Katharsis

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Freudin mukaan sielunelämämme rakenteet ovat psykoanalyysin mukaan tietoisia, esitietoisia tai tiedostomattomia. Id toimii tiedostomattomien viettien energiavarastona ja superego kontrolloi tiedostamattomasta tulevia impulsseja. Ego pyrkii sovittamaan idin ja superegon vaatimukset joko toteuttamalla tarpeet tai siirtämällä niiden tyydytystä. Energian patoutuminen aiheuttaa neurooseja tai muita psyykkisiä häiriöitä. Superegon kontrolli voi olla hyvin tiukka, se voi nujertaa tarpeet ja toiveet, eivätkä ne näin pääse toteutumaan. Torjutut tarpeet saatttavat esiintyä symbolisina unissa, erilaisina kielenlipsahduksina, virhesuorituksina ja mielenterveyden häiriöinä.

Onko siis ymmärrettävä, että olisi pyrittävä elämässään katharsikseen, jotta välttyisi agressiiviselta ja tuhoavalta käyttäytymiseltä - elämänvietin vastavoimalta? Ajaako tämä ihmiset kohti hedonismia? Vai onko parempi ottaa käyttöön defenssimekanismit ja taiteilla motiivien eli tarpeiden viidakossa miten parhaaksi katsoo ja mihin henkinen kapasiteetti riittää?

Sivut

Kommentit (18)

Vierailija

Katharsis= purkautuminen, puhdistautuminen. Tiedostamattomien impulssien tiedostaminen, mahdollisista syyllisyyden tunnoista vapautuminen oli "puhdistavaa". Tätä prosessia Freud nimitti katharsikseksi.

Ettei tule sotkua...

Neonomide
Seuraa 
Viestejä13269
Liittynyt23.6.2005

Aristoteleen katharsis tuli "tunteiden puhdistautumisen" kautta, hyvän taiteen avulla.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija

Nimenomaisesti! Aivot on solmu ja siksi ihminen on hukassa motiiviensa ja emootioidensa keskellä.

Aristoteles klassismin edustajana ehdotti siis katharksikseen pääsemiseksi taiteesta nauttimista ja kauneuteen syventymistä. Hyvä keino. Tuo ei liene kuitenkaan yllätys ottaen huomioon klassismin idealismin.

Mikä muu keino voisi olla tie katharksikseen eli puhdistautumiseen? Tarvitaanko tyydyttävään elämään edes katharsista?

Kukaan ei ole kannattanut hedonismia, loputonta mielihyvän etsimistä?
Entä mihin loppuu terve itsekkyys ja mistä alkaa narsistinen hedonismi?

Neonomide
Seuraa 
Viestejä13269
Liittynyt23.6.2005

Onko olemassakaan tervettä itsekkyyttä, vai onko vain itsekkyyttä?

Tämä debaatti synnytti keskustelua psykologien piireissä jokin aika sitten.

Kun joku ominaisuus arvotetaan kahteen kertaan, se ymmärrettävästi voi oikeuttaa täten itsensä. Kyse on siis puhetavasta. Itsekkyys on siis nähdäkseni vaikutusta, ei ihmiselämän millään lailla olennainen itseisarvo. Vaikka näin onkin muotia väittää. Onko mielekkään elämän oltava välttämättä erityisen itsekästä?

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija

Mielenkiintoinen aihe. Mielihyväkeskeisyyttä on turha kieletää, siihenhän pyrkivät muutkin eläimet kuin ihmiset. Elossaolovietti pakottaa ihmisen(kin)siihen. Toisen mielihyvä ei ole mitenkään poissa joltain toiselta, vaikka siltä voi tuntua, eikä esim. rahallinen rikkaus mitään onnea - hyvää oloa - takaa. Minusta ihmistä voi tarkastella kahdenlaisena olentona eli toiset ovat syntyneet ajattelemaan temperamenttinsa mukaisesti negatiivisesti ja toiset positiivisesti ja kummatkin ovat elämän kannalta aivan välttämättömiä. Esim. tällä hetkellä Suomessa vallitsee positiivisesti ajatteleva ihmisryhmä enemmän.

Vierailija
Neonomide
Onko olemassakaan tervettä itsekkyyttä, vai onko vain itsekkyyttä?

Lyhyesti muotoillen näkisin asian niin, että terve itsekkyys antaa kokijalleen mielihyvää tuottamatta kuitenkaan kohtuutonta tuskaa muille.(Sinänsä mielenkiintoinen sanavalinta.) Itsekkyys on tätä päivää, sen näkee ympärillään. Itsekkyys on kyllä vaikutusta, mutta joillekin ihmistyypeille myös elämän itseisarvo. Nämä ihmiset kärsivät yleensä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, eivätkä kykene tuntemaan empatiaa. Tunteeton ja kylmä ihmisryhmä.

Gas, syventäisitkö hieman sitä pos./neg. ajattelua?

Vierailija

s&s&s

Näkisin niin, että elämä kyllä muokkaa ihmistä, mutta perusvire säilyy eli negatiivisyyteen - pessimismiin - taipuvainen ei elinaikanaan muutu ihmisenä positiivisesti ajattelevaksi, kun temperamentti ei muutu. Olemme ikäänkuin ohjelmoituja elämään perusvirettämme läpi sellaisena kuin sen syntymässämme olemme perineet. Se lienee geeneissämme eli siinä mielessä ihminen ei omista vapaata tahtoa. Negatiivisesti ajattelevat ovat esim. niitä, jotka eivät kannusta toisia, mutta he ovat tarpeellisia epäkohtien näkijöitä. Suomessa on puute niistä, jotka jaksavat tukea ja kannustaa toisia, uskon, että porkkanalla saa parempaa aikaiseksi kuin kepillä/negatiivisyydellä.

Vierailija

Ihan mielenkiintoinen juttu. Eikös ihmisillä ole tarkoitus viikonloppuisin kossun tai jonkun muun aineen kanssa hakea tätä katharksista? Kai siihen hedonismiin tarvitaan vähän rahaa, jolloin täytyy välillä töissäkin käydä.

Voihan tietysti muullakin tavalla hakea tuota katharksista, kuin aineilla mm. urheilemalla, musiikilla ja/tai esim. erilaisilla terapioilla(esim.aromaterapia).

Pokasaha
Seuraa 
Viestejä1462
Liittynyt16.3.2005

Nykyisin paasataan siitä että tulisi ottaa toiset ihmiset huomioon aivan kaikessa, unohdetaan että myös oma minä kaipaa huomiota ja huolenpitoa.
Mielestäni meidän tulee pitää ensin itsestämme hyvää huolta, vasta sitten voimme keskittyä tehokkaasti muden ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen.

Kansakunta joka kieltää historiansa, häviää maailmankartalta.
Pokasaha

Neonomide
Seuraa 
Viestejä13269
Liittynyt23.6.2005
s&s&s
Neonomide
Onko olemassakaan tervettä itsekkyyttä, vai onko vain itsekkyyttä?

Lyhyesti muotoillen näkisin asian niin, että terve itsekkyys antaa kokijalleen mielihyvää tuottamatta kuitenkaan kohtuutonta tuskaa muille.(Sinänsä mielenkiintoinen sanavalinta.) Itsekkyys on tätä päivää, sen näkee ympärillään. Itsekkyys on kyllä vaikutusta, mutta joillekin ihmistyypeille myös elämän itseisarvo. Nämä ihmiset kärsivät yleensä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, eivätkä kykene tuntemaan empatiaa. Tunteeton ja kylmä ihmisryhmä.




Psykologisoivan kulttuurin tuottama johtopäätös on olettaa, että itsekkyys olisi jollekin silkka elämänasenne tai kliininen sairaustila. Ihmisten moraalia minusta rajoittaa se, että he antavat oman moraalinsa riippua liikaa oman navan läheisimmistä tapahtumista. Itsekkyyden jakaminen terveempiin ja epäterveempiin muotoihin on siis itsessään pakoa todellisuudesta. Ei eettisesti käyttäytyvää ihmistä tarvitse kutsua "terveesti itsekkääksi". Individualismin valtakautena ja nykyajan "minulla on oikeus"-liturgian keskellä pitäisi olla näiden asioide kanssa paljonkin kriittisempiä kuin ollaan.

Ihmisryhmien arvottamien diagnosointien perusteella on minusta toinen huolestttava ilmiö. Diagnoosihan on usein vain irrallinen kiteytys itse sairaudesta ja sen hoitamisesta. Usein siis vain taktiikka, jolla pestään omia käsiä itse vuorovaikutuksesta. Toisin sanoen hyvin monenlainen toiminta, joka ei tähtää ymmärryksen lisäämiseen vaan johtopäätösten tekemiseen johtaa eräänlaiseen itsekkyyteen. Ei haluta nähdä asioita laajemmin eikä kokonaisemmin, halutaan sen sijaan reseptiratkaisu tai edes helppo määritelmä.

Doctor Phillissä oli tänään aiheena sisarukset, jotka eivät voineet sietää toisiaan. Kyseessä oli tyypilliset itsekkyyden tulkinnoista johtuvat ihmissuhdesolmut, toinen halusi elää omaa elämäänsä omine tulkintoineen, toinen tulkitsi ne tietyllä tavalla ja kersasta lähtien. Jos ihmiset kokevat vain omat tuntemuksensa mielekkäinä, niin muutos jää herkästi tapahtumatta. Kyse on siis sopeutumiskyvyn ja kommunikaation puutteesta, ei pelkästään sanallisen.

Yhteisen tavan olemassaolon oletus on itsessään siis itsekkyyttä. Ei haluta hyväksyä että toinen olisi itsekkäämpi kuin toinen, koska omia standardeja sovelletaan liian herkästi eikä omaa ajattelua haluta kyseenalaistaa. Me, me, me. Eikö se nimenomaan ole itsekkyyttä?

Pokasaha
Nykyisin paasataan siitä että tulisi ottaa toiset ihmiset huomioon aivan kaikessa, unohdetaan että myös oma minä kaipaa huomiota ja huolenpitoa.
Mielestäni meidän tulee pitää ensin itsestämme hyvää huolta, vasta sitten voimme keskittyä tehokkaasti muden ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen.

Eikös tziisuskin sanonut täsmälleen tätä? "Rakastakaa toisianne niinkuin itseänne"? Etenkin kun ymmärretään Jessen sanoja niin, että tottahan ihminen rakastaa itseään joka tapauksessa. Ja miksei rakastaisi? Sairashan itseään sättii, jokainen pärjää parhaiten kun on hyvää pataa parhaan kaverinsa, eli itsensä kanssa. Siitä on hyvä rakentaa sitä hyvää oloaan sitten ympärilleen.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija

Terveen itsekkyyden lisäksi myös terve pahuus pyytää tulla huomioonotetuksi tässä keskustelussa! :)

Ei vaiskaan; itsekkyys on itsekkyyttä ja pahuus pahuutta, eikä itsekkyyden kylkeen kannata mitään nättejä adjektiiveja ujuttaa, vaikka ahnas niin haluaisikin.

Vierailija

Onko syyllisyyden tunne verrattavissa empatiaan?
Aina mainitaan jotta psykopaatit eivat tunne empatiaa, mita se empatia on? Itse tunnen syyllisyytta usein, ehka liiankin, mutta empatiaa... toivottavasti kyseessa on jokseenkin sama asia.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat