Sydänsurut

Siinä misää auringonpaiste ja koirankakat kuuluvat kevääseen, sydänsurut kuuluvat elämään. Jokainen on joskus kokenut ainakin yhden; ne jotka ovat selviytyneet ilman, kokenevat sellaisen joskus tulevaisuudessa. Kuitenkin kun yritin nopeasti googletella sydänsuruun läheisesti liittyvillä eri hakusanoilla, tältä foorumilta ei löytynyt ainoatakaan aihetta käsittelevää lankaa. Itseasiassa tuoreimmat langat, joita google ylipäätään tarjosi, olivat 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Mieleen ei muistu, että aihetta olisi käsitelty peruskoulussa tai lukiossa. Tosin kouluissa ei ihmissuhteita taideta käsitellä juuri muutenkaan – painotetaan, että älä kiusaa muita.

Toivon siis keskustelua, tuntemuksia, omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia ylipäätänsä sydänsuruista. Tässä vähän virikkeitä aivoille: Kokevatko naiset ja miehet sydänsuruja eritavoin? Kuinka sydänsuruista pääsee/ pääsit eroon? Mitä tuntemuksia ero sinussa aiheutti (pelkäsitkö yksinäisyyttä , koitko epäonnistuneesi)? Onko ensimmäinen murskaus aina pahin? Muuttuuko ihminen koettuaan sydänsurun, miten? Entä voiko sydänsurun jälkeen pysyä ystävinä vai rikkoontuvatko suhteet lopullisesti (toisin sanoen pitkittääkö kaveruus vain kärsimystä entisestään)? Miten aihetta on mielestäsi käsitelty taiteessa? Entäpä miten kuvaan mahtuvat sosiaaliset mediat? Miksi ihminen ylipäätään kokee sydänsuruja – useinhan kuulee, miten ihminen on pohjimmiltaan moniavioinen?

Tiede-lehdessä oli uutinen numero kaksi takaperin, että sydänsurut aiheuttavat jopa fyysistä kipua. Kuitenkin kun ihminen kokee fyysistä kipua, jokainen tietää lähteä lääkärin paikkeille (näinhän meille on opetettu). Sen sijaan sydänsuruja jäädään potemaan usein yksin ja epätietoisina. Miksi?

[quote author="Vuohi" time="13.04.2011 klo 18:11"]

Siinä misää auringonpaiste ja koirankakat kuuluvat kevääseen, sydänsurut kuuluvat elämään. Jokainen on joskus kokenut ainakin yhden; ne jotka ovat selviytyneet ilman, kokenevat sellaisen joskus tulevaisuudessa. Kuitenkin kun yritin nopeasti googletella sydänsuruun läheisesti liittyvillä eri hakusanoilla, tältä foorumilta ei löytynyt ainoatakaan aihetta käsittelevää lankaa. Itseasiassa tuoreimmat langat, joita google ylipäätään tarjosi, olivat 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Mieleen ei muistu, että aihetta olisi käsitelty peruskoulussa tai lukiossa. Tosin kouluissa ei ihmissuhteita taideta käsitellä juuri muutenkaan – painotetaan, että älä kiusaa muita.

Toivon siis keskustelua, tuntemuksia, omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia ylipäätänsä sydänsuruista. Tässä vähän virikkeitä aivoille: Kokevatko naiset ja miehet sydänsuruja eritavoin? Kuinka sydänsuruista pääsee/ pääsit eroon? Mitä tuntemuksia ero sinussa aiheutti (pelkäsitkö yksinäisyyttä , koitko epäonnistuneesi)? Onko ensimmäinen murskaus aina pahin? Muuttuuko ihminen koettuaan sydänsurun, miten? Entä voiko sydänsurun jälkeen pysyä ystävinä vai rikkoontuvatko suhteet lopullisesti (toisin sanoen pitkittääkö kaveruus vain kärsimystä entisestään)? Miten aihetta on mielestäsi käsitelty taiteessa? Entäpä miten kuvaan mahtuvat sosiaaliset mediat? Miksi ihminen ylipäätään kokee sydänsuruja – useinhan kuulee, miten ihminen on pohjimmiltaan moniavioinen?

Tiede-lehdessä oli uutinen numero kaksi takaperin, että sydänsurut aiheuttavat jopa fyysistä kipua. Kuitenkin kun ihminen kokee fyysistä kipua, jokainen tietää lähteä lääkärin paikkeille (näinhän meille on opetettu). Sen sijaan sydänsuruja jäädään potemaan usein yksin ja epätietoisina. Miksi?

[/quote]

Re: Sydänsurut

En tiedä kuinka luotettavan tuota fyysisen kivun aiheutumista voidaan pitää, mutta useissa tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalinen tai psyykkinen kipu aktivoi samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Kiusatuksi tai jätetyksi tuleminen siis voi sattua osittain samalla tavoin kuin somaattinen vaurio.

Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

[quote author="Japetus" time="13.04.2011 klo 20:35"]

En tiedä kuinka luotettavan tuota fyysisen kivun aiheutumista voidaan pitää, mutta useissa tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalinen tai psyykkinen kipu aktivoi samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Kiusatuksi tai jätetyksi tuleminen siis voi sattua osittain samalla tavoin kuin somaattinen vaurio.

Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

[quote author="Wiisas" time="13.04.2011 klo 20:57"]

[quote author="Japetus"]Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.[/quote]
Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

[/quote]

"kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu"

Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Mieleen ei muistu, että aihetta olisi käsitelty peruskoulussa tai lukiossa. Tosin kouluissa ei ihmissuhteita taideta käsitellä juuri muutenkaan – painotetaan, että älä kiusaa muita.

Onhan siellä perheenkasvatusta tms. joka keskittyy niiden tunteiden ja ihmissuhteiden seurauksiin, eli kakaroihin ja taloudenpitoon.

Yleisesti ottaen tunne-elämä tunnutaan pitävän nuorten yksityisasiana, mikä antaa tietenkin omat viestinsä ja voidaan aina tulkita kannanottona sekin.

Toivon siis keskustelua, tuntemuksia, omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia ylipäätänsä sydänsuruista. Tässä vähän virikkeitä aivoille: Kokevatko naiset ja miehet sydänsuruja eritavoin?

Lähtökohta olisi varmaan siinä, että tunteet ovat samankaltaisia mutta niitä merkityksellistetään ja selitetään yksilöllisesti.

Naiset useammin märehtivät ystävänsä läkähtymispisteeseen, miehet taas ryyppäävät tai harrastavat yhdessä/yksin pahan olonsa pois. Molemmissa on puolensa ja syynsä.

Kuinka sydänsuruista pääsee/ pääsit eroon?

Ajan kanssa, yleensä. Silkkaa aivokemiaa, tässä mielessä. Toki jos epäonnistumisen tunteet koetaan todella henkilökohtaisesti, haavat eivät saata kunnolla umpeutua.

Mitä tuntemuksia ero sinussa aiheutti (pelkäsitkö yksinäisyyttä , koitko epäonnistuneesi)?

Eri asioita, vaikeaa eritellä mitenkään lyhyesti. Itsesyytökset koen pysyvänä tilana nähtynä keinotekoisena kompetenssin väärinkäyttönä ja matelijanaivot ovat toistaiseksi ymmärtäneet vakaumukseni.

Muuttuuko ihminen koettuaan sydänsurun, miten?

Tietty varovaisuus yleensä kehittyy, kyynisyyttäkin. Ainakin meidän kulttuurissamme jossa ikuisen rakkauden romanssiskeema ei ole niin kulttuurin sydänydintä kuin mm. anglo-amerikkalaisessa pariutumisajattelussa.

Entä voiko sydänsurun jälkeen pysyä ystävinä vai rikkoontuvatko suhteet lopullisesti (toisin sanoen pitkittääkö kaveruus vain kärsimystä entisestään)?

Myytit tuppaavat muodostumaan itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Aina on poikkeuksia, itsellänikin. Aina on auttanut, ettei ota asioita henkilökohtaisesti tai yleistäen eikä rohkaise siihen muitakaan. Aina/joka kerta/ikinä/ihan varmasti -ajattelu on yleensäkin perseestä.

Miksi ihminen ylipäätään kokee sydänsuruja – useinhan kuulee, miten ihminen on pohjimmiltaan moniavioinen?

Moniavioisuus on eri asia kuin promiskuiteettinen. Osuvampi ilmaisu pariutumistendensseillemme sitäpaitsi nykymaailmassa olisi sarjamonogaaminen.

Sydänsurut ovat täysin välttämätön osa evolutiivista viitekehystä. Mikäli kiintymyksen 'vieroitusoireita' ei esiintyisi, ei esiintyisi rakkautta eikä mustasukkaisuuttakaan, ihmislajista puhumattakaan millaisena sen tunnemme.

Nuoren Wertherin Kärsimykset on muuten kirjallisuuden suurklassikoita. Antaa vähän näkökulmaa miehisempiin sydänsuruihin. icon_smile.gif

Tiede-lehdessä oli uutinen numero kaksi takaperin, että sydänsurut aiheuttavat jopa fyysistä kipua. Kuitenkin kun ihminen kokee fyysistä kipua, jokainen tietää lähteä lääkärin paikkeille (näinhän meille on opetettu). Sen sijaan sydänsuruja jäädään potemaan usein yksin ja epätietoisina. Miksi?
[/quote]
Kaksi asiaa tulee heti mieleen. Ensinnäkin, lääkäreitä ja etenkin mielenterveystyön henkilöstöä ohjeistetaan suhtautumaan kriittisesti parisuhdeongelmiin suhteessa yksilön 'omiin' ongelmiin, koska ihmiset käyttävät niitä tietämättäänkin tekosyinä saadakseen itsensä pilleripöhnään ja loputtomiin vatulointeihin. Toiseksi, sydänsuruja hävetään monista syistä, koetaan riittämättömyyden tunteita, kiellettyä kaipuuta ja ristiriitaisuuksia ja niin edelleen.

[quote author="Neonomide" time="14.04.2011 klo 02:44"]

[quote author="Vuohi"]Mieleen ei muistu, että aihetta olisi käsitelty peruskoulussa tai lukiossa. Tosin kouluissa ei ihmissuhteita taideta käsitellä juuri muutenkaan – painotetaan, että älä kiusaa muita.[/quote]
Onhan siellä perheenkasvatusta tms. joka keskittyy niiden tunteiden ja ihmissuhteiden seurauksiin, eli kakaroihin ja taloudenpitoon.

Yleisesti ottaen tunne-elämä tunnutaan pitävän nuorten yksityisasiana, mikä antaa tietenkin omat viestinsä ja voidaan aina tulkita kannanottona sekin.

[quote author="Vuohi"]Toivon siis keskustelua, tuntemuksia, omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia ylipäätänsä sydänsuruista. Tässä vähän virikkeitä aivoille: Kokevatko naiset ja miehet sydänsuruja eritavoin? [/quote]
Lähtökohta olisi varmaan siinä, että tunteet ovat samankaltaisia mutta niitä merkityksellistetään ja selitetään yksilöllisesti.

Naiset useammin märehtivät ystävänsä läkähtymispisteeseen, miehet taas ryyppäävät tai harrastavat yhdessä/yksin pahan olonsa pois. Molemmissa on puolensa ja syynsä.

[quote author="Vuohi"]Kuinka sydänsuruista pääsee/ pääsit eroon? [/quote]
Ajan kanssa, yleensä. Silkkaa aivokemiaa, tässä mielessä. Toki jos epäonnistumisen tunteet koetaan todella henkilökohtaisesti, haavat eivät saata kunnolla umpeutua.

[quote author="Vuohi"]Mitä tuntemuksia ero sinussa aiheutti (pelkäsitkö yksinäisyyttä , koitko epäonnistuneesi)? [/quote]
Eri asioita, vaikeaa eritellä mitenkään lyhyesti. Itsesyytökset koen pysyvänä tilana nähtynä keinotekoisena kompetenssin väärinkäyttönä ja matelijanaivot ovat toistaiseksi ymmärtäneet vakaumukseni.

[quote author="Vuohi"]Muuttuuko ihminen koettuaan sydänsurun, miten? [/quote]
Tietty varovaisuus yleensä kehittyy, kyynisyyttäkin. Ainakin meidän kulttuurissamme jossa ikuisen rakkauden romanssiskeema ei ole niin kulttuurin sydänydintä kuin mm. anglo-amerikkalaisessa pariutumisajattelussa.

[quote author="Vuohi"]Entä voiko sydänsurun jälkeen pysyä ystävinä vai rikkoontuvatko suhteet lopullisesti (toisin sanoen pitkittääkö kaveruus vain kärsimystä entisestään)? [/quote]
Myytit tuppaavat muodostumaan itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Aina on poikkeuksia, itsellänikin. Aina on auttanut, ettei ota asioita henkilökohtaisesti tai yleistäen eikä rohkaise siihen muitakaan. Aina/joka kerta/ikinä/ihan varmasti -ajattelu on yleensäkin perseestä.

[quote author="Vuohi"]Miksi ihminen ylipäätään kokee sydänsuruja – useinhan kuulee, miten ihminen on pohjimmiltaan moniavioinen?[/quote]
Moniavioisuus on eri asia kuin promiskuiteettinen. Osuvampi ilmaisu pariutumistendensseillemme sitäpaitsi nykymaailmassa olisi sarjamonogaaminen.

Sydänsurut ovat täysin välttämätön osa evolutiivista viitekehystä. Mikäli kiintymyksen 'vieroitusoireita' ei esiintyisi, ei esiintyisi rakkautta eikä mustasukkaisuuttakaan, ihmislajista puhumattakaan millaisena sen tunnemme.

Nuoren Wertherin Kärsimykset on muuten kirjallisuuden suurklassikoita. Antaa vähän näkökulmaa miehisempiin sydänsuruihin. icon_smile.gif

[quote author="Vuohi"]Tiede-lehdessä oli uutinen numero kaksi takaperin, että sydänsurut aiheuttavat jopa fyysistä kipua. Kuitenkin kun ihminen kokee fyysistä kipua, jokainen tietää lähteä lääkärin paikkeille (näinhän meille on opetettu). Sen sijaan sydänsuruja jäädään potemaan usein yksin ja epätietoisina. Miksi?[/quote][/quote]
Kaksi asiaa tulee heti mieleen. Ensinnäkin, lääkäreitä ja etenkin mielenterveystyön henkilöstöä ohjeistetaan suhtautumaan kriittisesti parisuhdeongelmiin suhteessa yksilön 'omiin' ongelmiin, koska ihmiset käyttävät niitä tietämättäänkin tekosyinä saadakseen itsensä pilleripöhnään ja loputtomiin vatulointeihin. Toiseksi, sydänsuruja hävetään monista syistä, koetaan riittämättömyyden tunteita, kiellettyä kaipuuta ja ristiriitaisuuksia ja niin edelleen.

[/quote]

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

No empä tiedä tuosta tukiverkkoteoriastakaan. Fanatismi on selvästi maskuliininen piirre. Tämä näkyy hyvin yliedustuksena useissa yhteyksissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Edit: En tarkoittanut fanatismilla mitään rajattua toimintaa mikä liittyy esim. johonkin uskontoon, vaan omistautumista siihen pisteeseen että se muistuttaa jo vahvasti addiktiota.

[quote author="barbababa" time="14.04.2011 klo 07:26"]

[quote author="Wiisas"][quote author="Japetus"]Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.[/quote]
Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.[/quote]
No empä tiedä tuosta tukiverkkoteoriastakaan. Fanatismi on selvästi maskuliininen piirre. Tämä näkyy hyvin yliedustuksena useissa yhteyksissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Edit: En tarkoittanut fanatismilla mitään rajattua toimintaa mikä liittyy esim. johonkin uskontoon, vaan omistautumista siihen pisteeseen että se muistuttaa jo vahvasti addiktiota.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Luulenpa että sydänsurujensa kanssa on aina yksin, koska vaikka kaksi surullista iskettäisiin samaan koppiin, he eivät ehkä ymmärtäisi miksi toinen on niin surullinen. Jopa yksi ja sama ihminen voi pitkän ikänsä varrella käyttäytyä niin täysin toisella tavalla kuin nuorempana, ettei hän itsekään ymmärtäisi itseään jos nuorempi versio olisi siinä vieressä parkumassa omaa suruaan.

Esimerkki. Olen keskustellut miehen kanssa joka oli katkera siitä että 10 v sitten rakastui erääseen virkailijaan, eikä saanut tunteilleen vastakaikua ja olikohan saanut vielä ihmettelyä ja kylmää käytöstäkin osakseen (mikä on ymmärrettävää naisen taholta sikäli että tässä maailmassa kuitenkin ON stalkereitakin). Olen keskustellut muidenkin miesten kanssa ja tuon tuostakin esiin nousee sellainen ilmiö että historiasta löytyy joku nainen ylitse muiden johon ollaan oltu niin lääpällään että hyvä ettei henki ole mennyt sen surun vuoksi mikä siitä on aiheutunut että nainen joko ei ole lämmennyt ollenkaan miehen tunteille tai sitten on aloittanut seurustelun miehen kanssa ja lähtenyt lätkimään. Joskus ihan syystäkin, esim. koska mies mätki turpaan. (Aika kolhoa kyllä pahoinpidellä rakkaintaan ja sitten vinkua tämän perään että kuinka tämä saattoi hänet jättää...)

Jos olisin enemmän puhunut naisten kanssa rakkausasioista niin ehkäpä tietäisin että naisillakin on kaihoisia tuntemuksia jotakuta spesiaalia miestä kohtaan. Itselläni on ollut tasan kaksi; omituinen kaukoihastus joka sai alkunsa 12-vuotiaana ja kohdistui unien ja unelmien kautta samaan yksilöön yli 10 v, sekä yksi ihastuminen aikuisella iällä. Jälkimmäinen lopahti heti kun mies alkoi lihomaan voimakkaasti ja taisi mennä muutenkin jakeluuni ettei hän halua seurustella kanssani. Kumpaankaan varsinaiseen kumppaniini en voimallisesti ihastunut, viihdyin vain mainiosti heidän seurassaan, varsinkin jälkimmäisen.

Se miksi sanoin että sama ihminen ei ehkä tajuaisi nuorempaa painostaan johtuu siitä että itselleni ei varmaankaan tule enää käymään niin että pohtisin romanttiseen sävyyn yli 10 v yhtä ja samaa ihmistä jota en edes tunne. Tai ainakaan toivottavasti ei. Nyt jos alustavan tutustumisyrityksen myötä havaitsen että vastakaikua ei löydy tai ei mitään kipinää puolin eikä toisin, se menee sellaiseen "yleiseen epätoivolaariin" (Eipä Taaskaan Ketään Löytynyt), eikä joku yksittäinen ihminen jää mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa sillä tavalla että voi voi kun juuri hänet saisi. Mutta en minä toki päätäni giljotiiniin laittaisi ettenkö voisi vieläkin olla niin höhlä että oikeasti ihastuisin johonkuhun (semminkin kun sitä juuri haluankin), mutta epätodennäköiseltä se vaikuttaa. Järkeilen asioita liikaa että kykenisin hullaantumaan esim. himoitsemiini kolmikymppisiin tai sitä alle oleviin miehiin, koska heillä on vielä elämä kesken eikä yhteiselo jonkun kantturan kanssa kiinnosta pitkään kumminkaan.

Omasta mielestäni sydänsurut eivät ole siis pelkästään sitä että menettää jonkun, ne voivat olla sitäkin ettei jotakuta koskaan edes saanutkaan. Pääosassahan ovat kaiho, unelmat, kuvitelmat, pettymys.

Eikä joku toinen voi ymmärtää että mitä helvettiä Tauno näki Tiinassa joka oli pelkkä mitäänsanomaton pallinaama, tai Sanelma Joukossa joka hässi kaikki kylän naiset ja joi viinan kanssa aivonsa soosiksi. Ei näitä tunteita voi ymmärtää kuin sisältäkäsin.

[quote author="Rousseau" time="14.04.2011 klo 18:18"]

Luulenpa että sydänsurujensa kanssa on aina yksin, koska vaikka kaksi surullista iskettäisiin samaan koppiin, he eivät ehkä ymmärtäisi miksi toinen on niin surullinen. Jopa yksi ja sama ihminen voi pitkän ikänsä varrella käyttäytyä niin täysin toisella tavalla kuin nuorempana, ettei hän itsekään ymmärtäisi itseään jos nuorempi versio olisi siinä vieressä parkumassa omaa suruaan.

Esimerkki. Olen keskustellut miehen kanssa joka oli katkera siitä että 10 v sitten rakastui erääseen virkailijaan, eikä saanut tunteilleen vastakaikua ja olikohan saanut vielä ihmettelyä ja kylmää käytöstäkin osakseen (mikä on ymmärrettävää naisen taholta sikäli että tässä maailmassa kuitenkin ON stalkereitakin). Olen keskustellut muidenkin miesten kanssa ja tuon tuostakin esiin nousee sellainen ilmiö että historiasta löytyy joku nainen ylitse muiden johon ollaan oltu niin lääpällään että hyvä ettei henki ole mennyt sen surun vuoksi mikä siitä on aiheutunut että nainen joko ei ole lämmennyt ollenkaan miehen tunteille tai sitten on aloittanut seurustelun miehen kanssa ja lähtenyt lätkimään. Joskus ihan syystäkin, esim. koska mies mätki turpaan. (Aika kolhoa kyllä pahoinpidellä rakkaintaan ja sitten vinkua tämän perään että kuinka tämä saattoi hänet jättää...)

Jos olisin enemmän puhunut naisten kanssa rakkausasioista niin ehkäpä tietäisin että naisillakin on kaihoisia tuntemuksia jotakuta spesiaalia miestä kohtaan. Itselläni on ollut tasan kaksi; omituinen kaukoihastus joka sai alkunsa 12-vuotiaana ja kohdistui unien ja unelmien kautta samaan yksilöön yli 10 v, sekä yksi ihastuminen aikuisella iällä. Jälkimmäinen lopahti heti kun mies alkoi lihomaan voimakkaasti ja taisi mennä muutenkin jakeluuni ettei hän halua seurustella kanssani. Kumpaankaan varsinaiseen kumppaniini en voimallisesti ihastunut, viihdyin vain mainiosti heidän seurassaan, varsinkin jälkimmäisen.

Se miksi sanoin että sama ihminen ei ehkä tajuaisi nuorempaa painostaan johtuu siitä että itselleni ei varmaankaan tule enää käymään niin että pohtisin romanttiseen sävyyn yli 10 v yhtä ja samaa ihmistä jota en edes tunne. Tai ainakaan toivottavasti ei. Nyt jos alustavan tutustumisyrityksen myötä havaitsen että vastakaikua ei löydy tai ei mitään kipinää puolin eikä toisin, se menee sellaiseen "yleiseen epätoivolaariin" (Eipä Taaskaan Ketään Löytynyt), eikä joku yksittäinen ihminen jää mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa sillä tavalla että voi voi kun juuri hänet saisi. Mutta en minä toki päätäni giljotiiniin laittaisi ettenkö voisi vieläkin olla niin höhlä että oikeasti ihastuisin johonkuhun (semminkin kun sitä juuri haluankin), mutta epätodennäköiseltä se vaikuttaa. Järkeilen asioita liikaa että kykenisin hullaantumaan esim. himoitsemiini kolmikymppisiin tai sitä alle oleviin miehiin, koska heillä on vielä elämä kesken eikä yhteiselo jonkun kantturan kanssa kiinnosta pitkään kumminkaan.

Omasta mielestäni sydänsurut eivät ole siis pelkästään sitä että menettää jonkun, ne voivat olla sitäkin ettei jotakuta koskaan edes saanutkaan. Pääosassahan ovat kaiho, unelmat, kuvitelmat, pettymys.

Eikä joku toinen voi ymmärtää että mitä helvettiä Tauno näki Tiinassa joka oli pelkkä mitäänsanomaton pallinaama, tai Sanelma Joukossa joka hässi kaikki kylän naiset ja joi viinan kanssa aivonsa soosiksi. Ei näitä tunteita voi ymmärtää kuin sisältäkäsin.

[/quote]

Miuku mauku.

Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

Erot ovat niin suuret, ettei se oikein tuolla selity. Tukiverkottomia miehiä ei tuskin on kovinkaan paljon enemmän kuin tukiverkottomia naisia. Väkivaltainen käyttäytyminen hylätyksi tai petetyksi tulemisen jälkeen sen sijaan on enemmän miehinen piirre.

[quote author="Japetus" time="14.04.2011 klo 18:32"]

[quote author="Wiisas"][quote author="Japetus"]Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.[/quote]
Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.[/quote]
Erot ovat niin suuret, ettei se oikein tuolla selity. Tukiverkottomia miehiä ei tuskin on kovinkaan paljon enemmän kuin tukiverkottomia naisia. Väkivaltainen käyttäytyminen hylätyksi tai petetyksi tulemisen jälkeen sen sijaan on enemmän miehinen piirre.

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Olen kokenut sydänsuruja monesti. Vakavimmat tapaukset ovat olleet ensi rakkauden jättäminen 16-vuotiaana ja edellisen suhteen päättyminen pari vuotta sitten. Nahka on paksuuntunut, odotan jokaisen suhteen ja ihastumisen päättyvän sydänsuruihin. Toisaalta varmuus suhteen päättymisestä saa minut elämään suhteessa ja nauttimaan kaikista tunteista kuin viimeistä päivää; nautitaan nyt, tämä loppuu kohta! Sydänsurut eivät katso ikää eivätkä suhteen ikää, ne ovat voimakas tunne. Tosin sydänsurujen läpikäyminen opettaa, niihin ei kuole.

Sydänsurut tuntuvat minussa fyysisesti puristavana tunteena rinnassa ja kuristuksena kurkussa. Maha on sekaisin ja ruokahalu menee. Laihdun. Rakkaimmasta muistuttavat asiat saavat koko rintaontelon ja mahalaukun vääntelehtimään. Jos näkee entisen rakastettunsa uuden ihmisen kanssa se tuntuu kuin suora isku mahaa. Fyysinen kipu on todellista.

En ole koskaan koenut epäonnistuneeni naisena tai ihmisenä kun poikakaveri on minut jättänyt. Olen osannut ajatella että syy ei ole minussa henkilönä vaan siinä että en ollut oikea juuri Hänelle. Jollekin toiselle olen. Rakastettujeni kanssa en ole pystynyt olemaan ystävä tapahtuman jälkeen. Yhteisiä muistoja on liikaa ja toisen läsnäolo muistuttaa omasta "epäkelpoisuudesta." Poikkeuksen tekee ensirakkauteni, jonka kanssa olemme edelleen ystäviä.

Sydänsurut ovat aina vakavia ja tuntuvat pahoilta. Hylätyksi tulemisen tunne ja epätoivo omasta riittämättömyydestä kestävät kauan. Seksin harrastaminen ensi kertaa jonkun muun kuin entisen kumppanin kanssa tuntuu pettämiseltä vaikka suhteen päättymisestä saataa olla jo kuukausia. Emotionaalinen side on vahva ja vielä vuosien päästä saattaa miettiä että mitä tekisi jos se entinen rakastettu soittaisi ja kertoisi halustaan palata yhteen, mitähän minä tekisin? Noin saattaa ajatella vaikka välissä olisikin ollut jo muita suhteita, se yksi siellä menneisyydessä vain kummittelee. Vuosien päästä huomaakin hymähtävänsä moiselle ajatukselle, takaisin en menisi vaikka mahdollisuus tarjoutuisi, se juna meni jo. Silloin kokee olevansa vapaa ja tajuaa, että on jälleen kerran selviytynyt sydänsuruista. Silloin on todella valmis uuteen suhteeseen kun luurangot on siivottu komeroista.

[quote author="Vatkain" time="14.04.2011 klo 19:14"]

Olen kokenut sydänsuruja monesti. Vakavimmat tapaukset ovat olleet ensi rakkauden jättäminen 16-vuotiaana ja edellisen suhteen päättyminen pari vuotta sitten. Nahka on paksuuntunut, odotan jokaisen suhteen ja ihastumisen päättyvän sydänsuruihin. Toisaalta varmuus suhteen päättymisestä saa minut elämään suhteessa ja nauttimaan kaikista tunteista kuin viimeistä päivää; nautitaan nyt, tämä loppuu kohta! Sydänsurut eivät katso ikää eivätkä suhteen ikää, ne ovat voimakas tunne. Tosin sydänsurujen läpikäyminen opettaa, niihin ei kuole.

Sydänsurut tuntuvat minussa fyysisesti puristavana tunteena rinnassa ja kuristuksena kurkussa. Maha on sekaisin ja ruokahalu menee. Laihdun. Rakkaimmasta muistuttavat asiat saavat koko rintaontelon ja mahalaukun vääntelehtimään. Jos näkee entisen rakastettunsa uuden ihmisen kanssa se tuntuu kuin suora isku mahaa. Fyysinen kipu on todellista.

En ole koskaan koenut epäonnistuneeni naisena tai ihmisenä kun poikakaveri on minut jättänyt. Olen osannut ajatella että syy ei ole minussa henkilönä vaan siinä että en ollut oikea juuri Hänelle. Jollekin toiselle olen. Rakastettujeni kanssa en ole pystynyt olemaan ystävä tapahtuman jälkeen. Yhteisiä muistoja on liikaa ja toisen läsnäolo muistuttaa omasta "epäkelpoisuudesta." Poikkeuksen tekee ensirakkauteni, jonka kanssa olemme edelleen ystäviä.

Sydänsurut ovat aina vakavia ja tuntuvat pahoilta. Hylätyksi tulemisen tunne ja epätoivo omasta riittämättömyydestä kestävät kauan. Seksin harrastaminen ensi kertaa jonkun muun kuin entisen kumppanin kanssa tuntuu pettämiseltä vaikka suhteen päättymisestä saataa olla jo kuukausia. Emotionaalinen side on vahva ja vielä vuosien päästä saattaa miettiä että mitä tekisi jos se entinen rakastettu soittaisi ja kertoisi halustaan palata yhteen, mitähän minä tekisin? Noin saattaa ajatella vaikka välissä olisikin ollut jo muita suhteita, se yksi siellä menneisyydessä vain kummittelee. Vuosien päästä huomaakin hymähtävänsä moiselle ajatukselle, takaisin en menisi vaikka mahdollisuus tarjoutuisi, se juna meni jo. Silloin kokee olevansa vapaa ja tajuaa, että on jälleen kerran selviytynyt sydänsuruista. Silloin on todella valmis uuteen suhteeseen kun luurangot on siivottu komeroista.

[/quote]

Hämmentää.

Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Neonomide kirjoitti:

Nuoren Wertherin Kärsimykset on muuten kirjallisuuden suurklassikoita. Antaa vähän näkökulmaa miehisempiin sydänsuruihin.
NSV:n esi-isä?

[quote author="Sakarias" time="14.04.2011 klo 20:01"]

Neonomide kirjoitti:
[quote author=""]Nuoren Wertherin Kärsimykset on muuten kirjallisuuden suurklassikoita. Antaa vähän näkökulmaa miehisempiin sydänsuruihin. [/quote]NSV:n esi-isä?

[/quote]

"Kukaan ei ole täydellinen, patsi minä."

Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Minusta yllättävän monet miehet löytävät tosi nopeasti sen uuden lohduttajan itselleen. Sen sijaan tuntemani naiset ovat surreet erojaan hiljaisesti yleensä vuoden pari ennen kuin uusi löytyy. Siinä välissä ei hoidon hoitoa. Vai miten voi ensin uhkailla itsemurhalla/olla ihan rikki ja sitten parin viikon päästä baarissa hillumassa uusi heila kainalossa? Miten siinä ylipäätään kykenee kokoamaan itsensä niinkin kasaan, että pääsee sinne baariin asti?

[quote author="pelaaja" time="14.04.2011 klo 20:04"]

Minusta yllättävän monet miehet löytävät tosi nopeasti sen uuden lohduttajan itselleen. Sen sijaan tuntemani naiset ovat surreet erojaan hiljaisesti yleensä vuoden pari ennen kuin uusi löytyy. Siinä välissä ei hoidon hoitoa. Vai miten voi ensin uhkailla itsemurhalla/olla ihan rikki ja sitten parin viikon päästä baarissa hillumassa uusi heila kainalossa? Miten siinä ylipäätään kykenee kokoamaan itsensä niinkin kasaan, että pääsee sinne baariin asti?

[/quote]
Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö

Re: Sydänsurut

Sen olen oppinut että yhteiskunta on tunteettoman ehdoilla toimiva, eli vaikka särkisit toisen sydämen käytökselläsi, et joudu vahingonkorvausvastuuseen. Tämä on sinänsä outoa, sillä moni muu psyykkinen väkivalta on tuomittavaa, mutta esim. pettäminen ja peräänjättäminen, joka poikkeuksetta tuottaa henkistä kärsimystä, on ok.

Islamisteilla on yksipuolinen kunniamurhasysteemi, jossa mies voi tappaa hänet lemppaavan naisen.

Itse olettaisin, että meidän systeemi olisi jotain tältä väliltä, eikä psykopaatin toimia oikeuttava tunteettomuuteen perustuva systeemi.

Nykyjärjestelmä ikään kuin viittaa sellaiseen, että rakastaminen on pelkkä illuusio, josta voi syyttää vain itseään kun sydämeen sattuu, kun toinen ei enää välitäkään.

Ehkä siinä on perääkin. Monet sekoittavat lähimmäisen rakastamisen siihen, että ovat rakastuneet omaan kuvitelmaansa toisesta. Ja sitten kun toinen ei vastaakaan tätä kuvitelmaa, niin aletaan nyyhkiä.

Mutta kyllä esim. pitkän (+5 v?) suhteen seinäänpäättäminen täysin varoittamatta ja toisen kelkkaan hyppääminen pitäisi tuomita jollain lailla, aivan kuten lastakaan ei voi jättää yksin ja painua kapakkaan. Samanlaista vastuuttomuutta, josta seuraa sitten paljon kirvesmurhia ja muuta selittämätöntä käytöstä.

[quote author="Armitage" time="14.04.2011 klo 20:46"]

Sen olen oppinut että yhteiskunta on tunteettoman ehdoilla toimiva, eli vaikka särkisit toisen sydämen käytökselläsi, et joudu vahingonkorvausvastuuseen. Tämä on sinänsä outoa, sillä moni muu psyykkinen väkivalta on tuomittavaa, mutta esim. pettäminen ja peräänjättäminen, joka poikkeuksetta tuottaa henkistä kärsimystä, on ok.

Islamisteilla on yksipuolinen kunniamurhasysteemi, jossa mies voi tappaa hänet lemppaavan naisen.

Itse olettaisin, että meidän systeemi olisi jotain tältä väliltä, eikä psykopaatin toimia oikeuttava tunteettomuuteen perustuva systeemi.

Nykyjärjestelmä ikään kuin viittaa sellaiseen, että rakastaminen on pelkkä illuusio, josta voi syyttää vain itseään kun sydämeen sattuu, kun toinen ei enää välitäkään.

Ehkä siinä on perääkin. Monet sekoittavat lähimmäisen rakastamisen siihen, että ovat rakastuneet omaan kuvitelmaansa toisesta. Ja sitten kun toinen ei vastaakaan tätä kuvitelmaa, niin aletaan nyyhkiä.

Mutta kyllä esim. pitkän (+5 v?) suhteen seinäänpäättäminen täysin varoittamatta ja toisen kelkkaan hyppääminen pitäisi tuomita jollain lailla, aivan kuten lastakaan ei voi jättää yksin ja painua kapakkaan. Samanlaista vastuuttomuutta, josta seuraa sitten paljon kirvesmurhia ja muuta selittämätöntä käytöstä.

[/quote]

P*SK**

Vastaa Lainaa Ilmoita asiaton sisältö
Keskusteluun osallistuminen vaatii kirjautumista.
Me Naiset