Mustaparta ja kumppanit

Seuraa 
Viestejä13176
Liittynyt3.4.2005

Edward Teach syntyi Bristolissa 1680-luvun tienoilla ja oli purjehtinut jonkin aikaa Jamaikan tienoilla kaappareiden mukana Ranskaa vastaan soditun sodan aikana. Vaikka hän tuona aikana osoitti epätavallista urheutta, hän ei saavuttanut minkäänlaista komentoasemaa ennen kuin merirosvo Benjamin Hornigold (jamaikalainen merirosvo, jonka aktiviteetti alkoi noin 1713. Ei ole tietoa, milloin Teach liittyi hänen miehistöönsä. Varhaisin maininta Teachista on bostonilaisessa uutislehdessä 1717 lokakuussa) antoi hänelle oman aluksen komennetavaksi vuoden 1716 lopulla.

Syksyllä 1717 Teach ja Hornigold purjehtivat Amerikan rannikkoa pitäen Providencea tukikohtanaan (olivat tuolloin aikansa pelätyimpiä merirosvoja). He kaappasivat Havanasta tulevan sluupin saaden saaliikseen 120 tynnyriä jauhoja, sekä Bermudasta tulevan sluupin "Thurbar masterin", josta he ottivat vain hieman viiniä ja päästivät laivan tämän jälkeen menemään. Heidän saaliikseen päätyi myös Madeirasta Etelä-Carolinaan ollut laiva, josta saatiin erittäin arvokas saalis.

Ryöstettyään tyhjiin Virginian rannikon, he palasivat Länsi-Intiaan ja 24. leveysasteen tienoilla kaappasivat Martiniqueen matkalla olleen suuren ranskalaisen aluksen nimeltä "Concorde" (tyyppiä "guinea-man", lähellä St. Vincentin saarta 1717 marraskuussa), jonka Hornigold antoi Teachin komennettavaksi. Hornigold palasi oman sluuppinsa kanssa Providenceen, jossa hän antautui uudelle kuvernöörille, kapteeni Rogersille, tarkoituksenaan käyttää hyväksi kruunun tarjoamaa merirosvojen armahdusmääräystä.

Teach itse hylkäsi armahdustarjouksen ja nimesi "Concorden" uudelleen "Queen Anne's Revengeksi" (ja kasvatti sen varustusta 40 tykkiin) ja purjehti sillä lähelle St. Vincentin saarta, jossa hän kaappasi komentaja Christopher Taylorin suuren laivan nimeltä "Great Allen". Merirosvot ryöstivät laivasta sen mitä saivat irti, jättivät miehistön mainitulle saarelle ja sytyttivät laivan tuleen.

Joitain päiviä myöhemmin Teach joutui taisteluun 30-tykkisen linja-aluksen "Scarboroughin" kanssa, joka jahtasi häntä muutamia tunteja joutuen kuitenkin luovuttamaan jahdin ja palaamaan tukikohtaansa Barbadokseen ja päästämään Teachin purjehtimaan kohti espanjalaista Amerikkaa. (Teach itse asiassa näytti taivaanmerkit kyseiselle alukselle ja asia jäi vaivaamaan englannin laivastoa pitkäksi aikaa)

Matkalla Teach tapasi 10-tykkisen merirosvosluupin, "Revengen" jota komensi majuri Stede Bonnet, hyvämaineinen korkeasti koulutettu herrasmies ja maanomistaja Barbadoksessa. Teach liittyi tämän joukkoihin, mutta muutamassa päivässä totesi, ettei Bonnet tiennyt yhtikäs mitään merielämästä ja tämän omien miesten avulla nimitti uuden kapteenin, erään Richardsin, komentamaan Bonnetin sluuppia. Majurin Teach vei omaan laivaansa ilmoittaen tälle, että koska hän ei ole pätevä hoitamaan tehtäviään, hänen olisi parempi jättää ne ja matkustaa Teachin aluksella matkustajana vailla miehistönjäsenen velvollisuuksia (Bonnet pysyi aluksella käytännössä vankina, kunnes Teach ajoi laivansa haaksirikkoon kuusi kuukautta myöhemmin).

Turneffessa, noin 30 mailia Hondurasin lahdelta, merirosvot rantautuivat täydentääkseen vesivarastojaan kun he näkivät sluupin lähestyvän. Richardsin "Revenge"-sluuppi lähti purjehtimaan sluuppia vastaan, joka nähdessään mustan lipun salossa, laski purjeensa ja antautui taistelutta. Alus oli "Adventure" Jamaikalta, David Harriotin komennuksessa. Merirosvot veivät Harriotin ja tämän miehistön Teachin alukselle ja lähettivät omia miehiään, joukossa Teachin aluksen perämies Israel Hands, purjehtimaan kaapattua sluuppia.

9. päivä huhtikuuta merirosvot lähtivät Turneffelta viikon oleskelun jälkeen ja purjehtivat lahteen, jossa he kohtasivat kapteeni Wyarin komentaman bostonilaisen "Protestant Caesarin" ja neljä sluuppia, joista kolme kuului jamaikalaiselle Jonathan Bernardille ja neljäs kapteeni Jamesille. Teach nosti mustan lipun salkoon ja avasi tulen. Kapteeni Wyar ja hänen miehensä jättivät laivansa ja pakenivat rantaan. Teachin perämies ja kahdeksan miestä ottivat haltuunsa Wyarin laivan Richardsin polttaessa kapteeni Jamesin sluupin henkilökohtaisten kaunojen takia. "Protestant Caesarin" merirosvot myös polttivat, kostoksi siitä, että Bostonissa oli hirtetty miehiä merirosvouksesta. Bernardin kolme sluuppia he päästivät menemään.

(Tässä vaiheessa Mustaparralla oli siis 40-tykkinen lippulaivansa "Queen Anne's Revenge", Richardsin "Revenge", pieni Israel Handsin komentama 10-tykkinen "Adventure"-sluuppi ja vielä yksi nimettömäksi jäänyt sluuppi ja yli 300 miestä)

Tämän jälkeen merirosvot purjehtivat Turkilliin (Trujilloon?) ja sieltä Grand Caymaniin, pienelle saarelle noin 90 mailia länteen Jamaikasta, missä he kaappasivat pienen kalastusaluksen ja sieltä taas Havanaan ja Bahamaan ja sieltä viimein Carolinaan, kaapaten matkan varrella brikanttiinin ja kaksi sluuppia, missä he rantautuivat hiekkasärkälle Charlestonin edustalle viideksi tai kuudeksi päiväksi. Sieltä käsin he hyökkäsivät Lontooseen lähdössä olleen Robert Clarkin komennossa olleen ja matkustajia kuljettaneen laivan kimppuun. Seuraavana päivänä merirosvot kaappasivat toisen lähtevän laivan, kaksi pinkkiä ja brikanttiinin mukanaan neljätoista neekeriä.

Kaikki tämä, aivan kaupungin edustalla tehtynä, levitti kauhua koko Carolinan provinssiin, jota oli aivan äskettäin terrorisoinut toinen pahamainen merirosvo, Vane. Kaupunkilaiset joutuivat epätoivon valtaan eivätkä sen tähden pystyneet vastustamaan merirosvoja. Satamassa oli kahdeksan laivaa valmiina merille lähtöön, mutta kukaan ei uskaltautunut lähteä matkaan ja antautua merirosvojen armoille. Saapuuvilla laivoilla oli sama ongelma, joten kaupungin kauppa oli käytännössä täysin estetty. Ja pitkä ja kallis sota, jonka siirtokunta oli juuri lopettanut alkuasukkaita vastaan, ei tehnyt taloudellista tilannetta helpommaksi.

Teachilta puuttui lääkkeitä, mutta koska hänellä oli hallussaan laivoja ja panttivankeja, hän päätti vaatia provinssin hallitukselta tarvikkeita. Näin ollen Richards, Revengen kapteeni, lähti muutaman merirosvon ja Clarkin laivalta otetun panttivangin, herra Marksin, kanssa esittämään vaatimukset hyvin röyhkeään sävyyn viranomaisille. He uhkasivat, että jos he eivät saa haluamiaan tarvikkeita ja jos merirosvolähetystöä ei päästetä palaamaan vapaasti laivoilleen, he murhaisivat kaikki vankinsa, lähettäisivät heidän päänsä kuvernöörille ja sytyttäisivät kaappaamansa laivat tuleen.

(Sivuhuomautus: Lääkkeet saattoivat tarkoittaa myös huumeita. Mustaparralla tiedettiin olleen tapa aloittaa päivänsä rommiryypyllä, jota oli terästetty laudaniumilla, oopiumijohdannaisella ajan kipulääkkeellä).

Sillä välin kun herra Marks esitti asiaa valtuustolle, Richards ja muut merirosvot marssivat julkisesti kaupungin kaduilla. Vaikka ihmiset vihasivat heitä yli kaiken ja pitivät heitä murhaajina ja kaikkien ongelmiensa syinä, he eivät koston pelossa uskaltaneet tehdä mitään merirosvoille. Hallitus ei kauan harkinnut heidän viestiään vaan suostuivat taipuumaan pakon edessä pelastaakseen ihmishenkiä (mm. herra Samuel Wraggin, valtuuston jäsenen joka oli pienen poikansa kanssa Teachin vankina) ja antoivat rosvoille noin 400 punnan arvosta lääketarpeita ja päästivät merirosvot palaamaan aluksilleen. Mustaparta, kuten Teachia alettiin tämän jälkeen kutsua, päästi lääkkeet saatuaan panttivankeinaan pitämänsä ihmiset ja laivat menevään, ryöstettyään näistä ensin kultaa ja hopeaa noin 1500 punnan arvosta.

Charlestonista merirosvot purjehtivat Pohjois-Carolinaan, Teach lippulaivassaan ja kapteenit Richards ja Hands omissa sluupeissaan ja kolmas sluuppi "apualuksena". Teach alkoi tässä vaiheessa harkita omille teilleen lähtemistä, mukanaan suureksi kasvanut ryöstösaaliis ja vain muutama luotettava ystävä. Niinpä hän oli ajoi aluksensa karille Topsail Inlettiin (Topsail lahdelmaan? Myös nimellä Beaufort Inlet) ja, kuin olisi tehnyt sen vahingossa, hän komensi Handsin sluupin tulemaan auttamaan häntä laivansa irroitustyössä. Handsin laiva ajautui myös karille ja niin molemmat laivat oli menetetty. Tämän jälkeen Teach jätti jälkeensä vielä "Revenge"-aluksen ja otti apualuksen käyttöönsä. Mukaansa hän otti kolmekymmentäseitsemän miestä, joista seitsemäntoista (toisessa lähteessä kaksikymmentäviisi) hän hylkäsi autiolle hiekkariutalle, jossa ei elänyt ainuttakaan eläintä tai kasvia ja johon nämä miehet olisivat varmasti menehtyneet jollei majuri Bonnet olisi kaksi päivää myöhemmin pelastanut heitä (Teachin vapautettua hänet ja palautettua "Revengen" johtoon Bonnet uudelleennimesi aluksen "Royal Jamesiksi". Bonnet vangittiin lokakuussa 1718 ja hirtettiin saman vuoden marraskuussa. Vain neljä Bonnetin miestä vapautettiin syytteistä).

Teach puolestaan purjehti Pohjois-Carolinan kuvernöörin (Charles Eden, virassa 1714-1722) pakeille ja antautui kahdenkymmenen miehensä kanssa tälle saadakseen kuninkaallisen armahduksen. Tämä tosin ei ollut merkki mistään pahoista tavoista luopumisesta, vaan vain keino saada aikaa odottaa sopivaa hetkeä aloittaa sama leikki uudelleen. Minkä hän saikin varsin pian, kuvernöörin päättäessä antaa Teachille oikeuden alukseen, jonka hän oli kaapanut merirosvoaikoinaan. Tämä oli jonkinlainen skandaali aikoinaan, sillä se sai jopa englannin amiraliteetin tuomioistuimen Bathissa älähtämään, että Teachilla ei ollut eläissään ollut kruununalaista virkaa, joka olisi oikeuttanut hänet omaan alukseen, ja että laiva kuului sitäpaitsi englantilaisille kauppialle ja oli kaapattu rauhan aikana, vaikka Teach oli väittänyt aluksen olleen kaapattu espanjalaisilta. (Teach sai ilmeisestikin kuitenkin pitää aluksensa amiraliteetin vastalauseesta huolimatta?)

Ennenkuin Mustaparta kuitenkin purjehti taas merille hän nai noin kuusitoista vuotiaan tytön kuvernöörin hoitaessa seremonian. Tämä oli tähän mennessä Teachin neljästoista vaimo. Kovin herrasmiesmäisesti Teach ei uutta vaimoaan(kaan) kohdellut, sillä käydessään tukikohtanaan pitämänsä Ocracoken lahdelman lähistöllä sijaitsevalla plantaasillaan, hänellä oli tapana paitsi maata itse vaimonsa kanssa, niin myös kutsua viisi tai kuusi raaka kumppaniaan käyttämään tätä hyväkseen.

Kesäkuussa 1718 Teach lähti uudestaan merille ja otti kurssin kohti Bermudaa. Hän kohtasi matkalla kaksi tai kolme englantilaista alusta, joista hän ryösti tällä kertaa ainoastaan elintarvikkeita ja välttämättömyyksiä. Mutta lähellä Bermudaa hän kaappasi ja ryösti putipuhtaaksi kaksi ranskalaista Martiniqueen matkalla ollutta alusta, joista toinen oli täydessä sokeri- ja kaakaolastissa. Toinen laiva oli tyhjiltään, joten sen hän päästi menemään mukanaan molempien alusten miehistö. Sokeri- ja kaakaolastissa olleen aluksen kanssa hän palasi Pohjois-Carolinaan tarkoituksenaan jakaa saaliis merirosvojen ja kuvernöörin kanssa.

Teach väitti saavuttuaan, että he olivat löytäneet laivan tyhjiltään ilman miehistöä ja oikeus kutsuttiin koolle ja laiva julistettiin englannin kruunun omaisuudeksi. Kuvernööri otti osuudekseen kuusikymmentä härkätynnyriä (=240 litraa) sokeria ja eräs herra Knight, joka oli sihteeri ja veronkerääjä Provincessa, sai kaksikymmentä. Loput saaliista jaettiin merirosvojen kesken. Vielä kaikki ei ollut valmista. Jäljelle jäi laiva, ja oli mahdollista että joku saattaisi tunnistaa aluksen ja paljastaa rikoksen. Teach väitti kuvernöörille, että alus oli romukasa joka uppoaisi pian itsekseen ja pyysi tältä lupaa viedä alus joelle ja hävittää se polttamalla. Kun näin oli viimeisetkin todisteet hävitetty, ei ollut enää pelkoa syytteeseen joutumisesta.

Mustaparta kulutti kolme tai neljä kuukautta oleillen joella ankkuroituna lahdelmiin ja poukamiin ja purjehtien välillä edes takaisin käyden kauppaa vastaantulijoiden kanssa päästäkseen eroon kaappaamastaan arvotavarasta. Hän joskus myös vain otti haluamansa tavarat ja antoi vastineeksi omia saaliitaan. Vaikka tällainen järjestely ei olisikaan kaikille sopinut, kukaan ei uskaltautunut väittämään vastaankaan. Hän myös kävi satunnaisesti juhlimassa ja rellestämässä plantaaseilla, joilla hänen otettiin hyvin vastaan, joko pelosta ja kunnioituksesta. Joskus palkitsi heidän vieraanvaraisuutensa rommilla ja sokerilla hyvittääkseen vapaudet, joita hän otti vieraillessaan näiden vaimojen ja tyttärien luona. Usein hän käyttäytyi kuin olisi alueen valtias, vaatien paikallisilta pakkoveroa ja uhmaten jopa itseään kuvernööriä, vain näyttääkseen että uskalsi tehdä näin.

Joella kauppaa tekevät laivat joutuivat niin usein Mustaparran ryöstämiksi, että kappiaat ja jotkut plantaasinomistajat alkoivat pian neuvotella, mitä pitäisi harmillisen vieraan kanssa tehdä. Oli selvää, että valituksen tekeminen omalle kuvernöörille oli turhaa joten he salaa ottivat yhteyden Virginian kuvernööriin ja pyysivät tätä lähettämään sotajoukon ottamaan vangiksi tai surmaamaan merirosvon. Virginian kuvernööri keskusteli kahden kymmenen kuukautta Jamesin joella ankkuroituna olleen sota-aluksen, "Pearlin" ja "Limen", kapteenien kanssa ja sopi näiden kanssa, että kuvernööri vuokraisi pari pientä sluuppia jotka sota-alusten miehistö miehittäisi. Sluuppien komento annettiin herra Robert Maynardille, Pearlin kokeneelle ja ansioituneelle luutnantille. Sluupit varustettiin hyvin aseilla ja ammuksilla, mutta tykkejä niihin ei lastattu.

Ennenkuin retkue lähti matkaan, Virginian kuvernööri (Alexander Spotswood, virassa 1710-1722) antoi 24. marraskuuta 1718 virallisen julistuksen, jossa luvattiin palkkiot maksettavaksi niille, jotka vuoden sisällä surmaisivat tai vangitsisivat kenet tahansa merirosvon Virginian tai Pohjois-Carolinan alueella. Julistuksessa luvattiin sadan punnan palkkio Mustaparrasta, kenestä tahansa alemmasta merirosvokomentajasta neljäkymmentä puntaa, luutnantista tai perämiehestä, puosusta tai puusepästä (??? Arvokasta väkeä, kun käsityöläisestä luvattiin noin suuri palkkio. Saattaa olla käännös- tai tulkintavirhekin) kaksikymmentä puntaa, alemmasta upseerista viisitoista puntaa ja jokaisesta muusta kymmenen puntaa. Julistus julkaistiin jokaisessa sheriffin toimistossa ja luettiin julki kirkoissa ja kappaleissa ympäri siirtokuntaa. (Oli muuten hyvin poikkeuksellista ja jopa käytännön vastaista, että toisen hallintoalueen kuvernööri tunkeutuu toisen toimialueelle. Siitä varmaan tuli aikanaan valtava kohu)

17. marraskuuta 1718 luutnantti Maynard lähti liikkeelle Kicquetanista ja saapui 21. päivän iltana Ocracoken lahden suulle, josta hän löysi merirosvon. Matka oli tehty kaikessa hiljaisuudessa ja jokainen jokea ylös yrittänyt laiva oli pysäytetty, jotta Mustaparta ei saisi kuulla pienintäkään juorua tai uutista lähestyvästä sotajoukosta ja jotta joukko puolestaan saisi tuoreimpia tietoja Mustaparran omasta sijainnista. Valitettavasti herra Knight oli lähettänyt varoituksen Mustaparralle, joka kuitenkin oli kuullut monia vääriä huhuja tähän mennessä ja jätti tämänkin tiedon omaan arvoonsa. Vasta kun Mustaparran väki näki sluupit, hän ryhtyi kiireesti puolustuskannalle. Hänellä ei ollut tuona hetkellä laivallaan kuin kaksikymmentäviisi miestä mutta hän yritti parhaansa mukaan vakuuttaa vieraille, että hänellä oli neljäkymmentä miestä. Kun hän oli taisteluvalmiudessa, hän rauhoittui hetkeksi ja ryyppäsi seuraavan yön erään kauppa-aluksen perämiehen kanssa, jolla oli oletettavasti enemmän tekemistä Teachin kanssa kuin olisi ollut terveellistä.

Luutnantti Maynard joutui ankkuroitumaan, sillä vesistö oli matalaa ja karikkoista mikä teki hyökkäyksen mahdottomaksi sinä yönä. Mutta aamulla hän lähti omalla laivallaan tiedustelemaan edeltä. Merirosvot avasivat tulen jonka jälkeen Maynard nosti kuninkaan lipun laivansa salkoon ja lähestyi Mustaparran alusta niin suoraan kuin vain purjeiltaan ja airoiltaan pystyi. Mustaparta leikkasi poikki laivansa ankkuriköydet ryhtyäkseen nopeaan hyökkäykseen merirosvonmetsästäjää vastaan pitäen yllä jatkuvaa tykkitulta tätä vastaan. Maynard puolestaan ampui vastaan käsiaseilla minkä pystyi. Pian Teach ajoi karille mutta Maynardin laiva imi enemmän vettä sisäänsä kuin merirosvon alus. Maynard ei päässyt lähelle vihollistaan, joten hän tyytyi ankkuroitumaan puolen tykinkantaman päähän ja määräsi heittämään laivaa keventääkseen kaiken painolastin ja vesitynnyrit yli laidan. Sitten hän taas lähti lähestymään Mustapartaa, joka tervehti häntä töykeästi karjuen: "Kirotut roistot! Keitä te olette? Ja mistä oikein tulette?" Luutnantti vastasi hänelle: "Näet väreistämme, että emme ole merirosvoja." Mustaparta ehdotti häntä laskemaan veneen vesille ja tulemaan laivalleen, jotta hän näkisi kuka hän on, mutta Maynard vastasi tähän tarjoukseen: "En voi uhrata venettä, mutta tulen kyllä luoksesi niin pian kuin vain pystyn sluupillani." Tähän Mustaparta vastasi ottaen kohottaen lasin viinaa ja huutaen: "Piru minut periköön, jos annan sinulle yhtään armoa tai otan sitä vastaan sinulta!" Mihin Maynard vastasi: "En odota yhtään armoa sinulta enkä aio myöskään antaa sinulle armoa."

Tämän keskustelun aikana Mustaparran alus oli ajelehtinut lähemmäksi ja Maynardin alukset soutaneet tätä vastaan. Tähän mennessä kumpikaan puoli ei ollut tehnyt mitään, mutta nyt Mustaparta ampui täyslaidallisen pieniä kuulia luutnantti Maynardin toisen aluksen kannelle tappaen tai haavoittaen kahtakymmentä miestä ja toisesta aluksesta yhdeksää. Tämän epäonnekkaan laukauksen jälkeen Mustaparran alus ajautui matalalle ja kellahti kyljelleen. Maynardin toinen alus, "Ranger", karahti sekin pohjaan kiinni, mutta luutnantti huomasi oman aluksensa saavan tilaisuuden päästä tarpeeksi lähelle laivaannousua varten, joten hän komensi uuden täyslaidallisen pelossa miehensä suojaan kannen alle jääden vain itse yhdessä ruorimiehen kanssa kannelle. Kannen alle menneiden miesten hän käski valmistautua lähitaisteluun ja näiden asettaa kahdet tikkaat lisää ruumanluukkua vasten jotta miehet pääsisivät nopeammin ylös.

Kun luutnantin sluuppi pääsi Mustaparran aluksen vierelle, merirosvot alkoivat heitellä eräänlaisia kranaatteja, ruudilla ja pienillä metallinpaloilla täytettyjä pulloja, Maynardin aluksen kannelle. Räjähdykset olisivat voineet tappaa tai tainnuttaa Maynardin miehet, mutta nämä olivat onnekseen ruumassa suojassa. Mustaparta, joka ei alusten laitojen ylitse ketään kannella, luuli että pommit olivat tehneet tehtävänsä tainnuttaen vihollisen ja käski miehiään hyökkäämään Maynardin alukselle.

Pommeista leviävän savun suojassa neljätoista merirosvoa hyökkäsivät keulan kautta Maynardin alukselle, eikä heitä havaittu ennenkuin savu hälveni. Maynard oli kuitenkin antanut jo komennon miehilleen tulla kannen alta esiin, joten merirosvot kohtasivat kaksitoista täysin taistelukykyistä luutnantin miestä. Mustaparta ja Maynard ampuivat pistooleillaan toisiaan kohti Mustaparran saadessa osuman. Tämän jälkeen he hyökkäsivät miekoin toisiaan vastaan taistellen näin kunnes luutnantti astui taaksepäin yrittäen virittää pistoolinsa iskuria, jolloin Mustaparta teki hyökkäyksen luutnanttia kohti joka kuitenkin kilpistyi Maynardin miehen tekemään viiltoon, joka leikkasi haavan Mustaparran kaulaan luutnantin selvitessä näin pelkällä viillolla sormiinsa. Tämäkään ei vielä merirosvoa lannistanut.

Mustaparta sai taistelun aikana viisi pistoolin osumaa ja kaksikymmentä viiltoa, ennenkuin viimein kuoli virittäessään pistooliaan. Johtajansa kuoltua kuusi vielä elossa olevaa haavoittunutta merirosvoa hyppäsivät laidan ylitse ja pyysivät armoa, vaikka se ei pitkittäisikään heidän elämäänsä kuin vain muutaman päivän. "Ranger", joka oli tähän mennessä päässyt irti, hyökkäsi Mustaparran alukselle ja sai sinne jäljelle jääneet merirosvotkin antautumaan.

Tehtävä olisi voinut onnistua paremmin, jos luutnantti Maynard olisi ottanut yhden ison aluksen tykeillä eikä kahta pientä alusta ilman tykkejä. Mutta Maynard oli ajatellut, että silloin laivasta olisi tullut liian raskas ja uppoama tullut niin syväksi, että Mustaparran kiinnisaaminen matalassa vedessä olisi ollut vaikeaa. Täyslaidallinen, jonka Maynard sai kannelleen, saattoi itse asiassa pelastaa koko tehtävän, sillä aikaisemmin Mustaparralla ei ollut paljoa toivoa selviytymisestä, minkä johdosta hän oli käskenyt luotettavaa miestään, lapsesta asti kasvattamaansa neekeriä, odottamaan palavan sytytystikun kanssa ruutivarastossa määräystä räjäyttää laiva ja kaikki sillä olijat, myös Maynardin miehet, ilmaan. Mutta koska täyslaidallinen sai Mustaparran itseluottamuksen kasvamaan, ei käskyä koskaan tullut eikä neekeri ryhtynyt ominpäin mihinkään hätäisiin toimenpiteisiin.

Luutnantti Maynard irrotti Mustaparran pään tämän ruumiista ja ripusti sen roikkumaan laivansa kaari-ikkunasta. Mustaparran aluksesta löydettiin useita kirjeitä ja papereita, jotka todistivat kuvernööri Edenin, herra Knightin ja eräiden New Yorkilaisten kauppiaiden yhteydestä Mustapartaan. Maynardin palattua Bathiin hän takavarikoi kuvernööriltä kuusikymmentä tynnyriä ja Knightilta kaksikymmentä, eli heidän saaliinsa ryöstetyltä ranskalaisalukselta. Knight ei kauan elänyt tämän häpeällisen löydön jälkeen, vaan sairastui ja kuoli muutamassa päivässä.

Kun Maynardin miehet olivat toipuneet taisteluvammoistaan he purjehtivat takaisin sota-alukselleen Jamesin joelle Virginiaan, Mustaparran pää yhä roikkuen ikkunasta. Viidestätoista vangista kolmetoista hirtettiin. Oikeudenkäynnissä oli todettu, että armahdetuista yksi, aikaisemmin nuhteeton Samuel Odell, oli otettu Mustaparran miehistöön ohi kulkeneesta kauppa-aluksesta vain yhtä yötä ennen taistelua eikä häntä näin voitu syyttää merirosvouksesta. Hän oli ensimmäisenä työpäivänään saanut seitsemänkymmentä haavaa, joista hän selvisi hengissä.

Toinen henkilö, joka pakeni hirsipuuta, oli Israel Hands, Mustaparran sluupin perämies ja aikaisempi kapteeni, ennen kuin Queen Anne's Revenge oli ajettu karille. Hands ei osallistunut taisteluun, vaan oli parannellut maissa vammaansa, jonka oli aiheuttanut itse Mustaparta. Eräänä yönä Hands, merirosvojen luotsi, eräs toinen mies ja Mustaparta olivat ryyppäämässä hytissä. Silloin, ilman mitään syytä, Mustaparta veti huomaamatta esiin kaksi pistoolia ja viritti ne pöydän alla. Huomatessaan tämän, toinen mies poistui hytistä kannelle jättäen Handsin, luotsin ja kapteenin keskenään. Kun pistoolit olivat ampumavalmiina, Mustaparta puhalsi kynttilän sammuksiin ja laukaisi pistoolinsa. Handsia osui polveen ja hän vammautui loppuelämäkseen, toinen pistooli ei lauennut. Kun Mustaparralta kysyttiin syytä tähän temppuun, hän vain sanoi: "Jos en välillä tapa jotakuta, unohdatte kuka olen." Jokatapauksessa... Hands oli vangittu ja tuomittu, mutta juuri kun hänet olisi pitänyt teloittaa, saapui Virginiasta alus kertoen merirosvoarmahduksen määräajan pidentämisestä, jota Hands käytti hyväkseen. Hän anoi armoa ja vapautettiin. Loppuelämänsä hän vietti Lontoossa kerjäten leipänsä eteen.

* * *

Mustaparta sai liikanimensä ulkonäkönsä ansiosta. Hänen parrankasvunsa oli hyvin voimakasta ja pikimusta, pitkä parta peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan. Hänellä oli tapana solmia partansa nauhoilla palmikoiksi ja vetää palmikot korviensa ympäri. Hänen hurjat ja villit silmänsä tämän parran keskeltä näyttivät leiskuvan helvetintulta. Taistelussa hän piti vyössään koteloihin työnnettynä kolme paria pistooleja sekä veitsiä ja kahta miekkaa. Kerrotaan, että hän oli hurjaa vaikutelmaa korostaakseen vielä työntänyt hiuksiinsa ruudilla kuorrutettuja kynttilänsydämiä, jotka hän sytytti taistelussa palamaan. Jo pelkästään hänen näkemisensä riitti saamaan viholliset antautumaan.

Jos hänen ulkonäkönsä näytti hurjalta, hänen luonteensa oli vastaava. Hän teki kaikkensa antaakseen miehilleen kuvan itsestään itse Paholaisena. Kerran merillä ollessaan hän hieman humalassa heitti haasteen muutamalle miehelleen: "Mennään tekemään ikioma helvettimme ja katsotaan, kuinka kauan kestämme sitä." He menivät alas ruumaan ja sulkivat kaikki luukut. Tämän jälkeen he sytyttivät useita tynnyreitä tulikiveä ja muita palavia materiaaleja ja istuivat ruumassa niin kauan kunnes tunsivat tukehtuvansa ja miehet alkoivat anoa luukkuja avattavaksi. Vasta silloin Mustaparta avasi luukut ja päästi puolikuolleet miehensä ulos mitenkään juhlistamatta sitä, että kesti itse pisimpään.

Yönä, ennenkuin häntä tultiin vangitsemaan ja surmaamaan, hän istui ja ryyppäsi aamuun asti joidenkin miestensä ja erään kauppa-aluksen kapteenin kanssa. Eräs hänen miehistään kysyi häneltä, että siltä varalta jos hänelle tapahtuisi jotain taistelussa, tietäisikö hänen vaimonsa, mihin hän on kätkenyt aarteensa. Tähän Mustaparta vastasi, että "vain minä ja Paholainen tiedämme missä aarre on ja meistä kahdesta pidempään elävä saa kaiken."

Mustaparran karille ajaneen päälaivan ("Queen Anne's Revenge") miehistön jäsenet kertoivat puolestaan hieman uskomatonta tarinaa: He olivat kiinnittäneet huomiotaan, että laivalla oli myös mies, joka ei ollut heidän miehistöään. Hänet oli nähty ohimennen useina päivinä, joskus kannella, joskus sen alla. Kukaan ei tiennyt kuka hän oli ja mistä hän tuli, mutta hän hävisi sen jälkeen kun he olivat haaksirikkoutuneet. Miehet uskoivat tämän olevan itse Paholainen (Ei mikään ihme, että näkivät paholaisia! Mustaparran aluksella tavattiin ryypätä ahkerasti ja kapteeni itse oli kirjannut lokikirjaan merkinnän, jonka mukaan rommin loppuminen oli saanut miesten päät selvenemään ja nämä harkitsemaan omille teilleen lähtemistä. Onneksi Mustaparta oli saanut viinalastissa olleen laivan ja taas miehistö oli tyytyväistä...) Toinen tarina kertoo siitä, että Mustaparta oli niin kova jätkä, että vielä kuoltuaankin hänen päätön ruumiinsa jaksoi uida kolmasti aluksen ympäri.

Merirosvoaluksissa ja rannalle pystytetyn tukikohdan teltoissa oli saalista 25 härkätynnyriä (á 240 litraa) sokeria, 11 laatikollista (noin 135-150 kiloa per laatikko) ja 145 säkkiä kaakaota, tynnyrillinen indigoväriä, puuvillapaali, mikä teki yhdessä kuvernööriltä ja Knightilta takavarikoidun omaisuuden kanssa ja laivojen arvojen kanssa noin 2500 puntaa. Tämä saalis ja Virginian kuvernöörin maksamat palkkiot jaettiin kesken "Limen" ja "Pearlin" miehistöjen kanssa.

Lopuksi vielä nimilista Mustaparran viimeisessä taistelussa palvelleesta miehistöstä: Taistelussa kuolivat komentaja Edward Teach, tykkipäällikkö Phillip Morton, puosu Garrat Gibbens, puuseppä Owen Roberts, aliperämies Thomas Miller, John Husk, Joseph Curtice, Joseph Brooks, Nath Jackson. Vangituiksi jouneet olivat: John Carnes, Joseph Brooks, James Blake, John Gills, Thomas Gates, James White, Richard Stiles, Caesar, Joseph Philips, James Robbins, John Martin, Edward Salter, Stephen Daniel, Richard Greensail, Israel Hands, Samuel Odell. Huomaa, että miehistöön kuului kaksi kappaletta Joseph Brookseja.

* * *

Myöhempien painosten liitteissä "A General History of the Pyrates" puolustaa kuvernööri Edeniä kuvailemalla tätä alamaistensa rakastamaksi mutta heikon siirtokunnan heikoksi hallitsijaksi, joka ei osallistunut mihinkään rikolliseen toimintaan (olen tosin aika varma, että hänellä oli kyllä hyvä aavistus siitä, mitä kuuluisan Mustaparran kaappaamalle ranskalaisalukselle oli oikeasti tapahtunut). Tämä vain pelkäsi kuin ruttoa Mustapartaa, joka kovin sanakääntein uhkaili tätä ryhtymästä mihinkään hänen päänsä menoksi.

Lähde: "A General History of the Pyrates" (1724) kirjoittanut kapteeni Charles Johnson, oikealta nimeltään Daniel Defoe, mies Robinson Crusoen takana. Suluissa olevat huomautukset on saatu muista lähteistä.

Muiden tietojen mukaan Mustaparta, kaikesta väkivaltaisuudestaan raakuudestaan huolimatta, omasi jotain periaatteita. Mikäli hänelle antauduttiin ilman vastarintaa, hän tyytyi vain ryöstämään laivan tyhjäksi arvotavarasta, aseista ja rommista ja päästi nämä purjehtimaan pois vahingoittumattomina. Mikäli he tekivät vastarintaa, hän tapasi jättää miehistöt autioille saarille (tarkoittaa myös mitä tahansa merestä nousevaa kivenmurikkaa!) ja polttaa näiden alukset. Mustaparta näki paljon vaivaa luodakseen paholaismaisen imagonsa, mutta ei ole todisteita siitä, että hän olisi surmannut ketään ilman että tämä ei olisi ensin yrittänyt tappaa häntä.

Mustaparran alkuperästä on vähän tietoja. Hänen kotipaikakseen on mainittu niin Bristol kuin Lontookin, Jamaikan saari ja jopa Philadelphia. Hänen väitetään myös toimineen Jamaikalla kaapparina Kuningatar Annen sodan aikana 1702-1713 ennen merirosvoksi ryhtymistään. Myös hänen nimestään on epäselvyyksiä, hänen nimensä kun on mainittu olevan paitsi Teach, niin myös Thatch, Thach, Thache jne. Eräs varhainen yksittäinen lähde on maininnut myös Drummond-nimen, mutta mikään muu dokumentti ei tue tätä tietoa.

Kuollutta merirosvoa jäi "kaipaamaan" neljätoista vaimoa ja neljäkymmentä lasta.

Jossain brittiläisessä dokumentissa (nimi kadoksissa, valitan) kerrottiin hieman erilainen versio Mustaparran ja luutnantti Maynardin yhteenotosta: Mustaparta oli Pohjois-Carolinan kuvernööri Charles Edenille antauduttuaan jättänyt merirosvouksen vähemmälle ja eli salakuljetuksella. Englannin laivastolle ja paikallisille kurvernööreille oli kuitenkin jäänyt asioita hampaankoloon ja nämä kaikesta huolimatta päättivät pidättää Mustaparran väellä ja voimalla. Dokumentista ei selvinnyt kunnolla, väitettiinkö Mustaparran jättäneen merirosvouksen tuossa vaiheessa ja vain tarttuneen hyvään tilaisuuteen, vai harrastiko hän salakuljetusbisneksensä ohessa yhä aktiivista rosvousta.

___________________________________________________

Itse olen 3 eri versiota lukenut tuostakin, mutta miksi tuon aikaiset ihmiset eivät ole voineet kirjoittaa tuoreelta kertomuksia ylös, että ei olis tarvinu eri versioita niitten väsätät.

Ilmeisesti niitä ei oo kiinnostanut tai sitte ne ei ole tajunnut.

http://kotisivu.mtv3.fi/mrasimus/Kaappa ... _Teach.htm

Kommentit (4)

Vierailija
tai puusepästä (??? Arvokasta väkeä, kun käsityöläisestä luvattiin noin suuri palkkio. Saattaa olla käännös- tai tulkintavirhekin) kaksikymmentä puntaa,

Jos ottaa huomioon, että tuon ajan laivat olivat puisia, niin puuseppien arvostuksen ymmärtää oikein hyvin.Puusepät olivat suorastaan välttämättömyys tuon ajan laivoille, ja siten oleellinen osa aluksen miehistöä.

Uusimmat

Suosituimmat