Miksi aika parantaa haavat?

Seuraa 
Viestejä1447
Liittynyt16.3.2005

Juuri kuultu ikävä asia luo ihmiselle pahan mielen, joka sen vakavuudesta riippuen paranee x yöunien jälkeen. Miksi näin, vaikka itse asia ei olisi muuttunut miksikään?

Sama juttu kääntäen; jotakin hyvää saavutettuan on tyytyväinen oloonsa vain hetken, kunnes olo tasaantuu tottuen nykytilaan.

Miksi ihmismieli pyrkii flegmaattiseen, tyhjään ja onttoon tasapainotilaan, vaikka usein looginen totuus ympäristössä antaisi puitteet aivan muuhun?

Kommentit (8)

Vierailija

Kaipa sitä ihminen näitä asioita ajattelee ja työstää kokoajan. Kun asiaa on tarpeeksi kauan märehtinyt joka kantilta, ei sitä enää jaksa ajatella, kun mitään uutta ei enää tule mieleen.

Surun ajatteleminen ainakin on tosi raskasta, ja syö hyvinvointia, joten se ainakin on luonnollista koittaa saada ajateltua pois. Hyvä kysymys kyllä ilon osalta, olisihan se mukava kokoajan vain ajatella sitä iloa tuottavaa asiaa. Kaipa sekin sitten vain unohtuu, kun sitä on tarpeeksi miettinyt.

Kuitenkin varmaan loppujenlopuksi yleinen mielentila riippuu aiemmin koetuista asioista. Jotkut ovat iloisia ja jotkut surullisia. En usko että kukaan ainakaan sisimmässään on vain täysin flegmaattisesssa tasapainotilassa "oletusarvoisesti".

Pikku Gen
Seuraa 
Viestejä3210
Liittynyt2.6.2005
Olbe

Miksi ihmismieli pyrkii flegmaattiseen, tyhjään ja onttoon tasapainotilaan, vaikka usein looginen totuus ympäristössä antaisi puitteet aivan muuhun?

Mikä sitten olisi se looginen totuus ympäristössä? Maailmalta tulee niin paljon toisaalta ahdistavia ja kaameita uutisia ja toisaalta lähipiiristä (ja kauempaakin) riemukkaita pikku tapahtumia; minkä niistä mukaan säätäisi päänsisäisen ilmastoinnin? Eiköhän turvallisinta mielenterveyden kannalta ole ollut aina surra ja iloita sinä hetkenä kun se on ajankohtaista, ja koko loppuaika olla varovasti varuillaan?

"Ubi est actio hic?" Missä täällä on säpinää?

Vierailija

Suru on tunne jota täytyy käydä läpi. Tai oikeastaan samalla lailla sitä tapahtumaa mikä on sattunut, joka aiheuttaa surua, täytyy käsitellä. (vrt. kriisiterapia)

Ihminen tekee päätöksensä elämässä tiedoillaan/taidoillaan/kokemuksillaan, joita on juuri päätöksentekohetkeen mennessä saanut. Tulevaisuutta kun ei voi tietää. Monia asioita tarkastelee jälkikäteen uuden tiedon valossa, mikä selkeyttää ja tasaa asiaa; ei se nyt niin kamalaa ollutkaan tms...

Tunnekuohut ovat tunnekuohuja, asioita joihin reagoidaan sen hetkisellä tarpeeksi katsottuna voimakkuudella. Moni tunne suojaa ihmisen psyykkeä, samoinkuin moni käyttettävä käyttäytymismalli näissä tilanteissa on nimenomaan defenssi. Surullinen ihminen voi purkaa suruaa fyysisesti itkemällä, ja olen tavannut ihmisiä jotka kertovat oksentavansa olleessaan äärimmäisen surullisia- tunteen fyysinen läpikäyminen.
Meneepä jorinaksi...

No pointtina kuitenkin oli se että voimakkaat tunteet/tunnekuohut eivät ole normaali olotila; eihän ihminen pysty silloin toimimaan "järkevästi". Normaali flegmaattinen olotila tarjoaa tasaisen kyvyn harkinnalle ja toiminnalle, mahdollistaa yksilölle normaalin toimintakyvyn.

Näin minulta tänään,
Neiti

Vierailija

Ikuiseen lamauttavaan depressioon yhdestä ainoasta onnettomuudesta vaipuva yksilö tuskin on ollut elinkelpoisimmasta päästä ihmisen evoluutiossa. Tunteista on ollut evolutiivista hyötyä, mutta niiden ylikorostumisesta ja pitkittymisestä haittaa. Ihmisen täytyy tuntea surua menettäessään läheisen, sillä ahdistavan tunteen pelossa ihminen pyrkii välttämään läheistensä menettämistä ja siten epäsuorasti myös edistää omia selviytymismahdollisuuksiaan. Kun onnettomuus on kuitenkin jo tapahtunut ja läheinen menetetty, on kannattavampaa kyetä siirtymään surun jälkeen takaisin normaaliin elämään, jolloin taas pärjää paremmin kuin jäämällä murehtimaan omaa tuskaansa.

Vierailija
Neiti

Moni tunne suojaa ihmisen psyykkeä, samoinkuin moni käyttettävä käyttäytymismalli näissä tilanteissa on nimenomaan defenssi. Surullinen ihminen voi purkaa suruaa fyysisesti itkemällä, ja olen tavannut ihmisiä jotka kertovat oksentavansa olleessaan äärimmäisen surullisia- tunteen fyysinen läpikäyminen.
Meneepä jorinaksi...

No pointtina kuitenkin oli se että voimakkaat tunteet/tunnekuohut eivät ole normaali olotila; eihän ihminen pysty silloin toimimaan "järkevästi". Normaali flegmaattinen olotila tarjoaa tasaisen kyvyn harkinnalle ja toiminnalle, mahdollistaa yksilölle normaalin toimintakyvyn.

Näin minulta tänään,
Neiti

Samaa mieltä; tunne saattaa olla defenssi, mutta myös rikastuttava väylä itsetuntemukseen ja henkiseen kasvuun.

Tuohon flekmaattiseen, normaaliin olotilaan sanoisin, että meitähän on moneksi. On sangviinikkoja, koleerikkoja, flekmaatikkoja ja melankolikkoja ja kaikkien näiden persoonallisuustyyppien yhdistelmiä. Jokainen persooona reagoi tyypilleen luontaisella tavalla niin iloon kuin suruunkin. Siksi se, mikä itsestään tuntuu täysin vieraalta regointitavalta on aivan normaalia toiselle luonnetyypille.

Iloiset ja empaattisen sangviinikot ovat tyytyväisiä kaikkeen ja selittävät kaikki ilmiöt parhain päin. Koleerikot kiristelevät hampaitaan ja käskyttävä mielellään muita. Flekmaatikot tuumailevat ja tuumailevat ja melankoliset ihmisparat ovat taipuvaisia surumielisyyteen ja itsesääliin. Kun näinkin erilaisia ihmisiä on paikalla esim. tässä foorumissa, ei liene erikoista, että konflikteja syntyy ja kemiat eivät toimi.

Mielestäni ei voida sanoa, että ihminen pyrkisi flekmaattiseen, tyhjään ja onttoon tasapainotilaan. Tämä on kenties flekmaattisen ihmisen näkemys oman mielensä ideaalista tasapainosta, mutta vieras olotila toiselle ihmistyypille.

Vierailija

Jos oikein biologisiksi mennään niin jospa se surullinen asia jotenkin estää tiettyjen normaalitilanteessa vapautuvien välittäjäaineiden tuotantoa ja kun ollaan nukuttu yön yli niin estovaikutus ei ole enää niin suuri. Ainakin iloisten asioiden kanssa luulisin että ensin aivoista vapautuu jotain endorfiineja tms ja nukutun yön jälkeen kyseinen asia ei enää ole riittävän voimakas laukaisemaan kys. välittäjäaineiden erittymistä (ainakaan yhtä paljon).

Uusimmat

Suosituimmat