Avaruusmatkailu

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Itse en elänyt vielä ensimmäisten kuulentojen tai satelliittien aikoihin. Millaiset olivat tuntemukset niihin aikoihin? Kun näki taivaalla kulkevan Sputnik-pisteen, niin tuliko sellainen mystinen olo kuin voisi kuvitella? Vai otitko asian tyynen rauhallisesti? Kiinnostiko homma ylipäätään?

Mikä mahtaa olla ensimmäinen kirjoitus, jossa pohditaan avaruudessa matkustamista? Ymmärsivätkö antiikin viisaat, että sellainen tila on kuin avaruus? Milloin keksittiin, että avaruudessa ei voida hengittää ja että siellä ei ole painovoimaa?

En ole lukenut Vernen kirjoja - millaista hänen kuvailemansa avaruusmatkailu on? Pohtija kirjoitti toisessa säikeessä, että Verne lähetti alukset tykki-tyylisesti matkaan. Millaista Vernen kuvitelmien avaruudessa oli?

Jos olisit terve ja saisit nyt valita lähdetkö n. vuoden reissulle Marsiin, lähtisitkö? Vai arveluttaisivatko terveysriskit, ahtaanpaikankammo ja perheen jättäminen vuodeksi?

Miten astronautin pukuun saadaan oikea paine? Mikä siinä pitää lämpöä yllä? Mitä ainetta on musta kypärän etuosa (varmaan jotain UV-suojattua, häikäisyn estävää muovia)? Kommunikoivatko avaruudessa olevat astronautit radioaaltojen välityksellä vai millä? Miksi radioaallot (tms) liikkuvat avaruudessa? Pystyvätkö astronautit kannattelemaan miten painavaa pukua tahansa, kun avaruudessa ei kerta ole painovoimaa?

Jos avaruudessa heittää kuperkeikan, niin tuntuuko kehossa että jossain vaiheessa on ylösalaisin koska näkökenttä pyörähtää ympäri, vai eikö siltä tunnu ollenkaan painovoiman puuttumisen vuoksi?

Mitä haittavaikutuksia aluksen lähdön kovalla paineella (vai mikä se voima on, keskipakoisvoimako) on ruumiiseen? Kai jotain, koska ruumis puristuu kokoon. Ehkä verenkierto ainakin kärsii?

Mikä vika apollo 13:sta tuli? Olen kyllä nähnyt sen elokuvan, aikaa sitten, mutten enää muista. Olisipa kauheaa, jos jotkut astronautit jäisivät jonkin vian vuoksi kuun pinnalle, eivätkä pääsisi pois. Siellä joutuisivat odottamaan kuolemaa hapenpuutteeseen, kuin sukellusveneturmissa. Apollo 13 -tyypit eivät muistaakseni päässeet kuun pinnalle.

Siinä vähän pohdintoja, joita tuli mieleen kun luin Avaruusaluksen laukaisu ilmalaivalta -säiettä.

Kommentit (8)

Kosh
Seuraa 
Viestejä21228
Liittynyt16.3.2005

Kaikkiin en osaa tai viitsi nyt miettiä vastauskia/pohdintoja, mutat tässä joitakin luulojani ja ajatuksiani aiheista...

dinoflagellat

Jos olisit terve ja saisit nyt valita lähdetkö n. vuoden reissulle Marsiin, lähtisitkö? Vai arveluttaisivatko terveysriskit, ahtaanpaikankammo ja perheen jättäminen vuodeksi?




Jos mahdollisuuden saisin niin lähtisin varmasti innolla, piittaamatta riskeistä ja epämukavuuksista.

dinoflagellat

Miten astronautin pukuun saadaan oikea paine? Mikä siinä pitää lämpöä yllä? Mitä ainetta on musta kypärän etuosa (varmaan jotain UV-suojattua, häikäisyn estävää muovia)? Kommunikoivatko avaruudessa olevat astronautit radioaaltojen välityksellä vai millä? Miksi radioaallot (tms) liikkuvat avaruudessa? Pystyvätkö astronautit kannattelemaan miten painavaa pukua tahansa, kun avaruudessa ei kerta ole painovoimaa?




Avaruuspuvun paineen- j alämpötilöansäätösysteemeistä en tiedä mitään mutat tuskin ne hirveän monimutkaista teknologiaa edustavat. Varmasti jossakin NASA:n sivuilla voisi olla tästäpaljonkin tietoa. Itse muistelisin, että avaruuspukujen häikäisysuojavisiirissä olisi käytetty ohuella kultakalvolla päällystettyä pleksiä, kullan siis heijastaessa suuren osan valosta pois. EN nyt saa pääähäni, mikä on tämä musta etuosa josta puhut... Radioaallothan toki kommunikaatiota ja muutakin informaatiota avaruudessa välittävät. Ja niille avaruuden tyhjys ei toki ole mikään ongelma; SM-säteily itse asiassa kulkee parhaiten tyhjiössä. Puvun massa ei sinänsä ole painon takia ongelma; painottomassa tilassahan jaksaa kannatella (kannatella minkä suhteen? ) mitä vain. Sen sijaan massalla on toki muut ominaisuutensa tallella, kuten hitaus, jolloin raskaamman puvun liikutteleminen vaatii enemmän voimaa. Samoin se voi käyttäytyä oudosti jos se on satojen kilojen painoinen ja aiheuttaa myös enemmän vaurioita "hanskasta lähtiessään".

dinoflagellat

Jos avaruudessa heittää kuperkeikan, niin tuntuuko kehossa että jossain vaiheessa on ylösalaisin koska näkökenttä pyörähtää ympäri, vai eikö siltä tunnu ollenkaan painovoiman puuttumisen vuoksi?

Varmasti kohtuullisen nopeasti tottuu hahmottamaan suuntaa näön avulla, mutta ei aluksi. Sisäkorvan tasapainoaistimissahan ne nesteet hölskyvät valtoimenaan jolloin alkajaisiksi kokee omituisia tuntemuskia, asentoaan ei aisti kunnolla, ja monet kokevat myös pahoinvointia tämän takia. Nesteet korvassa kun viestivät pahimman luokan vuoristoratakyydistä. Äkkiliikkeissä kuten kuperkeikassa kutienkin varmasti nesteet käyttäytyvät massan hitauden takia ainakin osittain samaan tapaan kuin maan pinnan gravitaatio-olosuhteissa, joten luulen että tuollaisten liikkeiden ja suunnanmuutosten hahmottaminen tasapainoaistitsekin onnistuu ainakin jollakin lailla, ja varmasti tottumisen myötä tilanne helpottuu edelleen.

Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti.

Herra Tohtori
Seuraa 
Viestejä2613
Liittynyt18.3.2005

Enpä itsekään ole elänyt tuohon lähiavaruuden pioneeritutkijoiden aikaan! En myöskään ole koskaan kokenut täysin painotonta tilaa (lukuun ottamatta muutamaa hyppyä viidestä metristä). Kirjoituksista en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta fysikaalisluonteisiin kysymyksiin vastaan kyllä mielelläni.

Jos Marsiin pääsisin lähtemään, niin lähtisin kyllä, mikäli laitteet olisi testattu minua vakuuttavalla tavalla...

Astronautin painepukuun saadaan oikea paine samalla tavalla kuin lentokoneisiinkin: ne on paineistettu. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että vain hyvin vähän kaasua pääsee pakenemaan puvun ulkopuolelle. Paineen säätely tapahtuu puolestaan niin, että on paineistettu säiliö, josta kaasuseosta sitten siirtyy avaruuspukuun kompensoimaan paineen ja happipitoisuuden vähittäistä pienenemistä. Avaruuspuvussa on myös hiilidioksidisuodattimet, jotka sitovat puvussa olevasta kaasuseoksesta hiilidioksidia, jottei sen määrä nousisi vaarallisen korkeaksi.

Lämpöä pitää yllä suurimmaksi osaksi astronautin oma keho (80-100 W, kovassa rasituksessa enemmän, mutta yleensä avaruuskävelyillä pyritään hyvin rauhalliseen työskentelyyn ilmeisistä syistä) ja aktiivinen lämmönsäätelykoneisto, joka kykenee joko jäähdytttämään (useammin tarvittu) tai lämmittämään astronauttia. Ainakin 60-70-luvuilla avaruuspukuun kuului verkkomainen, ohuista putkista tehty alusasu, jossa kiersi nestettä, joka joko lämmitti tai jäähdyttä astronauttia tarpeen mukaan. Nykyjärjestelmistä ei ole tarkkaa tietoa.

Kuitenkin auringon paistaessa astronauttiin ei mitään lämmitysjärjestelmiä todellakaan tarvita, vaan pikemminkin jäähdytyskoneisto joutuu lujille. Kykeneehän Aurinko lämmittämään yhden neliömetrin aluetta noin 1,353 kW teholla maapallon etäisyydellä Auringosta.

Musta kypärän yläosa ei oikeastaan ole musta... Kyseessä on kyllä häikäisysuoja, mutta edelleenkin ainakin kuulentojen aikakaudella uloin pinta häikäisysuojasta oli kullattu, jotta suurin osa säteilystä heijastuisi pois (silti astronauttien oli varottava katsomasta Aurinkoon suoraan).

Nykypäivänä aivan varmasti käytetään jotain muovia, ja takuulla myös UV-suojattua...

Radioaallot liikkuvat avaruudessa siksi, ettei ole mitään mikä estäisi niiden liikkumista. Radioaallot ja kaikki muu sähkömagneettinen säteily liikkuu aina nopeudella c=1/sqrt(permeabiliteetti kertaa permittiivisyys). Tyhjiön permeabiliteetti ja permittiivisyys ovat sellaiset, että kun ne sijoitetaan mainittuun yhtälöön, niin saadaan sähkömagneettisen säteilyn etenemisnopeus tyhjiössä, joka on fysiikassa yleisesti merkitty kirjaimella c (vaikkakin monesta muustakin aaltoliikkeen etenemisnopeudesta käytetään kirjainta c, mutta se on sivuseikka).

Astronauttien puvuista vielä: ei, puvut eivät voi olla miten painavia tahansa, koska F=ma. Painava puku hidastaa huomattavasti liikkeitä, vaikka ei olisikaan olemassa painovoimaa. Ajattele asiaa näin: Pikkuautossa on pieni moottori, mutta moottorin tuottama voima riittää saamaan pienen auton kiihtyvään riittävällä nopeudella normaalikäyttöön. Vastaavasti pienen auton jarrut on mitoitettu pientä massaa varten.

Mitähän tapahtuisi, jos pieni moottori ja pikkuauton jarrut sijoitettaisiin täysperävaunulliseen rekkaan? Liikkeelle lähtö kestäisi hyvin kauan, ja kun vauhtiin päästäisiin, olisi alitehoisilla jarruilla pysähtyminen hyvin piinallista. Sama pätee avaruudessa: jos astronautilla on hyvin paljon massaa, hänen on hankalaa päästä liikkeelle ja yhtä hankalaa pysähtyä. Massiivinen puku vaatisi kehittyneen työntövoimajärjestelmän, puhumattakaan siitä, miten puku rajoittaisi esimerkiksi astronautin käsien liikeratoja. Lisäksi yksi kiertoradalle lähetetty kilogramma maksaa avaruussukkulalla lähetettynä muistaakseni jopa 60 000 euroa...

Tällöin olisi melkeinpä sama asentaa eräänlaiset virtuaalihanskat aluksen sisäpuolelle ja "etäleikkausjärjestelmä" aluksen ulkopuolelle.

Jos avaruudessa heittää kuperkeikan, niin tuntuu siltä, että kieppuu vapaassa pudotuksessa (määritelmän perusteella...). Jos on valinnut jonkun kiintopisteen ja kykenee tarkkailemaan sitä, suunnantaju todennäköisesti säilyy. Jos silmät ovat kiinni, on hyvin hankalaa tietää missä asennossa on.

Toisaalta pyörimisnopeuden aiheuttama keskipakovoima saattaa aiheuttaa mielenkiintoisia tuntemuksia. Esimerkiksi sisäkorvan nesteisiin vaikuttaa päälaen suuntaan kohdistunut voima... Itse varmasti osaat vetää tästä johtopäätöksiä.

Aluksen lähdössä astronautteihin vaikuttaa sama kiihtyvyys kuin alukseenkin. Tällöin voidaan edelleen käyttää samaa yhtälöä F=ma, eli istuin työntää astronauttia ylös(?)päin voimalla, joka on astronautin massan ja kiihtyvyyden tulo. Normaalistihan lattia työntää meitä ylöspäin samalla voimalla, jolla me sitä painamme alaspäin eli G, suomeksi paino. AStronauttien tapauksessa kiihtyvyydet voivat olle neljä-viisi kertaa suurempia kuin normaali putoamiskiihtyvyys, joten myös voimat ovat neljä-viisi kertaa suurempia.

Pystyasennossa näistä voimista on melko hankalaa selviytyä pitempiä aikoja tajuissaan. Veri pakkautuu jalkoihin, eik äverenpaine enää riitä saamaan verta aivoihin. Tapahtuu blackout ja tajunnan menetys. Kun astronautit avat vaakasuorassa kiihtyvyyteen nähden, sydämen on luonnollisestikin helpompaa pumpata verta koko kehon alueelle.

Apollo 13 -lennon onnettomuus oli melkoisen mielenkiintoinen tapaus. Siinä tapahtui seuraavaa:

Apollo 13-lennolla käytetty komento- ja huoltomoduuli Odysseia (eng. Odyssey) kohtasi vakavia teknisi ongelmia. Aluksessa käytetty kryogeeninen happisäiliö oli viallinen. Sitä oli maan pinnalla tehdyissä huoltotoimenpiteissä lämmitetty erehdyksessä aivan liian pitkään aivan liian suuressa lämpötilassa. Tämän seurauksena säiliön sisäpinnalla olevien johtojen eristeet olivat palaneet täysin pois...

Happisäiliössä oleva kryogeeninen happi on jäisen sohjon olomuodossa. Sitä pitää välillä hämmentää, että se pysyy tasaisesti jakautuneena tankissa. Siksi tankin sisällä on pieni moottori, joka sitten käynnistettäessä hämmentää säiliön sisältöä. Kun sitten moottori käynnistettiin, se toimi parin hämmennyksen ajan erittäinkin hyvin ja normaalisti. Muistaaksen kolmannella kerralla sitten eristeettömistä johdoista löi kipinä, ja muuta ei sitten tarvitakkaan. Sähköjohdot syttyivät erinomaisen happirikkaissa olosuhteissa palamaan, mikä nosti säiliön painetta ja lämpötilaa räjähdysmäisesti. Kuului pamahdus, aluksen kyljestä lensi jopa muutama suojalevy pois.

Tämä ei sinällään olisi ollut vielä niin vakavaa kuin miltä kuulostaa. Aluksessa oli kaksi happisäiliötä, jotka molemmat tuottivat happea sähköntuotantoon polttokennoihin, sekä hengitettävää happea miehistötiloihin. Molemmat säiliöt olivat periaatteessa eristettävissä kierrosta, joten räjähtäneen tankin kiertoon jättämä aukko ei ollut sinänsä vaarallinen. Räjähdys kuitenkin vaurioitti ehjäksi jääneen tankin venttiileitä, ja niin toisenkin happitankin sisältö vuosi avaruuteen, jättäen Odysseian ilman sähkövirtaa JA hengitysilmaa.

Miehistö sulki Odysseian järjestelmät lähes kokonaan, säästääkseen akuissa olevaa, maahan palatessa tarvittavaa virtaa. Kuumoduli joutui nyt pitämään hengissä kolme äijää neljä päivää... kun se oli suunniteltu kahdelle äijälle kahden päivän ajaksi.

Tämä vaati luonnollisesti muutamia nerokkaita ratkaisuja: lämmitystehoa pienennettiin, komentomoduulin hiilidioksidisuodattimia käytettiin kuumodulissa, jolloin täytyi sananmukaisesti tunkea neliön mallista palikkaan pyöreään reikään. Yllättäen hopeinen ilmastointiteippi oli suuressa osassa tässä modifikaatiossa, samoin muovipussit.

Tarkempaa tietoa aiheesta osoitteessa http://en.wikipedia.org/wiki/Apollo_13.

Capito tutto, perchè sono uno
Persona molto, molto intelligente...

-Quidquid latine dictum sit, altum viditur.

If you stare too long into the Screen, the Screen looks back at you.

Vierailija

Omalta kohdaltani olen saanut aika usein kuulla miten olin kysellyt seuraavanlaista erittäin oleellista asiaa liittyen kuulentoihin ja ennen kaikkea kuuautoon:"Tarvitseeko kuuauto rekisterikilpiä?"

Marsiin lähtisin mielelläni. Eri asia on taas että mitä hyötyä minusta siellä olisi.

Vierailija

Laitan tähän nyt pitkän peistauksen Duodecimista, ehkä se kiinnostaa.

Itse olin syntynyt jo ensimmäisen kuulennon aikaan, mutta en muista, että olisin mitenkään reagoinut tai ympäristössäni kukaan erityisesti innostunut. Itse asiassa en muista muuta kuin triviasta nuo asiat. Muut jutut kiinnostivat silloin. 1982 olin innostunut Commodore 64:sta enemmän kuin yhdestäkään kuulennosta.

En lähtisi vuodeksi Marsiin, pelkään että tulisi aika pitkäksi. Jos olisi viikon tai pidennetty viikonloppu to-su-matkoja, sitten kyllä.

Naisellinen näkökulma: olen lukenut vuodevaatemainoksia, joissa mainitaan, että säätelevät lämpöä ja kosteutta kuten avaruuspuvut eli pitävät tasaisen lämpimänä ja haihduttavat kosteuden. Sellaiset ostan ensi tilassa. (sijauspatja+peite, jopa lakanoista ko ominaisuuksin olen lukenut)
------------------

Mitä elimistölle tapahtuu avaruudessa?

Duodecim
1999;115(13):1379
Anna-Kaisa Niemi ja Olli Vuolteenaho

* Avaruuden painottomuudessa ja suojaavan ilmakehän ulkopuolella
* Kiihdytys kohti kiertorataa
* Alku aina hankalaa: pahoinvointia ja huimausta
* Verenkierto ja nestetalous: miksi kasvot turpoavat ja nenä on tukossa?
* 90 minuutin vuorokausi
* Takaisin maan pinnalle: pyörryttää ja janottaa
* Muutokset kaasujen vaihdossa ja keuhkojen toiminnassa
* Minne katoavat vahvat luut ja voimakkaat lihakset?
* Miten säilyttää lihasten ja luiden hyvä kunto?
* Kansainvälinen avaruusasema ja uudet mahdollisuudet
* Kirjallisuutta

Avaruuslennoilla ihminen on kohdannut uuden ympäristön, johon sopeutuminen johtaa lääketieteellisiin ongelmiin joko avaruudessa olon aikana tai sieltä palattaessa. Painottomuus aiheuttaa tasapainohäiriöitä sisäkorvan asentoaistin menettäessä merkityksensä. Myös elimistön nesteiden jakaantuminen muuttuu, mikä aiheuttaa äkillisen sentraalisen hypervolemian. Sen seurauksena plasmatilavuus ja punasolumassa vähenevät. Ehkä hankalimmat painottomuuden vaikutukset kohdistuvat luustoon ja lihaksistoon. Luut haurastuvat nopeasti kuormituksen puutteessa, ja erityisesti asentoa kannattavat lihakset surkastuvat. Maahan palatessaan astronautti on hypovoleeminen ja aneeminen. Hänen lihasvoimansa on heikentynyt ja luunsa alttiita murtumaan. Painottomuuden vaikutukset muistuttavat vanhenemiseen ja vuodelepoon liittyviä rappeutumismuutoksia. Niiden ehkäisystä saataneen apua myös vanhenemisen haittojen hoitoon.

Yhdysvaltalaisen 77-vuotiaan astronautin John Glennin yhdeksänpäiväinen lento avaruussukkula Discoveryllä marraskuussa 1998 nosti avaruuslääketieteen jälleen uutisotsikoihin. Veteraaniastronautin mukanaoloa moitittiin laskelmoiduksi PR-tempuksi. Avaruuden painottomuudessa ihmiselimistössä tapahtuvat muutokset muistuttavat kuitenkin yllättävän paljon normaaliin vanhenemiseen liittyviä rappeutumismuutoksia. Avaruuslennon fysiologisten vaikutusten tutkiminen tuo uutta tietoa, jota voidaan käyttää hyväksi paitsi tulevia lentoja suunniteltaessa myös tutkittaessa erilaisten sairauksien kuten osteoporoosin ja tasapainohäiriöiden syntymekanismeja ja mahdollisia hoitokeinoja. Ikääntyneen ihmisen selviytymisestä näissä äärimmäisissä olosuhteissa voidaan oppia paljon sellaista, mistä on apua myös maan päällä.

Avaruuden painottomuudessa ja suojaavan ilmakehän ulkopuolella

Miksi maan pinnalta lähtiessä hyväkuntoinen, vahvaluinen ja lihaksikas astronautti palaa takaisin avaruudesta luusto ja lihaksisto heikentyneenä, aneemisena ja hypovoleemisena, ja miksi hänellä on tasapainovaikeuksia? Ihmiselimistö on muotoutunut miljoonien vuosien evoluution aikana ja sopeutunut maan vetovoiman kiihtyvyyteen 9.8 m/s2 (1 G). Elimistössämme toimii huomaamattomasti lukuisia mekanismeja, jotka mahdollistavat elämisen painovoiman jatkuvassa vaikutuksessa (Vernikos 1996). Miehitetyt avaruuslennot ja tulevaisuudessa maata kiertävälle radalle, kuuhun tai muille planeetoille perustettavat siirtokunnat muuttavat tämän itsestään selvän tilanteen ja asettavat suuria haasteita ihmiskehon fysiologialle (Länsimies 1984). Täydellinen painottomuus ei niissä kuitenkaan käytännössä toteudu ja oikeastaan tulisikin puhua mikrogravitaatiosta. Varsinkin nestetasapainossa, verenkiertoelimistössä, tuki- ja liikuntaelimissä, endokrinologisessa järjestelmässä sekä tasapainoelimissä tapahtuvat muutokset aiheuttavat ongelmia joko avaruudessa olon aikana tai maahan paluun jälkeen. Avaruuden ja mikrogravitaation vaikutukset hedelmällisyyteen ja raskauteen on myös selvitettävä suunniteltaessa pitkäkestoista oleskelua avaruudessa. Mikrogravitaation lisäksi avaruuslennon aikana tapahtuu fysiologisia muutoksia nousuun ja laskuun liittyvien suurten G-voimien vaikutuksesta (White 1998).

Kiihtyvyyden ja mikrogravitaation lisäksi ihminen altistuu avaruuslennon aikana voimakkaammalle säteilylle kuin ilmakehän suojaaman maan pinnalla ja siten myös säteilyn haittavaikutuksille, kuten syövän ja geneettisten vaurioiden lisääntymiselle. Jos ihminen haluaa tulevaisuudessa asua ja viettää enemmän aikaa avaruudessa, tulee ensin ratkaista lisääntymiseen liittyvät mikrogravitaation ja avaruussäteilyn aiheuttamat ongelmat. Avaruussäteilyllä voi olla hedelmättömyyttä sekä geneettisiä ja kehityshäiriöitä aiheuttavia vaikutuksia, jotka on tutkittava tarkoin avaruudessa vietettävän ajan lisääntymisen vuoksi. Säteilyn vaikutuksia voidaan vähentää lisäämällä suojausta. Jo nykyisissä avaruusaluksissa on erillisiä paksulla alumiinilla vuorattuja tiloja, joihin astronautit siirtyvät esimerkiksi auringon hiukkassäteilyn lisääntyessä. Säteily saattaakin olla avaruudessa lisääntymistä eniten rajoittava tekijä, ei niinkään mikrogravitaatio, vaikka se aiheuttaa ongelmia, kuten synnytyksessä tarvittavien lantionpohjan lihasten heikentymistä sekä raskauden aikana tärkeän kalsiumin lisääntynyttä menetystä. NASA (National Aeronautics and Space Administration) kieltääkin avaruuslennot raskaana olevilta säteilystä ja mikrogravitaatiosta alkiolle tai sikiölle mahdollisesti aiheutuvien haittojen vuoksi (Sullivan 1996).

Paras paikka avaruuslennon fysiologisten vaikutusten tutkimiselle on luonnollisesti avaruus, mutta käytännön seikkojen vuoksi on usein tyydyttävä analogisten mallien kuten vuodelevon, vesi-immersion sekä raajan immobilisaation käyttöön (Bishop ja Greenisen 1993). Nämä soveltuvat malleiksi myös useisiin tavallisiin lääketieteellisiin ongelmiin. Mikrogravitaation aiheuttamista vaikutuksista saadaan tietoa myös erilaisten yleisten "maanpäällisten" sairauksien mekanismien selvittämiseen ja hoitokeinojen keksimiseen, koska avaruudessa mm. rappeutumiseen johtavat ilmiöt ovat kiihtyneet ja vaikutukset näkyvät nopeammin kuin hitaasti kehittyvissä sairauksissa.

Kiihdytys kohti kiertorataa

Astronautteihin kohdistuu suuria G-voimia aluksen kiihdyttäessä irti maan vetovoiman vaikutuksesta ja uudelleen aluksen vauhdin hidastuessa paluun yhteydessä. Elimistön nesteet aiheuttavat ongelmia liikkuvuutensa vuoksi, ja kiihtyvyys vaikuttaakin eniten verenkiertoon. Muihin kudoksiin kohdistuvat vaikutukset ovat varsin vähäisiä, ellei kiihtyvyys ole erittäin voimakas. Sen mukaan, millainen ruumiin asento on liikesuuntaan nähden, kiihtyvyys voi olla positiivista, negatiivista tai poikittaista. Kiihtyvyyttä sanotaan positiiviseksi, kun pää on menosuuntaan päin ja tällöin veri pakkautuu ruumiin alaosiin. Laskimopaluun vähetessä sydämen minuuttitilavuus pienenee. Elimistö pyrkii korjaamaan tilannetta baroreseptorirefleksien avulla. Eteisten natriureettisen peptidin eritys vähenee kiihtyvyyden aikana dramaattisesti mutta lisääntyy avaruudessa lähtöarvoa suuremmaksi (Park ym. 1994). Kiihtyvyyden ollessa 4 G näöntarkkuus heikkenee (ns. greyout), ja kun kiihtyvyys edelleen kasvaa, seurauksena on 4.5–6 G:ssä näön pimeneminen, ja pian sen jälkeen astronautti saattaa menettää tajuntansa (blackout). Jalkojen ollessa menosuuntaan päin puhutaan negatiivisesta kiihtyvyydestä. Tällöin veri pakkautuu pään suuntaan ja seurauksena on ns. redout. Selkäydinnesteen samanaikainen ja -suuntainen siirtyminen estää kallonsisäisten suonten repeämisen, mutta esimerkiksi astronautin silmissä saatetaan todeta verenvuotoja. Ihminen kestää parhaiten poikittaista kiihtyvyyttä, jopa 15–25 G useiden sekuntien ajan, koska liikkeen suunnassa ei ole suuria verisuonia eikä siis korkeita nestepatsaita. Astronautit sijoitetaankin alukseen siten, että kiihtyvyys suuntautuu poikittain ruumiin pituusakselin suhteen aluksen irtautuessa maan painovoimakentästä.

Alku aina hankalaa: pahoinvointia ja huimausta

Mikrogravitaatio aiheuttaa lähes kaikille astronauteille lennon alkuaikoina matkapahoinvointia vastaavia oireita, huimausta sekä epätietoisuutta ajasta ja paikasta (Parker 1998). Sisäkorvan kulmakiihtyvyyttä aistivista kaarikäytävistä tulee avaruudessa samanlaisia ärsykkeitä kuin maan pinnalla, mutta painovoimaa ja suoraviivaista kiihtyvyyttä aistivat otoliittielimet (soikea ja pyöreä rakkula) menettävät merkityksensä. Myös iho-, lihas- ja nivelreseptoreista tuleva tieto on rajoittunutta painovoiman puuttuessa. Astronautti onkin erityisesti alussa lähes täysin näköaistinsa varassa. Ilmeisesti tasapaino- ja näköaistista saatava toisistaan poikkeava informaatio aiheuttaa avaruuspahoinvointia (space motion sickness), jota voidaan lievittää samoilla lääkkeillä kuin tavallista matkapahoinvointia.

Verenkierto ja nestetalous: miksi kasvot turpoavat ja nenä on tukossa?

Painovoiman vaikutuksen vähentyessä nesteitä siirtyy kohti ruumiin yläosia, mikä näkyy selvästi mm. kaulasuonten pullistumisena ja kasvojen turvotuksena sekä nenän tukkoisuutena koko painottomuudessa oleskelun ajan. Sentraalinen hypervolemia parantaa sydämen täyttöä, mikä puolestaan johtaa Frank-Starlingin periaatteen mukaisesti vasemman kammion loppudiastolisen tilavuuden kasvuun sekä iskutilavuuden ja minuuttitilavuuden lisääntymiseen sykkeen säilyessä ennallaan (White ja Blomqvist 1998). Samalla sentraalisten venytysreseptorien ärsyyntyminen vähentää janon tunnetta. Munuaisten parantuneen perfuusion seurauksena glomerulussuodos lisääntyy. Kyseessä on kuitenkin lähinnä suhteellinen diureesi, sillä virtsaneritys on runsasta vain suhteutettuna vähentyneeseen nesteensaantiin (Smith ym. 1997). Nestetasapainoa säätelevien hormonien pitoisuuksissa ei ole todettu ennalta odotettuja muutoksia, mm. vasopressiinin eritys ei näytä vähenevän avaruuslennon aikana. Natriureettisten peptidien mahdollista osuutta diureesin mekanismissa ei ole vielä kunnolla selvitetty. Lopputuloksena joka tapauksessa on plasmatilavuuden ja vähäisemmässä määrin elimistön kokonaisnestemäärän nopea pieneneminen sekä pienentynyt kammioiden iskutilavuus ja sydämen minuuttitilavuus. Yllättäen on havaittu, että tilanteeseen liittyy sentraalisen laskimopaineen (CVP) lasku eikä nousu kuten olettaisi (Foldager ym. 1996). Tämän ilmeisesti selittää mikrogravitaation aiheuttama rintakehän laajeneminen, joka johtaa rintaontelon paineen alenemiseen ja nesteen siirtymiseen rintakehän alueelle. Tällöin sydämen transmuraalinen täyttöpaine nousee, vaikka mitattu CVP laskee.

Plasmatilavuuden pieneneminen johtaa hematokriittiarvon kasvuun ja uhkaavaan veren hyperviskositeettiin. Hematokriittiarvo kuitenkin normaalistuu varsin nopeasti avaruuslennon aikana. Tämä edellyttää punasolumassan vähenemistä, joka voisi olla seurausta punasolujen lisääntyneestä hajoamisesta tai vähentyneestä muodostuksesta. Luuytimestä vasta vapautuneiden punasolujen onkin todettu häviävän verenkierrosta muutaman ensimmäisen avaruudessa vietetyn päivän aikana. Yli 12 vuorokautta vanhojen punasolujen elinikä puolestaan näyttää säilyvän ennallaan (Alfrey ym. 1996). Nuorten punasolujen häviämisen mekanismi on toistaiseksi tuntematon (Alfrey ym. 1997). Toisaalta avaruuslennon aikana munuaisten erytropoietiinineritys vähenee (Gunga ym. 1996), samoin mahdollisesti luuytimen herkkyys erytropoietiinille (Branch ym. 1998). Tämä vähentää luuytimen punasolulinjan kantasolujen erilaistumista proerytroblasteiksi ja punasolujen tuotantoa. Miehillä avaruuslennon aikana heikentyvä testosteronineritys (Strollo ym. 1998) vähentää erytropoietiinin tuotantoa edelleen. Painovoimalla on yllättävän suoria vaikutuksia hematopoieesiin, sillä mikrogravitaation on havaittu hillitsevän punasolulinjan ja kiihdyttävän makrofagilinjan solujen lisääntymistä ja erilaistumista myös soluviljelmässä (Davis ym. 1996).

Mikrogravitaation aiheuttamista muutoksista elimistön kudosten jakaantumiseen on monenlaista muutakin harmia. Naisilla on esimerkiksi retrogradisen menstruaation ja siihen liittyvän kohtutulehduksen riski (Sullivan 1996). Myös kyynelnesteen normaali poistuminen nenän kautta häiriintyy painovoiman puuttuessa.

90 minuutin vuorokausi

Esimerkiksi Mir-avaruusasemalla vuorokausi ei enää ole tuttu 24 tunnin pituinen vaan aurinko nousee 16 kertaa maan vuorokaudessa ja vuorokauden pituus kiertoradalla onkin 90 minuuttia. Nopeat valoisuuden vaihtelut vaikuttavat suprakiasmaattisen tumakkeen kautta astronautin sirkadiaaniseen rytmiin ja oletettavasti myös melatoniinin eritykseen. Astronauteilla esiintyykin nukahtamis- ja unihäiriöitä, ja heidän unenlaatunsa muuttuu, mm. deltaunen osuus vähenee (Gundel ym. 1997, Monk ym. 1998). Vaikutukset voivat olla samankaltaisia kuin matkustettaessa aikavyöhykkeiden yli sekä vuorotyössä työskentelevillä.

Takaisin maan pinnalle: pyörryttää ja janottaa

Maahan palattaessa solunulkoista nestettä laskeutuu jälleen alaruumiiseen painovoiman vaikutuksesta, ja seurauksena on akuutti hypovolemia, joka muistuttaa suuren verenvuodon jälkeistä tilannetta. Pystyasennon siedon heikkeneminen (ortostaattinen intoleranssi) vaivaa useimpia avaruuslennolta palanneita. Syynä ei ole pelkästään veren pienentynyt määrä vaan myös suoniston heikentyneet baroreseptori- ja vasokonstriktorivasteet (Buckey ym. 1996, Pavy-Le Traon ym. 1997). Siihen liittyy myös hapenottokyvyn ja suorituskyvyn heikentyminen (Levine ym. 1996). Hypovolemia lisää janoa, aktivoi reniini-angiotensiini-aldosteronijärjestelmän ja vasopressiininerityksen sekä ilmeisesti vähentää natriureettisten peptidien eritystä. Munuaisten vähentynyt perfuusio johtaa neste- ja suolaretentioon, joka korjaa pienentyneen plasmatilavuuden nopeasti normaaliksi. Punasolumassan vähäisyys näkyy tässä vaiheessa ns. avaruusanemiana. Erytropoietiinin eritys lisääntyy kuitenkin nopeasti maahan paluun jälkeen. Seurauksena on kiihtynyt erytropoieesi, josta on merkkinä mm. retikulosytoosi (Alfrey ym. 1996).

Muutokset kaasujen vaihdossa ja keuhkojen toiminnassa

Mikrogravitaation aiheuttama lisääntynyt sentraalinen veritilavuus vaikuttaa myös keuhkojen toimintaan. Sydämen minuuttitilavuuden suureneminen lisää keuhkoverenkiertoa. Keuhkoperfuusio paranee ja keuhkokapillaarien tilavuus suurenee, mikä johtaa lisääntyneeseen diffuusiokapasiteettiin. Keuhkoödeemaa on pelätty nesteiden kraniaalisen siirtymisen vuoksi. Keuhkojen kudostilavuuden on kuitenkin todettu itse asiassa pienenevän mikrogravitaatiossa; se näyttää olevan enemmän riippuvainen veritilavuudesta kuin nesteiden kraniaalisesta siirtymisestä (Verbanck ym. 1997). Painovoiman tiedetään vaikuttavan keuhkojen perfuusion ja ventilaation jakautumiseen siten, että sekä ventilaatio että perfuusio on runsaampaa keuhkojen alaosissa, mutta ventilaatio-perfuusiosuhde on suurempi yläosissa. Mikrogravitaation on oletettu tasoittavan nämä erot. Perfuusio ja ventilaatio onkin tasaisempaa, mutta yllättäen osa jakaantumisen epätasaisuudesta näyttää säilyvän, ja se onkin ilmeisesti keuhkojen rakenteen määräämää (West ym. 1997). Mikrogravitaation aiheuttamat muutokset keuhkojen toiminnassa ovat selviä mutta eivät kuitenkaan niin vakavia, että ne rajoittaisivat avaruudessa oleskelua tai sieltä paluuta toisin kuin esimerkiksi luustossa ja lihaksistossa tapahtuvat muutokset.

Minne katoavat vahvat luut ja voimakkaat lihakset?

Ihmisen luusto ja lihaksisto ovat sopeutuneet toimimaan jatkuvassa 1 G:n painovoiman vaikutuksessa. Lepoasennossa seistessä erityisesti selän tukilihakset ja raajojen ojentajat työskentelevät ylläpitäen asentoa ja estäen kaatumista. Painovoima lisää kuormittavan liikunnan rasittavuutta, mikä puolestaan parantaa luuston ja lihaksiston kuntoa. Avaruuslennon aikana mikrogravitaatiossa luiden kuormitus on vähäistä eikä lihasten tarvitse ylläpitää asentoa. Seurauksena on luumassan väheneminen sekä lihasten atrofia (White 1998). Nämä ovat kenties hankalimpia avaruuslentoihin liittyvistä lääketieteellisistä ongelmista. Mitä pitempään painottomassa tilassa oleskelu kestää, sitä vaikeampaa painovoimakenttään palaaminen on. Lihaskunto palaa melko pian, mutta osteoporoosista selviäminen kestää kauan ja saattaa jäädä epätäydelliseksi (Bloomfield 1997).

Mikrogravitaatiossa tapahtuvat luustomuutokset muistuttavat pitkäaikaisen vuodelevon ja menopaussin jälkeisten hormonitasapainon muutosten aiheuttamia vaikutuksia, mutta ne ovat huomattavasti nopeampia. Luut saattavat menettää kuukaudessa jopa 1 % kokonaismineraalimäärästä. Maahan palattaessa luunmurtumien vaara onkin suurentunut. Eläintutkimuksissa on osoitettu, että luun uusiutumiskierron resorptiovaihe on vallalla osteoblastien määrän ja aktiivisuuden vähennyttyä ja toisaalta osteoklastiaktiivisuuden lisääntyessä tai säilyessä ennallaan (Cavolina ym. 1997, Morey-Holton ja Globus 1997). Luunmuodostus vähenee ja kalsiumia liukenee luusta solunulkoiseen nesteeseen. Plasman Ca2+-pitoisuuden kasvu johtaa lisäkilpirauhashormonin (PTH) erityksen vähenemiseen, jolloin kalsiumin reabsorptio munuaisissa vähenee ja kalsiumia erittyy runsaasti virtsaan. Myös muita luukudoksen hajoamistuotteita, kuten fosforia ja hydroksiproliinia, erittyy runsaammin virtsaan. Lisäksi plasman pienentynyt PTH-pitoisuus vähentää 25-dihydroksi-kolekalsiferolin muuttumista aktiiviseksi D-vitamiiniksi munuaisissa, minkä seurauksena kalsiumin imeytyminen suolistosta vähenee. Ravintoon lisätty kalsium auttaa huonosti jos ollenkaan luiden haurastumiseen, koska kalsium imeytyy huonosti ja toisaalta erittyy tehokkaasti munuaisten kautta (NIH 1993). Stressaantuneen astronautin virtsan kortisolipitoisuudet kasvavat, mikä heijastaa hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakselin kiihtynyttä toimintaa (Tipton ym. 1996). Tämä lisää edelleen luiden haurastumista. Luustomuutosten ehkäisyn kannalta ongelmat vastaavat varsin hyvin menopaussin jälkeisen osteoporoosin ehkäisyssä kohdattuja. Molemmat ratkennevat vasta, kun luun uusiutumiskiertoa opitaan manipuloimaan luun orgaanisen matriksin muodostumista suosivaksi.

Avaruuslennon aikana astronautin luunmurtumavaara on pieni mikrogravitaation ja lihasten samanaikaisen atrofioitumisen vuoksi. Liian voimakkaat lihakset saattaisivat jännittyessään aiheuttaa heikentyneiden luiden murtumia. Mikrogravitaatiossa liikkeisiin ja asennon ylläpitämiseen tarvittava voima on pieni. Lihasten massa, lihassäikeiden halkaisija sekä lihasten voima pienenevät avaruudessa oleskelun aikana (Baldwin 1996). Eniten atrofioituvat asennon säilyttämiseen käytettävät selän tukilihakset ja jalkojen ojentajat. Lihasbiopsioiden avulla on voitu tutkia myös lihasten proteiinikoostumuksen muutoksia avaruuslennon aikana. On todettu, että erityisesti vähentyvät aerobista oksidaatiota käyttävien tyypin I hitaiden lihassäikeiden supistusproteiinit, kuten myosiinin hidas isomuoto. Vastaavasti tyypin IIx- ja IIa lihassäikeiden määrä kasvaa. Myös erityisesti tyypin I lihassolujen tumamäärä vähenee, mikä vaikuttaa osaltaan lihasproteiinien vähentyneeseen tuotantoon ja edelleen lihassäikeiden atrofiaan (Allen ym. 1996). Lisäksi lihassäikeiden aerobinen kapasiteetti pienenee. Tyypin I säikeitä on runsaasti juuri asentoa ja tasapainoa ylläpitävissä lihaksissa, kuten selkärangan lihaksissa. Lihasmuutosten mekanismit ovat vielä osittain epäselviä; myös kasvutekijöillä voi olla osuutta lihasten surkastumisessa (NIH 1993).

Sekä lyhyt- että pitkäaikainen painottomuudessa oleskelu vähentää hermoston ja lihasten yhteistoimintaa ja vaikuttaa siten liikkeiden stabiiliuteen ja tarkkuuteen. Lihasten ja luiden heikkeneminen ja liikkeiden integraation väheneminen avaruuslennon aikana ei ainoastaan aiheuta sopeutumisvaikeuksia maan pinnalla vaan myös maan painovoimakenttään laskeuduttaessa, jos laskeutuminen vaatii käsiohjausta, ja erityisesti hätätilanteissa, joissa vaaditaan tarkkuuden lisäksi ehkä voimakkaita liikkeitä (NIH 1993). Samalla tavoin kuin vuodelepopotilas joutuu astronauttikin opettelemaan lihastensa hallintaa ja käyttöä uudelleen. Mitä pitempään vuodelepo tai avaruudessa oleskelu kestää, sen suuremmat ovat vaikeudet.

Miten säilyttää lihasten ja luiden hyvä kunto?

Avaruuslennon aikana tapahtuvaa lihas- ja luukatoa on toivottu voitavan ehkäistä parantamalla kalsiumin ja muiden ravinteiden saantia ja imeytymistä, antiresorptiivisilla aineilla sekä mahdollisesti kasvutekijöillä. Tähänastiset tulokset eivät ole olleet kovin rohkaisevia. Lisäksi mikrogravitaatioon liittyvä plasman PTH-pitoisuuden pieneneminen vähentää aktiivisen D-vitamiinin muodostumista ja kalsiumin imeytymistä. Luuston ja lihaksiston hyvällä kunnolla ja lennon aikaisella liikunnalla voidaan ehkäistä painottomuuden haittavaikutuksia. On kehitetty esimerkiksi avaruudessa käytettävä "space cycle" (self powered human centrifuge), jossa poljetaan aisan päähän kiinnitetyllä pyörällä ympyrärataa (Kreitenberg ym. 1998). Laite ei ainoastaan ylläpidä lihasten ja sydämen kuntoa vaan saa aikaan myös nesteiden siirtymistä kohti ruumiin alaosia, mikä mahdollisesti parantaa lennonjälkeistä pystyasennon sietoa. Laitteen käytöstä seuraa pyörivän liikkeen aiheuttamaa pahoinvointia. Sitä voitaisiin vähentää esimerkiksi tekotodellisuuskypärällä. Fyysisellä harjoittelulla lennon aikana voidaan ehkäistä lihasten surkastumista, mutta osteoporoottisten muutosten ehkäisy on osoittautunut ongelmallisemmaksi. Kaikentyyppinen harjoittelu ennen avaruuslentoa lisää tuki- ja liikuntaelimistön kuntoa ja ehkäisee mikrogravitaation haittavaikutuksia (Baldwin ym. 1996, Convertino 1998). "Tavalliseen" osteoporoosiin liittyvistä kokemuksista voisi päätellä, että lyhytkestoinen ja suuritehoinen liikunta (voimaharjoittelu, aerobic ja muu hyppelytyyppinen liikunta) olisi tehokkainta luiden ja lihasten massan lisäämisessä ja näin myös luu-lihaskadon ehkäisyssä (Lamberg-Allardt ja Suominen 1996).

Kansainvälinen avaruusasema ja uudet mahdollisuudet

Lisääntyvät avaruuslennot, tulevaisuuden avaruusmatkailu sekä mahdollisesti "siirtokuntien" perustaminen maata kiertävälle radalle, omaan aurinkokuntaamme tai jopa sen ulkopuolelle vaativat sopeutumista pitkään oleskeluun avaruudessa, minkä vuoksi mikrogravitaation fysiologiset vaikutukset ja mahdolliset haitat tulee tuntea. Myös lisääntyminen maan painovoiman ja ilmakehän ulkopuolella tulee ennen pitkää ajankohtaiseksi, ja sen vaaroista, turvallisuudesta ja lisävaatimuksista on tiedettävä enemmän. Vuonna 2004 valmistuva kansainvälinen avaruusasema (International Space Station, ISS–tunnettiin aiemmin myös nimillä Freedom ja Alpha), jonka rakentaminen aloitettiin marraskuussa 1998 laukaisemalla ensimmäinen moduuli maan kiertoradalle, mahdollistaa vuosia kestävän oleskelun avaruudessa ja myös lennot muille planeetoille. ISS tuottaa aikanaan runsaasti uutta tutkimustietoa avaruuslennon ja mikrogravitaation fysiologisista vaikutuksista. Jäämmekin kiinnostuneina odottamaan uusia tutkimustuloksia sekä niiden sovelluksia käytännön lääketieteeseen.

Mikrogravitaation elimistössä aiheuttamien vaikutusten vuoksi voisi pohtia, kenelle tulevaisuuden avaruusmatkailu sopisi ja kenelle lääkäri ei sitä suosittelisi. Mitenhän kävisi matkatoimiston ovella eläkerahojaan säästelleelle osteoporoottiselle mummolle ja nitrot rintataskussa kulkevalle vaarille, joiden lihasmassa on vanhuuden myötä jo huomattavasti pienentynyt

ANNA-KAISA NIEMI, lääk. yo. anniemi@mail.student.oulu.fi

OLLI VUOLTEENAHO, professori olli.vuolteenaho@oulu.fi Oulun yliopisto, fysiologian laitos PL 5000 90401 Oulu

Jätetty toimitukselle 3.12.1999 Hyväksytty julkaistavaksi 11.3.1999

L
Seuraa 
Viestejä7006
Liittynyt17.3.2005

Kosh

Kirjoitit Apollo 13:n pelastumisesta:

Yllättäen hopeinen ilmastointiteippi oli suuressa osassa tässä modifikaatiossa

Siis se ainoa oikea Jeesusteippi?

Herra Tohtori
Seuraa 
Viestejä2613
Liittynyt18.3.2005

Minä siitä kirjoitin...

Ihan niin, jeesus(teippi) pelastaa.
http://www.octanecreative.com/ducttape/NASA/

Siinä meille huipputeknologiaa.

http://grin.hq.nasa.gov/ABSTRACTS/GPN-2002-000056.html

Ja lisää.

Capito tutto, perchè sono uno
Persona molto, molto intelligente...

-Quidquid latine dictum sit, altum viditur.

If you stare too long into the Screen, the Screen looks back at you.

Pohtija
Seuraa 
Viestejä883
Liittynyt16.3.2005

En minäkään tunne Vernen tarinoita muuten kuin televisio dokumenttien ja netin kautta... Oli hänellä kyllä mielikuvitusta ja aikaansa edellä olevia ideoita ja ajatuksia, joista monet, paitsi matka maan keskipisteeseen, ovat tulleet jo todeksikin ja ihmeen lähelle Vernen visioita. Kyllä hänen aikanaan jo tiedettiin ainakin avaruuden painottomuudesta tai Verne osasi sen jo silloin ennustaa ja kuun pienemmän vetovoiman, mutta en tiedä koska avaruuden painottomuus keksittiin ensimmäistä kertaa... Olisiko ollut jo silloin Newtonin aikoihin, kun itse painovoimakin keksittiin ?

Toinenkin merkittävän hyvä ennuste kertomus kuumatkoista on Tintin seikkailut kuuhun. Ne on kyllä tullut luettua useampaankin kertaan. Ne ilmestyivät jo miltei vuosikymmen ennen oikeita kuumatkoja (1950-53). Sekä tarina että sen kuvitus ja niissä kuvattu tekniikka ovat monessa suhteessa lähellä todellistenkin kuumatkojen tekniikkaa avaruuspukuineen ja kuuautoineen. Osin jopa edellä nykyistä avaruus tekniikkaa. Tintin raketti kun toimi ydinvoimalla ja koko raketti toimi myöskin kuuhun laskeutujana. Eikä koirat ole vieläkään oikeasti päässeet kuuhun lenkille.

Kuun maisematkin ovat melko lähellä todellisuutta, karu maasto kraatereineen...
Vuoristot vain liian korkeita ja terävä huippuisia.

Ihan ymmärrettävää kyllä että siihen aikaan tulevaisuuden rakettien ajateltiin kulkevan tuoreeltaan keksityllä ja käyttöön valjastetulla ydinenergialla. Silloinhan luultiin että ydinenergia tulee ratkaisemaan kaikki maailman energiaongelmat ja että ydinenergian mahdollisuudet ovat miltei rajattomat... Mutta ne säteilyongelmat kun ovat mitä ovat... Eivätkä ne raketit vieläkään käytä ydinenergiaa (muutoin kuin ehkä rakettipolttoaineeksi muunnetussa muodossa).

"Perhosten liihottelu voi näyttää epämääräiseltä haahuilulta, mutta se on harhaa. Ne tietävät tarkkaan, mitä tekevät."

Vierailija
Pohtija
Tintin raketti kun toimi ydinvoimalla ja koko raketti toimi myöskin kuuhun laskeutujana. Eikä koirat ole vieläkään oikeasti päässeet kuuhun lenkille.

Itseasiassa tuossa ei ole mitään edistyksellistä. Koko aluksella laskeutuminen oli apolloa vanhempi idea, ja perustui sellaiseen käsitykseen että Kuun kiertoradalla telakoituminen olisi käytännössä mahdotonta... Käsityksen ymmärtää hyvin, jos ottaa huomioon että tuon ajan avaruusalukset olivat täysin riippuvaisia maassa sijaitsevista tietokoneista. Kuun kiertoradalla viiveet muodostuvat liian pitkiksi, joten siellä toimiva alus joutuu tulemaan toimeen omillaan.

Kuun kiertoradalla telakoitumisella oli kuitenkin selvät edut. Mitä pienempi laskeutuja, sitä vähemmän polttoainetta kuluisi laskeutumiseen ja kiertoradalle palaamiseen.

Lisäksi tietokoneita tarvittiin joka tapauksessa laskeutumiseen, ja kuten käytäntö osoittaakin, telakoituminen ei ollut mahdotonta, eikä edes liian vaikeaa.

Uusimmat

Suosituimmat