KESKUSTELU

Muurahaiskävyt (Pholidota) ovat hampaattomia ja pitkäkielisiä muurahaisia syöviä nisäkkäitä, joilla on niiden koko ruumista peittää, vatsaa lukuun ottamatta, keratiinista koostuvien kovien, teräväreunaisten ja käpyjen suomuja muistuttavien levyjen muodostama panssari. Muurahaiskävyt ovat ainoita nisäkkäitä, joilla on tämänkaltainen puolustuspanssari. Petoja vastaan se puolustautuu kääriytymällä palloksi, kuten vyötiäisetkin, muttei ole näille läheistä sukua. Muurahaiskäpyjä elää Saharan eteläreunan ja Etelä-Afrikan valtion pohjoisrajan välisellä alueella. Aasiassa niitä elää Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Muurahaiskäpyjen lahkoon kuuluu kahdeksan eri lajia, joista neljä elää Afrikassa ja neljä Aasiassa. Niistä suurin on uhanalainen jättiläismuurahaiskäpy (Manis gigantea). Muurahaiskävyillä on neljä jalkaa, mutta liikkuessaan maalla nopeasti ne kävelevät vain takajaloillaan pitäen lyhyitä eturaajojaan rintansa edessä. Etujalkoja ja teräviä kynsiä ne käyttävät kaivamiseen tai liikkuessaan puissa.

Evoluutio

Muurahaiskäpyjen esihistoria on jäänyt hämärän peittoon, mutta monet sen poikkeukselliset piirteet viittaavat siihen, että muurahaiskävyt erottautuivat muiden nisäkkäiden kehityshaaroista jo varhaisessa vaiheessa dinosaurusten joukkosukupuuton jälkeen. Varhaisimmat muurahaiskäpyfossiilit ovat löytyneet Euroopasta noin 45 miljoonaa vuotta vanhoista kerrostumista (keskieoseenikausi). Saksasta löytynyt Eomanis-muurahaiskävyn fossiilin perusteella voidaan todeta, että se muistutti hyvin paljon nykyisiä lajeja. Muurahaiskävyt ovat sittemmin siirtyneet Aasiaan ja Afrikkaan. Beringinsalmenkin ne ovat ilmeisesti ylittäneet, sillä muurahaiskäpyjen fossiileita on löydetty noin 35 miljoonaa vuotta vanhoista kerrostumista. Varhaisimmat Aasian muurahaiskäpyfossiilit ovat 24 miljoonaa vuotta vanhoja ja Afrikkaan ensimmäiset lajit ovat siirtyneet fossiiliaineiston perusteella noin 30 miljoonaa vuotta sitten. Viimeiset merkit eurooppalaisista muurahaiskävyistä on peräisin pleistoseenikaudelta.

Huolimatta siitä, että muurahaiskävyt muistuttavat Etelä-Amerikan vajaahampaisia, kuten vyötiäistä puolustusmekanisminsa ansiosta ja muurahaiskarhuja ruokavalionsa ja kielensä perusteella, eivät ne ole läheistä sukua keskenään. Varhaisessa vaiheessa muurahaiskävyt kyllä luokiteltiin vajaahampaisiin. Nykyisin muurahaiskäpyjen arvellaan geenitutkimusten perusteella kehittyneen sattumalta vajaahampaisia muistuttavaksi eurooppalaisista petoeläimistä. Muurahaiskävyt ovat vajaahampaisten ja maasian kanssa eläviä todisteita konvergenttisestä evoluutiosta. Tarkempia tietoja petoeläinten muurahaiskäpyihin johtaneesta kehityksestä ei olla pystytty saamaan.

Taksonomia

Muurahaiskäpyihin kuuluu yhteensä kahdeksan elossa olevaa lajia. Ne on tavallisesti luokiteltu yhteen sukuun, Manis. Nykyään jotkin lähteet, muun muassa eläinten elinvoimaisuutta tarkkaileva IUCN, ovat jakaneet lajit neljän suvun kesken. Suvut ovat Manis, Smutsia, Phataginus ja Uromanis, joita aimmin pidettiin alisukuina. Muurahaiskävyt ovat läheisiä sukulaisia petoeläimille ja ne luokitellaan yhdessä Ferae-nimiseen kladiin.

Sukupuuttoon kuolleita heimoja muurahaiskäpyihin kuuluu kaksi kappaletta: Metacheiromyidae ja Epoicotheriidae. Sammuneita sukuja ovat Eurotamandua, Cryptomanis, Eomanis, Necromanis ja Patriomanis. Pholidota-lahkoa ei pidä sekoittaa samannimiseen kasvisukuun.

Kehon rakenne

Ulkonäkö

Muurahaiskävyillä on liikkuvien, limittäin menevien ja teräväreunaisten levyjen peittämä pitkulainen ruumis, lyhyet jalat ja pitkä ja lihaksikas häntä. Levyt muistuttavat muodoltaan hain hammasta tai käpyjen siementä. Levyjen väri vaihtelee lajeittain tumman ruskeasta kellertävään, ja tarjoavat oivan suojavärin öiseen aikaan. Levyt koostuvat keratiinistä. Lajeilla on noin 18 riviä levyjä. Aasialaiset ja afrikkalaiset lajit eroavat toisistaan muutamalla tavalla panssarin suhteen. Aasialaisilla lajeilla levyjen välistä pilkottaa 3–4 ohutta karvaa, kun afrikkalaisilla ei näitä karvoja ole. Vatsassa, kaulassa ja kasvojen päässä ei suojalevyjä ole lainkaan, mutta sitä peittää pieni karvoitus, joten muurahaiskävyt eivät ole täysin kaljuja. Levyttömiä kohtia muurahaiskävyt suojaavat työntämällä pään vatsansa alle ja asettamalla häntänsä päänsä yläpuolelle. Levyjen määrä ei muutu eläinten elinaikana, mutta jos levyjä irtoaa elämän aikana, niin ihon tyvisolukerroksen kudokset tuottavat nopean kopioitumisen seurauksena ihoon nystyjä (dermal papillae), jotka kovettuessaan muodostavat uuden suojalevyn.

Kehon rakenne muistuttaa jonkin verran Etelä-Amerikassa elävää isomuurahaiskarhua. Lajien pituus vaihtelee 30–90 cm:n välillä, johon ei sisälly vielä häntää, jonka pituus on yleensä samaa luokkaa ruumiin kanssa. Pitkähäntämuurahaiskävyllä on nimensä mukaisesti ruumista huomattavasti pitempi häntä. Painavimmat lajit painavat noin 35 kilogrammaa, kun pienimpien kohdalla täysikasvuisen yksilön massa on 1 kg. Painosta noin 20 % johtuu panssarikilvestä ja urokset ovat naaraita 10–50 % painavempia. Arboreaalisilla eli puussa elävillä lajeilla panssairlevyt ovat kevyempiä.

Anatomia

Muurahaiskävyillä ei ole lainkaan hampaita ja niille on kehittynyt tahmea, 15–40 senttimetriä pitkä ja lantiosta alkunsa saava kieli, jolla ne syövät helposti muurahaisia ja termiittejä. Kielen tahmeutta ylläpitää suuret rinnassa sijaitsevat sylkirauhaset. Hampaiden sijaan muurahaiskäpyjen mahalaukun rakenne on poikkeava: mahaporttia ympäröi paksu lihaskerros, jossa keratiinista koostuvia piikkejä. Tämän maharakenteen avulla se "pureskelee" syömänsä ruoan, kuten linnut tekevät lihasmahassa. Joidenkin lintujen tapaan myös muurahaiskarhut nielevät pikkukiviä, jotka auttavat ruoan pillkomisessa.

Termiittipesien rikkomisessa auttaa voimakkaat eturaajat ja terävät kynnet, keskivarpaan kynsi on pisin. Muurahaiskävyt juoksevat takajalkojensa varassa, pitäen etujalat ylhäällä rintansa päällä. Ne voivat kulkea pitkiäkin matkoja tällä tavalla osittain pitkän häntänsä ansiosta. Kaikilla neljällä jalalla ne ovat kävellessään hitaasti, kaivaessaan tai arboreaalisten lajien kohdalla oksilla kiipeilyssä, jossa auttaa niiden tarttumiseen erikoistunut häntä. Terrestriaalisilla lajeilla häntä on vain puoliksi tartuntakykyinen.

Muurahaiskäpyjen pää on suippomainen, jonka kärjessä on niiden suuaukko ja sieraimet. Silmät sijaitsevat korvien tapaan pään sivuilla. Ulkokorvat ovat yleensä erittäin pienet tai ne ovat surkastuneet kokonaan pois. Muurahaiskävyt pystyvät sulkemaan korva- ja sierainaukkonsa, mikä mukavoittaa muurahaisten syömistä. Pään luustollinen rakenne on hyvin tasainen muurahaiskävyillä. Niiden poskikaaret ovat epätäydelliset. Pääkallosta puuttuu moniarakenteita, joihin pureskelulihakset voisivat kiinnittyä. Alaleuka on hyvin heikko, eikä se juuri liiku eläimen syödessä, koska siltä puuttuu monia alaleuan ulokkeita, jotka mahdollistavat sen liikkumisen (engl. angular process, coronoid process). Kasvolihaksia muurahaiskävyillä on hyvin vähän.

Levinneisyys

Muurahaiskäpyjä elää Kaakkois-Aasiassa ja Afrikassa, trooppisen ja subtrooppisen vyöhykkeen metsissä, savanneilla tai hietikoilla, missä on runsaasti niiden hyödyntämää ravintoa. Aasiassa levinneysyys alueet ulottuvat Sri-Lankaan, Intiaan ja jopa Nepaliin ja Pakistaniin. Myös Kaakkois-Kiinassa ja Isoilla Sundasaarilla, Sulawesiä lukuun ottamatta. On lajista riippuvaista millaisessa maastossa ne mieluiten elävät, mutta tärkeintä on kuitenkin, ettei sieltä puutu muurahaisia tai termiittejä.

Muurahaiskäpyjen reviirit ovat laajoja, uroksilla parikymmentä hehtaaria ja naarailla kolmesta neljää hehtaaria. Pesäkolojen suuaukon halkaisia on muutamia kymmeniä senttejä ja noin 2,5 metriä pitkä onkalo johtaa kahden metrin läpimittaiseen pesään. Pesässä ollessaan ne yleensä tukkivat suuaukon maalla. Arboreaaliset lajit kulkevat korkeimmillaan noin kuuden metrin korkeudessa, mutta tulevat alas maanpinnalle säännöllisesti.

Ravinto

Muurahaiskävyt ovat hyönteissyöjiä, joiden ruokavalio koostuu lähinnä muurahaisista ja termiiteistä, joita ne pyydystävät pitkällä, ohuella ja tahmealla kielellään, joka ulottuu hyvin termiittien pesätunneleihin. Lepoasennossa kieli työntyy rintaonteloon. Muurahaiskävyt käyttävät kieltään myös veden juomiseen. Päästäkseen paremmin niihin käsiksi, ne joutuvat rikkomaan pesiä tai kääntämään maata vahvoilla etujaloillaan. Yksilön syömä ruoka voidaan päätellä sen ulosteesta: muurahaisia syöneellä se on mustaa ja termiittejä syöneellä se on ruskeaa. Ruoanetsimisessä ne käyttävät tarkkaa hajuaistiaan. Suurimmat lajit syövät muitakin hyönteisiä, ja ruokatilanteen niin pakottaessa, muutkin lajit syövät saatavilla olevia kuorettomia hyönteisiä.

Lisääntyminen

Muurahaiskäpy kaivaa pesäkolon jossa se synnyttää. Emo elää yleensä yksin siellä, mutta joissakin tapauksissa uroksen on nähty elävän naaraan kanssa. Muurahaiskäpyjen kohtu on kaksisarvinen, ja siinä kehittyy yleensä yksi poikanen. Kahden poikasen raskaudet ovat mahdollisia, mutta kolmoset ovat harvinaisia. Poikanen on jo maailmaan tullessaan suomuinen, vaikka suomut ovatkin pehmeitä ja etenkin kuonon seudulla heikosti kehittyneitä. Vastasyntyneiden yksilöiden pituus on noin 30 cm ja painavat 90–500 grammaa. Naaraalla on kaksi nisää, joilla se ruokkii poikastaan.

Monien populaatioiden kohdalla on huomattu, ettei muurahaiskävyillä ole varsinaista kiima-aikaa, vaan ne lisääntyvät ympärivuotisesti. Synnysten on kuitenkin havaittu sijoittuvan useimmiten marras-maaliskuulle, mitä edeltää 4–5 kuukauden pituinen kantoaika. Muurahaiskäpyjen raskaudenjälkistä käyttäytymistä ei tunneta tarkalleen, mutta arvioiden mukaan emo alkaa vieroittaa poikasia kun raskaudesta on kulunut kolmisen kuukautta. Syntymän jälkeen emo kuljettaa poikasen selässää pois pesästä tutustumaan ympäristöön. Ruokailessaan emo jättää poikasen hetkeksi yksin, mutta vaaran uhatessa emo kääriytyy poikasen ympärille keräksi. Poikanen toimii samalla tavalla. Sukukypsiksi poikasten arvellaan tulevan noin kahden vuoden iässä. Ensimmäiset hyönteiset muurahaiskäpy syö emonsa selästä, kunnes se on tarpeeksi vanha itse hankkimaan ruokansa.

Muurahaiskäpyjen elinikää luonnossa ei tunneta, mutta vankeudessa ne ovat eläneet 12-vuotiaiksi.

Ihminen on aika erikoinen eläin.
Ei pidä itseään eläimenä.

Arokissa (Felis manul) eli manuli (pallaskissa) on pienikokoinen ja paksuturkkinen kissaeläin, jolla on erittäin tarkka kuulo ja näkö. Arokissat asuvat vuorilla Pakistanissa, Mongoliassa, Afganistanissa, Iranissa, Turkmenistanissa ja Kazakstanissa, joten edellä mainitut ominaisuudet ovat sille tärkeitä. Sen lähisukulaisia ovat aavikkoilves ja tiikeri. Sillä on pyöreähköt korvat, suuret silmät ja pieni kuono, ja se muistuttaa kasvonpiirteiltään persialaiskissaa. Sillä on harmaa turkki, jossa on valkoisia raitoja, mistä syystä se muistuttaa lumileopardia ja sen häntä on mustakärkinen. Pitkä vatsakarva suojaa sitä kylmyydeltä. Arokissan toinen nimi on manuli, mikä on mongolin kielellä 'villikissa'.

Arokissa on noin 60 cm pitkä ja lisäksi sillä on noin 25 cm pitkä häntä. Kokonaispituudeltaan arokissat ovat yleensä 75–90 cm ja ne painavat hieman yli 3 kg. Arokissat metsästävät öisin ravinnokseen jyrsijöitä, piiskujäniksiä ja lintuja.

Wikin mukaan limaajakalan kallo on rustoa, ei luuta.

Aloituksen muurahaiskävyn takapää näyttää kummalliselta. Olisiko toinen yksilö osittain piilossa toisen takana?

Joo, on ja tarkemmin katsoessa näkyy edessä olevan selän takaa silmäkin pilkottavan tuon koholla olevan raajan lisäksi. Tässä vähän selvempi kuva muurahaiskävystä.

Mä esittelen teille Manulin, vaikka korkeasaaressa käyneet ovat varmaan tästä kuulleetkin, hirveä turjake: