärinkäytöksiä.

Jussi

Ymmärsitköhän Petri oikein, vai minä väärin?

Mielestäni itseään kunnioittavan journalistin tulee toimia vahtikoirana, mutta lähinnä median vahtikoirana.
Nykyään journalisti näyttää suurimmalta osin tarkoittavan ihmistä joka kopio artikkelin täysin kritiikittömästi toisesta roskajulkaisusta joka taas on kopioinnut oman artikkelinsa vastaavasta roskajulkaisusta, jne. Primäärilähdettä ei vilkaista, eikä faktoja tarkisteta.
Tiedejournalisti tarkoittaa samaa mutta aihealueet kalskahtaa tieteelliselle.

Turha väittää että tässä seurattaisiin mitään vertaisarviointia tai että päästäisiin lähellekkään tieteen luotettavuutta.

Pahoitteluni kaikille journalisteille jotka ihan oikeasti tekevät journalistin työtä.
En tarkoita teitä, vaan sitä 99% joka kulkee valheellisesti samalla toiminimellä.

Marko Hamilo

Minusta tuo politiikan toimittajille tyypillinen vahtikoirarooli perustuu ajattelutapaan, jossa nähdään kaikki vastakkainasetteluna. Kun vastakkain ovat hallitus ja oppositio, hyvä journalisti kertoo molempien argumentit - ja jättää molemmat kiinni korruptiosta yms - tasapuolisesti.

Joskus samaa kriittistä tasapuolisuusvaatimusta kuulee tiedejournalistikin yleisjournalistiesimieheltään / toimituspäälliköltään. Tämä on johtanut esimerkiksi ilmastonmuutosuutisoinnissa (Yhdysvalloissa, ei niinkään Suomessa) sellaiseen väärään balanssiin, jossa tiedeyhteisön ylivoimaisen enemmistön konsensuskäsityksen tasaveroisena vastapuolena on yksittäinen eläkkeellä oleva geologian yliassistentti. Lääketieteessä tämä tasapuolisuus on erityisen helppoa: lääkäreitä on Suomessa jotain parikymmentä tuhatta. Jostain Tohmajärven syrjäkylältä löytyy kyllä aina se eläkkeelle jäänyt terveyskeskuslääkäri, jolla on raflaavan kriittinen käsitys valtavirtatieteen näkemyksistä ja sen verran narsismia, että on kiva edes eläkepäivillä päästä julkisuuteen.

Itse olen nähnyt tiedejournalismin paitsi popularisointina Petrin tarkoittamassa mielessä, myös journalismina siinä mielessä, että sitä toista osapuolta kuullaan - ihan kuin rikostoimittaja esittää sekä syyttäjän että puolustuksen argumentit ja politiikan toimittaja sekä hallituksen että opposition näkemykset. Mutta sen sijaan että etsittäisiin keinotekoisesti se vastapuoli, pitää varoa myös tieteellisen kiistan esittämistä siellä missä sitä ei ole. Valitettavasti yleisjournalistiesimiehet ovat huolissaan vain siitä, että ei näytetä kiistaa siellä, missä se on.

Tiedejournalistin A-tyyppinen virhe on siis esittää tieteellisenä konsensuksena näkemys, josta tosiasiassa on tiedeyhteisössä meneillään debatti. Tämän virheen välttämiseen keskittyy suurin osa tavanomaisen journalistin ammatillisista selkäydinreaktioista.

Tiedejournalistin B-tyyppinen virhe on esittää tieteellinen kiista siellä, missä vallitsee tosiasiallisesti tieteellinen konsensus. Tähän virheeseen johtaa paitsi laiskuus ja sensationalismi, myös - paradoksaalisesti - laatujournalismin (väärin ymmärretty) tasapainon eetos.

En todellakaan halua oppia yhtään mitään politiikan toimittajilta. Päinvastoin olen esimerkiksi omalla blogillani pyrkinyut antamaan politiikan toimittajillekin mallia siitä, että yhteiskunnallisiinkin kysymyksiin ja väitteisiin voi soveltaa samanlaisia vaatimuksia evidenssistä kuin tiedejournalismissa pidämme itsestäänselvyytenä. Tiedejournalistilla on ihan tarpeeksi tehtävää tutkimuksesta kirjoittavien yleisjournalistien vahtikoirana.

Tuomas Aivelo

Hei, c'mon, ei popularisointi ja tiukka uutisointi ole ristiriidassa keskenään. Resurssit tietenkin toimituspuolella ovat rajalliset, joten siinä mielessä ehkä, mutteivät näin sisällöllisesti. Lisäksi, se että Suomessa tehdään ihan hyvää tieteen popularisointia ei tarkoita etteikö tiedeuutisoinnissa olisi merkittävästi parantamisen varaa. Suurin osa virheistä ja väärinkäsityksistä tiedeviestinnässä tapahtuu epäilemättä uutisoinnin puolella.

Markolla on hyviä pointteja. Joskin voisi lisätä että laiskuus voi johtaa ihan kumpaan tahansa virheeseen ja moniin muihinkin.

Cargo

Totta. Jos olisi sellainen huippututkija-toimittaja, niin mitä hän nyt sitten suurelle yleisölle kirjoittaisi? Tietysti popularisoidun version uudesta tieteellisestä löydöstä/keksinnöstä. Lähes jokaisella tieteenalalla on omat julkaisunsa, joissa toimituskuntaan kuuluvat arvostetut huippututkijat, mutta tuollaisten julkaisuiden sisältö (esim. Journal of Astrophysics & Astronomy) on täysin lukukelvotonta tavalliselle kansalaiselle - siis tarvitaan sitä popularisointia siihen pätevältä toimittajalta.

Henna

Oulussa tiedejournalisteja koulutetaan Tiedeviestinnän maisteriohjelmassa (Tiema). Toinen asia onkin sitten se, että löytyykö tänä päivänä töitä tieteen popularisoinnin osaajille vai kääntyykö media yhä enemmän siihen halpakustanteiseen suuntaan, että ulkomailla uutisoituja "tieteen popularisointeja" vain käännetään suomeksi.

aexis

Ei tiedeuutisoinnin merkitystä saa vähätellä - minulle tiedeuutiset ovat - tai ainakin ovat olleet - täkeä keino hahmottaa missä mennään ja mistä asiasta kannattaisi milloinkin ehkä hankkia lisätietoja. Valitettavasti uutisointi on osoittautunut monasti varsin luokkattomaksi lehdistötiedotteiden kopioimiseksi toisen tai kolmannen käden lähteistä.

Vähintä mitä tilanteen korjaamiseksi pitäisi tehdä, olisi se, että toimittajat vaivautuisivat tarkistamaan alkuperäisen lehdistötiedotteen ja mielellään vielä silmäilemään alkuperäisen tutkimusjulkaisunkin läpi(*). Hyvä olisi myös selvittää onko tutkimuksen tulokset keränneet kritiikkiä alan tutkijoiden keskuudessa.

Toinen korjattava juttu olisi biaksen välttäminen uutisaiheita valittaessa. Turhan usein vaikuttaa siltä, että esim. ilmastonmuutosuutisoinnissa palstatilaa saavat kaikkein raflaavimmat ennusteet ja väitteet maltillisimpien tulosten jäädessä vaille huomiota. Käytännössä aina käy myös niin, että hurjimmat tulokset kumoavat tai vahvasti kyseenalaistavat tutkimukset tai jopa artikkelien virheiden korjaukset jäävät tyystin ilman julkisuutta.

Tietysti parasta olisi, jos uutiset osattaisiin aina liittää muihin aihetta koskeviin aiemmin julkaistuihin tuloksiin ja muutenkin taustoittamaan juttuja (esim. Sciencen "New & Analysis" / "Perspectives" -tyyliin), mutta tämä lienee liikaa vaadittu suomalaisilta medioilta...

(*) Voi tietysti kritisoida, että tieteellisten tutkimusartikkeleiden ymmärtäminen ja analysointi ei kuulu tiedetoimittajan työnkuvaan - mutta jos tiedetoimittaja ei ymmärrä seuraamansa alan metodeja eikä ole harjaantunut tutkimuksen seuraamiseen niin, että pystyisi edes karkeasti arvioimaan kuinka vakavastiotettava ja/tai perusteellinen tutkimus on ollut tai edes tajuamaan sitä, että ovatko lehdistotiedotteen väitteet heikosti perusteltuja tai jopa ristiriitaisia ko. tutkimuksen kanssa, niin mitä ihmettä me sellaisella toimittajalla teemme? Lehdistötiedotteiden aivottoman kopioinnin kun voisi ihan yhtä hyvin ulkoistaa pihtiputaan kansanopiston pitkäaikaistyöttömien mediapajalle.

aexis

Tässä tuore tyyppiesimerkki, miksi tiedetoimittajien pitäisi edes pikkaisen vilkaista mitä lehdistötiedotteen takana oleva tutkimus oikeasti sanoo:

http://www.tiede.fi/keskustelut/post1832381.html#p1832381

Esim. CO2-raportti uutisoi tuon lehdistötiedotteen aika suorana käännöksenä - tosin tietysti ilman "tylsiä" lukuja (jokuhan voisi vaikka vahingossa alkaa ihmettelemään, että onko se 2% paljon vai vähän).

uskovainen

Minusta tiedejournalisti toimii mediassa monessa eri tasossa.

Tieteen popularisointi on tietysti keskeisessä osassa. Yksittäisen tutkijan työstä raportoidessaan haastateltava on pääosassa, eikä tiedetoimittajan tehtävä ole silloin esitellä omia ideoitaan.

Kriittistä journalismia kannattaa kyllä myös harjoittaa. Siinä roolissa tiedetoimittaja voi esittää oman kantansa esimerkiksi tieteen eri toimijoiden välisistä suhteista. Toimittaja voi esiintyä kriittisesti ilmiötä "kädestä syöminen" kohtaan. Tästä juuri kirjoitettiin viimeisimmässä Tiedetoimittaja-lehdessä. Ja nimenomaan freelancerit voivat tällaista kriittisyyttä harjoittaa, kun eivät ole sitoutuneita mihinkään tiettyyn organisaatioon.

Mutta tiedetoimittajan paikka ei ole puuttua itse tieteentekemiseen ja tutkimustulosten julkaisemiseen. Kuten Petri kirjoittaa, tutkijat jokaisen alan sisällä ovat ainoita, joilla on kyky ja siis mahdollisuus arvioida toistensa tieteellistä työtä. Siihen ei tiedetoimittajan kannata sekaantua.

Kari Luoto

Jos tiedetoimittajat ovat niin lahjattomia, etteivät kykene arvioimaan tieteen luotettavuutta, he ovat pelkkiä kanonisoidun tieteen apologisteja, jotka eivät ymmärrä käytännössä eroa tieteen, kvasitieteen ja pseudotieteen välillä, ja heidän kannattaisi harkita vakavasti jotain muuta uraa.

Jopa kouluttamaton maallikko kykenee tuottamaan luotettavampaa ja validimpaa tiedettä, kuin korruptoituneet tutkijat ja tutkimuslaitokset, teollisuudesta puhumattakaan.

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto