Tieteellisiä julkaisusarjoja Baskimaan yliopiston kirjastossa. Kuva: Vmenkov / Wikimedia Commons

 

Helsingin yliopisto panostaa tällä hetkellä näyttävästi bioalan tutkimukseen. Tämä on luontevaa, sillä yliopisto on monella biotieteen osa-alueella maailman ehdotonta tutkimuskärkeä. Osana panostusta yliopisto perusti Helsinki Institute of Life Sciencen jakamaan strategisesti suunnattua tutkimusrahoitusta houkutellakseen kansainvälisen tason tutkijoita.

Harmittavasti HiLIFEn (kyllä, tämä on instituutin lyhenne) rahoitusmekanismit vaikuttavat epäilyttäviltä ja uhkaavat tutkimusinstituutin mainetta.

 

Suomella ei ole mahdollisuuksia kilpailla huippututkijoista rahalla: maailmalla on monia yliopistoja, joiden rahoitustilanne on niin paljon parempi, että ne voivat houkutella parhaat lahjakkuudet lupaamalla kovaa palkkaa ja vakaata tutkimusrahoitusta. Suomessa tähän ei ole varaa, joten paras mahdollisuus kansainvälisesti kovatasoisen tieteen hellimiseen on löytää lahjakkuudet nuorina ja toivoa, että he myös jäävät Suomeen – ehkäpä havaittuaan suomalaisen yhteiskunnan miellyttäväksi ja suomalaiset ystävällisiksi sekä kokiessaan pientä kiitollisuudenvelkaa siitä, että heidän uransa pääsi käyntiin Suomessa.

HiLIFEn malli on tuttu muista maista, esimerkiksi Tukholman alueella SciLifeLab rahoittaa ja yhdistää life science –alan tutkijoita. Life science on vaikeasti suomeen käännettävissä – käytännössä ala kattaa niin bio- kuin ympäristötieteet sekä niihin nojaavat soveltavat tieteet, kuten lääke-, maatalous- ja metsätieteet.

Yksi HiLIFEn rahoitusmuodoista on Fellow-ohjelma, jolla annetaan tutkimusrahoitusta tutkimusryhmän vetäjälle 60 000 euroa vuodessa kolmen vuoden ajan. Ensimmäinen haku ohjelmaan on nyt auki. Rahoitusta voivat hakea Helsingin yliopiston vastuulliset tutkijat, joiden ulkopuolinen rahoitus tälle vuodelle on vähintään 50 000 euroa ja joilla on vähintään yksi vuonna 2012 tai myöhemmin julkaistu tutktimusartikkeli alansa parhaissa lehdissä. Alan paras määritellään tässä yhteydessä Julkaisufoorumin tason 3 lehdeksi tai Journal Impact Factorin (suom. vaikuttavuuskerroin) perusteella alansa parhaimpaan desiiliin kuuluvaksi lehdeksi.

Julkaisukriteeri on täyttä huttua ja naurettava. Tutkimusartikkelin laatua ei voi arvioida sen mukaan missä julkaisusarjassa artikkeli on julkaistu. Tätä asiaa ei voi painottaa liikaa. Se, että HiLIFE arvioi tutkijoita julkaisusarjojen maineen tai viittausmäärien perusteella on yksinkertaisesti noloa.

Nykyisessä työpaikassani Zürichin yliopistossa tällainen rahoituskriteeri ei yksinkertaisesti olisi mahdollinen: Zürichin yliopisto, kuten monet muutkin kansainväliset yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat allekirjoittaneet San Francisco Declaration on Research Assessment eli DORA-julistuksen. Julistus on Yhdysvaltain solubiologien yhdistyksen laatima, ja yliopistojen lisäksi sen ovat allekirjoittaneet monet julkaisusarjat ja rahoittajatahot, kuten biotieteiden suuret itsenäiset säätiöt Wellcome Trust ja Howard Hughes Medical Institute tai kansalliset rahoittajat kuten Sveitsin kansallinen tiedesäätiö.

DORA-julistuksen (pdf) ensimmäinen kohta kuuluukin: ”Älä käytä julkaisusarjakohtaisia mittareita (kuten Journal Impact Factoria) yksittäisten tutkijoiden tutkimusjulkaisujen laadun arvioimiseen, tutkijoiden tuotannon arviointiin tai ylipäänsä rekrytoinnissa, tulospalkkauksessa tai rahoituspäätöksissä.”

Syy on selkeä: kussakin julkaisusarjassa julkaistaan laaja kirjo vaihtelevantasoisia tutkimuksia. Se, kuinka hyvin tutkimusartikkelit keskimäärin saavat viittauksia tai lukukertoja, tai kuinka korkealle tutkijat yksittäistä julkaisusarjaa arvostavat, ei kerro mitään yksittäisen julkaisun tasosta. Per Seglenin artikkeli British Medical Journalissa vuonna 1997 on hyvä johdanto keskeisiin ongelmiin.

Suomalaiset yhteisöt eivät ole juuri DORA-julistukseen lähteneet mukaan. Meilläkin on tosin käyty keskustelua siitä, miten tutkijoita voidaan arvioida. Esimerkiksi Julkaisufoorumi alleviivaa omilla nettisivuillaan, että Jufo-luokitusta ei voi käyttää yksittäisten tutkijoiden arvioimiseen. Tämä ei estä HiLIFE tekemästä juuri sitä.

 

Tietenkin tutkijat kiinnittävät huomiota julkaisusarjojen maineeseen: Nature tai Science-julkaisu on aina jalokivi menestyksekkään tutkijan kruunussa. Itsekin olen osallistunut monta kertaa tilaisuuksiin, joissa ”huippulehteen” päässyttä artikkelia on juhlittu samppanjan kera. Tämä on luonnollista, koska tutkija ei voi tietää julkaisuhetkellä kuinka merkittäväksi kukin hänen julkaisunsa loppujen lopuksi muotoutuu, ja yleisesti ottaen tutkijan kannattaa juhlia aina, kun siihen on mahdollisuus.

Rahoittajien ja tutkimuslaitosten ei kuitenkaan pitäisi katsoa julkaisusarjoja. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin tutkijat alkavat käyttää julkaisusarjojen Journal Impact Factoria tai oletettua prestiisiä mittarina päättäessään mihin julkaisusarjaan lähettävät tutkimuksensa. Tutkijan optimoinnilla on haittapuolia: yleensä korkeimman prestiisin lehdet eivät ole avoimia julkaisusarjoja, kilpailu aiheuttaa monenlaisia haittavaikutuksia, ja paradoksaalisesti, tutkimusartikkeli ei välttämättä saavuta suurinta mahdollista hyötyään, jos sen yleisö on väärä.

Yleinen nyrkkisääntö on, että tutkija kyllä tietää mihin julkaisusarjaan hänen kannattaa tutkimuksensa tarjota. Tutkija itse tietää mistä löytyy paras lukijakunta ja miten hänen tutkimuksensa saa tarvitsemansa huomion.

Korkean prestiisin lehdiä, kuten Naturea ja Sciencea, on kritisoitu siitä, että niissä julkaistaan enemmän epäluotettavaa tietoa kuin erikoistuneemmissa sarjoissa. Syytä on vaikea tietää, mutta on epäilty, että prestiisi johtaa useasti siihen, että tutkijat huijaavat saadakseen kokoon riittävän hyvän tarinan, joka kiinnostaisi julkaisusarjaa. Toisaalta, prestiisijulkaisut haluavat saada yhä enemmän viittauksia, jolloin ne hyväksyvät muita lehtiä helpommin näyttäviä", mutta epäluotettavampia tuloksia.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin, tutkijoiden arviointiin pitäisi käyttää tutkijakohtaisia mittareita, esimerkiksi julkaisujen saamia viittausmääriä, tai altmetriikkaa, joka mittaa tutkimuksen vaikutusta muilla mittareilla. Nämäkin mittarit ovat saaneet osansa kritiikistä, mutta ne eivät ole niin pahasti metsässä. Mahdollisuuksien mukaan pitäisi aina arvioida tutkijan tuotosten tieteellistä laatua ja tämän osaavat yleensä parhaiten muut saman alan tutkijat. Jälleen, vertaisarvioinnissa on omat ongelmansa, kuten rakenteellinen syrjintä naisia, ei-valkoisia ja vähemmän tunnetussa yliopistossa työskennelleitä kohtaan. Kun nämä kipupisteet tunnetaan, arvioijat voivat ottaa ne huomioon.

 

Kun tutkimusrahoitus on tiukassa, kilpailu kovaa ja tutkijat tämän takia stressaantuneita, tutkimusyhteisössä alkaa yleistyä erilaiset epäterveet lieveilmiöt. Näitä vastaan toimii parhaiten se, että tutkijat tuntevat olonsa turvalliseksi. Että tutkijat tietävät millä perustein heitä arvioidaan ja että perusteena on ennen kaikkea korkealaatuinen tutkimus. HiLIFEn tausta-ajatus on hyvä, ja jos oikein ymmärrän, tavoitteina on juuri huippulaatuisen tutkimuksen vakaa tukeminen. Tämän tavoitteen uskottavuus kuitenkin horjuu, jos HiLIFE alentuu arvioimaan tutkijoita epäilyttävin mittarein.

Jos Helsingin yliopisto haluaa olla kansainvälisen tason tutkimusyliopisto, sen on syytä myös jakaa tutkimusrahoitustaan kuten kansainvälisen tason tutkimusyliopistot. Suomessa on myös aika käydä keskustelu tutkijoiden arvioinnista ja sitoutua DORA-vetoomukseen.

 

 

Kirjoittaja on saanut tutkimusrahoitusta Helsingin yliopiston tiedesäätiöltä ja Helsingin yliopiston rahastojen Suoma Loimaranta-Airilan rahastolta.

 

 

Lisäys, torstaina 13.4.2017, klo 15.56:

HiLIFEn johtajan Tomi Mäkelän kommentti blogikirjoitukseeni löytyy ensimmäisenä kommenttina allaolevassa kommenttilistassa (jonka saa esille painamalla mainoksen alta "Lue kaikki kommentit").

Kommentit (3)

tomi mäkelä

Hienoa että Helsingin yliopiston panostus life science alalle on huomattu. Muutama väärinkäsitys on hyvä korjata. Toisin kuin Aivelon kirjoituksessa otsikkoa myöten annetaan ymmärtää, Helsingin yliopiston HiLIFE ei ole jakamassa tutkimusrahaa eikä arvioimassa tutkimusartikkelin laatua sen mukaan, missä julkaisusarjassa artikkeli on julkaistu.

HiLIFE:n käynnissä olevassa Fellows-haussa käytetään kansainvälistä vertaisarviointia, jossa tutkijan tuottama tieto (julkaisujen sisältö) ja suunnitelma ovat kriteereinä arvioinnissa. Koska perusteellinen kansainvälinen vertaisarviointi on vaativaa, arvioitsijat eivät pysty arvioimaan useita satoja hakemuksia ilman, että arvioinnin laatu kärsii. Helsingin yliopistossa on yli 850 life science alan vastuullista tutkijaa, jotka olisivat mahdollisia Fellows rahoituksen hakijoita, jos mitään esikarsintaa ei tehtäisi. Aiemmin vastaavissa tilanteissa on tehty haun jälkeen paikallinen esikarsinta, jota on usein kritisoitu läpinäkymättömänä sekä kotiinpäin vedon osalta. Tätä välttääkseen HiLIFE:n johtokunta päätyi käyttämään esikarsintaa, jossa käytetään kirjoituksessa mainittuja kriteereitä, jotka merkittävistä rajoitteistaan huolimatta ovat laajimmin tiedeyhteisön hyväksymiä. Tärkeä tekijä oli se, että pienet tieteenalat huomioidaan ja se että karsintakriteerit ovat avoimesti esillä jo hakuvaiheessa.

Esikarsinnan arvioidaan johtavan hakemusmäärään, joka on moninkertainen myönnettäviin rahoituksiin verrattuna, mutta kuitenkin sellainen, josta vertaisarviointi pystytään käytettävissä olevin resurssein tekemään DORA-julistuksen mukaisesti julkaisujen laatua niiden sisällön perusteella arvioiden.

HiLIFE muuten on juuri tehnyt ensimmäiset rekrytoinnit lähes 350 hakijan joukosta - DORA-julistuksen mukaisesti vertaisarviointia käyttäen. Lisätietoa http://helsinki.fi/hilife

Leo Lahti

Aivelon kirjoitus kiinnittää huomiota esikarsintakriteereihin. Esikarsinta on hyvin perusteltua. Kysymys onkin siitä löytyykö IF:lle parempia vaihtoehtoja ja jäin tätä pohtimaan. Tämä on yksittäistä arviointiprosessia laajempi kysymys, jonka jutussa esiin nostetun yksikön valitsema ja alalla muutenkin hyvin yleinen käytäntö vain jälleen kerran nostaa esiin. Ongelmia ei tule lakaista maton alle toteamalla, että käytäntö on yleinen. Keskustelu asiasta on tärkeää myös siksi, että kyseessä on tiedeyhteisössä ajankohtainen debatti jossa ratkaisuja on jo esitetty (kiitokset linkeistä ja kommenteista Joona, Janne-Tuomas, Tuomas, Markus ym.). IF:n käyttöä on kritisoitu, eikä käytön yleisyys implikoi, että käytäntö olisi tiedeyhteisön 'laajimmin hyväksymä'.

Keskeiset ongelmat koskevat IF:n kannustinvaikutuksia niin yksittäisten tutkijoitten kuin koko tieteellisen prosessin kannalta. Kannustinvaikutuksista ei päästä eroon, vaikka IF rajattaisiin pelkäksi esikarsintakriteeriksi. Jos esikarsinnan ensisijaisena tarkoituksena on tunnistaa varteenotettavat hakemukset tarkempaan arviointiin, vaihtoehtoja ovat esimerkiksi (1) yhdistelmämetriikka, jossa huomioitu laajemmin tutkijan tuotteliaisuutta ja vaikuttavuutta läpinäkyvillä painotuksilla; tai (2) Relative Citation Ratio, joka mittaa vaikuttavuutta artikkelitasolla ja on normalisoitu tieteenalan suosion ja viittausten suhteen; tai (3) Self-organized fund allocation SOFA-malli. Varmaan muitakin löytyy. On ehdotettu sitäkin, että varsinaisessa arviointivaiheessa lopullisten rahoitettavien hakemusten arvonta voi johtaa yhtä tehokkaaseen mutta vähemmän biasoituun lopputulokseen kuin raskaat asiantuntija-arvioinnit. Ajatus kuulostaa radikaalilta, mutta sen mahdollisuuksista on alustavaa näyttöä ja Uusi-Seelanti on kokeilemassa tätä käytännössäkin. Sattumallahan on muutenkin roolinsa myös asiantuntijoiden arvioimien hakemusten läpipääsyprosessissa; tästä löytyy tutkimusnäyttöäkin.

IF:n käytön perustelu sen yleisyydellä on kehäargumentti. Ajankohtaisessa kirjallisuudessa on esitetty useita toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Tiedeyhteisön ja erityisesti tiedepoliittista valtaa käyttävien vastuulla on edelleen kehittää tutkimuksen arviointiprosesseja jotka ovat samanaikaisesti sekä kustannustehokkaita että kannustinvaikutuksiltaan positiivisia.

Vierailija

Huolimatta aiheesta, haluan kommentoida sitä, miten esim. facebookissa otsikko näkyy: ensin on raflaava otsikko (totta kai, tämä on normaalia), mutta sitten tulee blogin nimi "Kaiken takana on loinen", mikä on hämäävää. Otsikko ikään kuin kertoo, että jonkin ilmiön takana on loinen. Blogin aiheista tämä tulkinta harvoin jos koskaan täsmää. Että tällainen huomio. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka lukevat vain otsikon.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Zürichin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014