KESKUSTELU

Löytyi aiheesta vielä sopivan selväkielinen ja sen verran sopivasti miesegoa pönkittävä juttu, että koen demaskulinisoituvani, jollen laita siihen linkkiä:

http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/education/4183166.stm

No aika monet katsovat, että avioliitto vaatii molemmilta erilaisia panostuksia. Jos näin on, niin avioliiton aikana siihen on siis jollakin tavalla satsattu. Tämä kai on se menetys, kun eroon joudutaan ja panokset "mitätöityvät". Mutta ehkä sinusta liittoon ei tarvitse panostaa, eikä se millään tavalla vie resursseja. Näkemysjuttu. Väitän silti, ettei liiton läpikäynyt ja lopulta eronnut ihminen ole ihan sama ihminen kuin ennen prosessia. Jotakin luultavasti on muuttunut. Onko tilanne parempi vai huonompi eron jälkeen on jälleen näkemysjuttu.





Juuri mm. näistä epäsymmetrioista johtuen juuri miesten on helpompaa ottaa riskejä parisuhteissa. He eivät menetä samalla tavalla kuin naiset. Ehkä minä katsonkin asiaa enemmän täältä naisvinkkelistä? Tosin kyllä olen myös kuullut väitteen, että juuri miehillä menee keskimäärin erityisen huonosti eron jälkeen, kun taas naiset pärjäävät hyvinkin. Tämä tosin kai koskee vähän muita asioita kuin asemaa parisuhdemarkkinoilla.



Eli tarkemmin tarkasteltaessa juuri vastuunkantokyky onkin se haluttu juttu, ei varakkuus. Oikeastaan vain tätähän olen yrittänyt sanoa ja vain tämän takia pitänyt vakavaraisuutta harhaanjohtavana terminä, joka vaatii hieman selityksiä tullakseen ymmärretyksi oikein.



Eli minä halusin tarkentaa, että se kiinnostava puoli vakavaraisuudessa kai ennemminkin on se vakaus, ei se varallisuus.



No on meillä täällä palstalla ainakin Neutroni, joka jatkuvasti muistuttaa, kuinka hän ei edes uskaltanut nuorena miehenä lähestyä kauniita naisia, kun piti niitä itselleen ihan mahdottomina saavutuksina. Omia sisäisiä ominaisuuksiaan hän piti kyllä arvokkaina ja tasokkaina, mutta ne ulkoiset tason merkit olivat puutteellisia. Niiden heikkoudesta johtui alhainen itsetunto ja horjuva usko omiin mahdollisuuksiin.



Kummasti tästä hirveän väärästä dikotomiasta kaivoit esille päätelmän, johon voisin itse täysin yhtyä. Oletko väärässä vai oikeassa?



Siis millä tavalla vain vähän liikkuvista yläluokkaisista näkee, että liiotellun lihava maalauksen hahmo kärsii puutteellisesta liikuntakyvystä?



Mutta juuri käsivoimat ovat nykyihmisellä erityisen huonot verrattuna aiempiin sukupolviin, myös hyväkuntoisimmilla. Niiden puute ei kuitenkaan häiritse, koska niitä ei nykyään enää tarvita - kiitos kaikkien erilaisten (sähköisten) apuvälineiden. Täsmälleen samoin yläluokkaista ihmistä ei kai hirveästi haitannut työväkeä huonompi kuntotaso, koska heidän elämäntapansa ei sellaista vaatinut.



Onko siis mies, joka elää erinomaisen vaatimattomasti ja minimaaliseen kulutukseen tyytyen vakavarainen, jos vain tulot ja menot ovat tasapainossa? Onko hän täten vakavaraisena kiinnostava naisten mielestä? Vakavaraisuus kai kuitenkin sen vakauden lisäksi suhteutuu johonkin yleiseen elin-, omaisuus ja kulutustasoon. Ei ole kovin luontevaa puhua erakkona lähes omavaraisesti elävän askeetikon vakavaraisuudesta, vaikka häneltä jäisi lähes koko kansaneläke säästöön.

Kaiken kaikkiaan vakavaraisuus on paljon parempi termi muussa käytössä, mutta naisten kumppanipreferenssejä se kuvaa mielestäni aika huonosti. Toiset painottavat miehessä varakkuutta, toiset taas eivät niinkään. Mikään erityisen yleisesti preferenssejä selittävä tekijä juuri tuo ei mielestäni ole - varsinkin kun se liittyy voimakkaasti siihen tapaan, jolla avioparin osapuolien taloudellinen itsenäisyys ja kumppanuus on yhteiskunnassa järjestetty. Meillä esim. on sukupuolineutraali elatusvelvollisuus avioparien välillä, jossakin taas mies vastaa täysin vaimonsa taloudellisesta asemasta.

Mielenkiintoista. Älykkyystestien pätevyyttä (kykyä kertoa jotakin olennaista) perustellaan niiden tulosten korreloivuudella mm. opintomenestyksen tai muun yleisen menestymisen kanssa. Mutta kun huomataan tämän korrelaation heikkenevän - testiälykkäät miehet eivät pärjääkään opinnoissa, mutta ei-testiälykkäät naiset pärjäävät - tämä ei tietenkään kyseenalaista itse testien mielekkyyttä, vaan ainoastaan herättää epäilyksen siitä, että naiset "epäreilusti" (?) pärjäävätkin joillakin muilla avuilla kuin älyllään.

Miksi tilanne siis kertoo nimenomaan siitä, kuinka opinnoissa miehiä ei (ansaitusti?) palkita kunnolla älystään? Miksei se voisi yhtä lailla kertoa, etteivät testit kykene tunnistamaan kaikkea ilmeisestikin ihan merkittävää kyvykkyyttä? Jostain syystä naisilla on kykyjä, jotka ovatkin tärkeämpiä opintomenestykselle kuin aiemmin ajateltu testiälykkyys. Voidaanko nämä kyvyt laskea naisen eduiksi vai onko jokin hyvä syy ajatella niiden sittenkin olevan jotakin vähemmän tärkeää kuin miesten testiälykkyys? Mitä maailma menettää palkitessaan näitä naisille tyypillisiä kykyjä paremmin kuin miesten tyyppistä älykkyyttä? Onko asiassa jokin ongelma? Vai onko ongelmana älykkyystestien vajavainen kyky tunnistaa kaikkea merkittävää kyvykkyyttä, jota ehkä jopa voisi olla syytä kutsua eräänlaiseksi älykkyydeksi?

Mite tämä kuulostaa niin tutulta: Eivät naiset pärjää koulussa kyvyillään, vaan "vain" ahkeruudellaan, sitkeydellään ja halullaan täyttää asetetut vaatimukset. Miksi ahkeruus, pitkäjänteisyys, panostaminen omaan pärjäämiseen tms. on lähes halveksuttava tapa toimia, kun kyseessä on tyttö, mutta ihailtavan maskuliinista, kun kyseessä on poika? (Ovathan nuo perinteisesti juuri maskuliinisuuteen liitettyjä ominaisuuksia, kun vastaavasti on feminiinistä "ailahdella", toimia tunteiden vietävänä ennustamattomasti ja muutenkin pyrkiä pääsemään helpolla ja elää toisen siivellä).

Mutta eikö sen panostuksen kuuluisi myös palkita, jos ei joka päivä, niin säännöllisesti kuitenkin? Ei kai sitä vain yhteisiä eläkevuosia varten riuduta koko aikuisuuden parempaa puolta?


Ainahan ihminen kokemuksesta muuttuu, oli kokemus sitten mikä hyvänsä. Joillekin se yksi kariutunut liitto voi tosiaan murskata unelmat ensirakkauden siunatusta ikuisuudesta, mutta vähänpä näitä hard core -romantikkoja enää löytyy. Suurin osa on eron tullessa varmasti helpottuneitakin. Mutta aika näkemysjuttuhan se on.


Miehet tulevat myös useammin jätetyiksi; yksipuolisten eropäätösten "uhrit" ovat tyypillisemmin miehiä. Veikkaisin tuon johtuvan ainakin osaksi siitä. Naiset myös saattavat jättää useammin juuri siitä mainitsemastasi syystä, että kokevat ajan kaalliinpana kuin miehet.

Eli tarkemmin tarkasteltaessa juuri vastuunkantokyky onkin se haluttu juttu, ei varakkuus. Oikeastaan vain tätähän olen yrittänyt sanoa ja vain tämän takia pitänyt vakavaraisuutta harhaanjohtavana terminä, joka vaatii hieman selityksiä tullakseen ymmärretyksi oikein.


Hyvä sitten niin. Näin asia varmasti onkin.


Varmasti tähänkin tyyliin ajattelevia löytyy. Tunnen tosin enemmän niitä, jotka oletetusta epäviehättävyydestään huolimatta olivat aina ensimmäisenä yrittämässä niitä näteimpiä tyttöjä taktiikkanaan yleensä valloittaa heidät hauskuudella ja itseluottamuksella. Torjutuksi tuleminenkaan ei kuulemma haitannut, koska se oli aivan odotettukin reaktio. Täytyy kuitenkin sanoa, että harvinaisen usein tuo toimi. Inspiroiduin siitä itsekin.


Minkä päätelmän? Senkö, että jotkut tykkäävät selleristä ja toiset artisokasta? Kysyit kummasta naiset pitävät, mihin en tietenkään voi rankasti yleistämättä sanoa mitään.


Jos ignoroin kaiken deskriptiivisen tiedon asiasta, niin voisin yhä intuitiivisesti ajatella oikein lihavan henkilön kantavan suunnatonta ylimääräistä taakkaa kehossaan ja liikkuvan siksi huonosti. Mutta kenties olen liian moderni.


Ovatko hyvässä kunnossa olevienkin käsivoimat siis huonommat kuin ennen hyvässä kunnossa olleiden? Olen elänyt siinä uskossa, että nykyajan hyväkuntoiset ovat ravinnon ja oikeanlaisen harjoittelun vuoksi lähes joka tavalla paremmassa kunnossa kuin ennen oltiin, mutta keskiverto nykyajan nuori on huomattavasti heikommassa kunnossa kuin vaikkapa keskiverto sota-ajan nuori.


Ei haitannut, mutta pääasiassa siksi, että se oli tavoiteltua. Ruumiillista työtä paheksuttiin. Nykyaikana rapakuntoisuudesta valitetaan, koska juuri sen ajatellaan olevan epäsuotuisa tila. Tulee taas ironisesti eteen tämä vastakohtien ihannointi: nyt kun ruumiillista työtä ei kovin yleisesti enää tehdä, aletaan sitä arvostaa enemmän.


Kyllä hän tarkalleen ottaen sen määritelmään sopii. Tämä ei kuitenkaan ole kovin yleistä eikä vakavaraisuudella yleensä tarkoiteta tällaista.


Ei se luontevaa olekaan, mutta jos kirjaimen mukaan mennään, niin ei se ole väärinkään. Varmasti tämä ei myöskään naisia houkuta.


Mainitsin jo aiemminkin, että voisit sanoa tuon mistä tahansa yksittäisestä piirteestä. Naiset sen paremmin kuin miehetkään eivät yksittäisenä ryhmänä painota mitään yhtä ominaisuutta. Miehet tosin taitavat olla jonkin verran homogeenisempia preferenssiensä suhteen, mutta en menisi sitäkään vannomaan.

No olen kyllä kuullut tämän iänikuisen "parhaat vuoteni sille annoin ihan turhaan" -virren. Väittäisin siis, että kyllä tuollainen kokemus asiasta saattaa syntyä, että on heittänyt jotakin hukkaan - vaikka faktisesti ehkei voidakaan varsinaisia menetyksiä osoittaa.


Tuo sinun täytyy kertoa Neutronille. Minua hän ei usko, vaan pitää mielipiteissäni
ja kokemuksissani kummallisena harvinaisuutena, anomaliana.



Taisin itse yrittää sanoa, ettei sitä vakavaraisuuteen tuijottamistakaan ehkä kannata niin ajattelematta yleistää.



Näin olen kuullut väitettävän. Sen takia monia vanhoja työkaluja ei oikein enää voida käyttää, kun käsivoimat eivät riitä. Johtuu kuulemma siitä, kun ei arjessa enää tarvitse jatkuvasti tehdä käsillä. Harjoittelu - millään intensiivisyydellä - ei voi kokonaan korvata tuota jatkuvaa rasitusta ja sen voimaa kasvattavaa vaikutusta. Eikä monikaan liikuntaharrastus lisää käsivoimia, vaikka kuntoa muuten kasvattaakin.

(Kuulemma myös esim. aktiivisesti jotakin urheilulajia harrastavat lapsetkaan eivät saa riittävästi liikuntaa - puhumattakaan sitten niistä muista. Niin paljon on se normaali arkiliikunnan rasitus vähentynyt, niin istuvaksi on tavanomainen olemisemme muuttunut. Edes jatkuva liikuntaharrastus ei korvaa vähennystä.)

Kyse lienee tässä siitä, että suuhun on eron jäljiltä jäänyt paha maku. Jos puoliso esim. pettää pitkän suhteen jälkeen, voi petetyn mielipaha helposti mustata hänen kuvansa koko liitosta. En henkilökohtaisesti tiedä yhtään vuosikausien jälkeen näin päättynyttä suhdetta, mutta lyhyempiä tapauksia kyllä.


Ei kannata, ei.


Ei tosiaan kovinkaan moni. Sanoisin kuitenkin, että esim. nykyisten voimailulajien harrastajien käsivoimat ovat paremmat kuin edeltäneillä sukupolvilla. Jatkuva puurtaminen heikolla ravinnolla kun ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä tuota kovin hyvää tulosta.


Tähän on kyllä helppo yhtyä. Lapset eivät juuri liiku muutoin kuin järjestetyillä vuoroilla, joita on ehkä pari tuntia viikossa. Nyt on tosin ennakoitu, että tilanne olisi Wiin ansiosta paranemassa.

Onko se epäreilua, jos pärjää tunnollisuuden ansiosta paremmin? Ei tuossa ainakaan kukaan ole niin väittänyt. Jos opintomenestyksen tulisi kertoa älykkyydestä kaikkein parhaiten, miksi edes vaivautua konstruoimaan mitään testejä? Voitaisiin myös yhtä hyvin sanoa, että älykkyystestit ovat päteviä, koska suurin osa intellektuaalisten alojen huipuista on miehiä - kuten ÄO-testit ennustavatkin. Sellaiset ominaisuudet kuin kunnianhimo ja äärimmäinen omistautuneisuus jollekin spesifille asialle todennäköisesti kuitenkin vaikuttavat tässä myös.


Kuka on sanonut, että se kertoo tästä? Miksi älystä ylipäätään pitäisi palkita? Älykkyys itsessään on silkkaa potentiaalia eikä vielä mikään saavutus.


Miksi se pitäisi erikseen sanoa? Kyse on älykkyystestistä, joka hyvänä päivänä mittaa älykkyyttä, ei mitään muuta. Lisäksi jutussa sanottiinkin, että opintomenestystä voivat selittää myös muut tekijät.


En tiedä mistä olet tämän olkiukon löytänyt, mutta ei tässä ole kukaan väittänyt mitään tuollaista. Älykkyystestien ei ole tarkoituskaan mitata mitään muuta kuin älykkyyttä. Jos joku muu tekijä - kuten tuossa nyt mainittu tunnollisuus - on jonkinlaisen elämässä menestymisen kannalta ratkaisevampi, ei se liity asiaan millään tavoin.


No voi herranen aika. Kylläpä sitä nyt tulee oikein kollektiivisesti riutuneen naissielun täydeltä. Jos joku on jotain edellä mainitulle vastakkaista joskus esittänyt, niin voi omatuntonsa mukaan vastata. Itseeni tämä nyt ei ihan osu.

Noh - kun kerran miesegoa juuri tuo jostain syystä pönkittää omien sanojesi mukaan. Eli koet, että älykkyys on hieno juttu. Tosin tässä taidettiin saada tulokseksi, etteivät ne miehet oikein osaa tuota älyään menestykseksi jalostaa, joten naiset kummasti pärjäävät vähäisemmällä älyllään. Taitaa olla vähän makuasia, kenelle tästä egobuustaukset sitten lasketaan...

PS. Älä ota tätä kovin vakavasti lausuttuna. Kunhan vinoilen.

Onhan se hieno juttu, vaikkei silti varsinainen saavutus. Tuo nyt ei muutenkaan ihan naama irvessä luettavaksi ollut tarkoitettu.


Selvähän se tässä on. Edellisestä kuitenkin lähti hienoinen vuodatuksen katku.

Missä olen väittänyt pitäneeni omia sisäisiä ominaisuuksiani jotenkin arvokkaina naisten mielestä? Valitettavasti minulla ei nuorena ollut sen enempää uskoa sisäiseen kuin ulkoiseen viehättävyyteeni. Se ajoi minut kokeilemaan onneani naisten parissa, joilla usko omaan itseensä oli (oman (luultavasti jokseenkin oikean) arvioini mukaan) yhtä heikkoa, ja he katsoivat turvallisemmaksi pidättäytyä suhteista. Ehkä hain liikaa jonkinlaista "vakka kantensa valitsee" -asetelmaa, kun en tiennyt, että ne kaltaiseni naiset eivät uskalla ryhtyä minkäänlaisiin suhteisiin, vaikka mahdollisuutta tarjotaan hopealautasella.




Itse luulen, että vakavaraisuus on suurimmaksi osaksi ominaisuus, joka on järjen valinta. Tunnetasolla vaikuttavat ne luonteenpiirteet, jotka johtavat vakavaraisuuteen. Mainittu vastuunkantokyky, johtajuus, sosiaalinen osaaminen, kohtalainen terveys ja fysiikka (ja ulkonäkö). Ne ovat vaikuttaneet vuosimiljoonia, koko sen ajan kuin ihminen on ollut laumaeläin. Ne ovat jättäneet jälkensä "liskonaivoihin", joissa ihastuminen tapahtuu. Aikanaan on ollut hyvin tärkeää tunnistaa mies, josta tulee johtaja, jo ennalta, ja nainen joka on pystynyt siihen on saanut parhaan lisääntymisedun. Hän on ehkä sitouttanut johtajan ennen tämän markkina-arvon huippua ja jättänyt paremmat mutta hitaammat kilpasisarensa näppejään nuolemaan. Se, joka on reagoinut vasta siinä vaiheessa kun ominaisuudet näkyvät vakavaraisuutena, on ollut armotta myöhässä.

Tilanne on muuttunut vasta, kun maanviljelys on muuttanut yhteiskuntaa niin, että varakkuus ja asema on alkanut periytyä sen sijaan, että jokainen johtaja olisi joutunut luomaan asemansa omilla kyvyillään tyhjästä. Mutta se on ihmisen kehityshistoriassa kovin lyhyt aika, ja tuskin paljoakaan vaikuttanut tiedostamattomiin ihastumispreferensseihin.