KESKUSTELU

Miten villieläimet välttävät sukusiitoksen?

Vastauksia on monia, mutta jotain vastatakseni, niin joillain elukoilla vain johtajanaaras saa lisääntyä, muut penikat tapetaan tavalla tai toisella. Mm. tiinehtineet naaraat häädetään laumasta pärjäilemään omillaan ja tuo yleensä johtaa siihen, että yksinäinen naaras ei kykene huolehtimaan jälkikasvusta ja ne kuolee pois.

Joillain elukoilla vain johtajauros saa laittaa jälkeläisiä alkuun, ja tässä tapauksessa aikuistuneet urospuoliset jälkeläiset yleensä häädellään matkoihinsa. Tai jonkun toisen uroksen jälkeläiset yksinkertaisesti tapetaan.

Joillain elukoilla taas suhteellisen pieni populaatiokanta voi toipua, koska sisäsiittoisuus ei aiheuta perimän "rappeutumista" kovin herkästi tai lainkaan.

Jotkut taas pariutuvat ns. loppuiäkseen jne.

Ja toisaalta, mikäli vakavampaa rappeutumisilmiötä sattuisikin ilmaantumaan, niin jälkituotos heittää elinkelvottomana henkensä. Päätyy vähintään herkemmin saaliiksi kuin toimivammat perilliset.

Öö, niiin siis eikö se aiheuta pikemmin sisiittoisuuutta jos vain pomot lisääntyy ja jos ovat sen lisäksi kauan vallassa.

Nyt en ymmärrä tota, jos populaatio on pieni silloin geenien monipuolisuus on pieni samalla letaalit geenit rikastuvat poolissa. Eikö se ole juuri sitä perimän "rappeutumista".

yst.pn.

Jos vain äiti ja/tai isä lisääntyy perheessä, niin se ei käsittääkseni lisää sisäsiittoisuutta. Tilanne olisi eri, jos parittelua tapahtuisi lasten kanssa/kesken, mutta kuinkin käsittäisin, että noissa tapauksissa se on estynyt, kun osa jälkeläisistä tuupataan laumasta pois sukukypsyyden hetkillä ja osa pidetään, tai osaa lauman jäsenistä estetään lisääntymästä.


On, mutta joillain eläinlajeilla on kyky sietää tuota "rikastumista" paremmin kuin jollain toisilla eläimillä. Muistaakseni gepardi on aiheesta tyyppiesimerkki. Ne ovat joskus ilmeisesti liki kadonneet kartalta, ja siksi niiden geeniperimän sisältämät erot ovat pieniä, ja vaikka siis tuosta voidaan päätellä, että niiden kohdalla perimä on "sukurutsattu" lähes loppuun, niin noin vain niitä koikkelehtii melko elinvoimaisen oloisina, vaikka toki uhanalainen laji onkin. Olennaista siis on tuo joidenkin elukoiden parempi kyky toipua "väestökadosta". (Tai joillain elukoilla nyt on vaan vähemmän niita letaaleita geenejä ylipäätään - tämä on tosin jo arvaus)

edit: tähän voisi ajatella vaikkapa "suljettuja" populaatioita, kuten Galapagossaarten linnut. Muutama tipu eksynyt joskus tontille, ja ne on sitten lisääntyneet keskenään ja saarten linnut ovat eriytyneet mantereen tipusista. Degeneroitumisen sijaan puhutaan sopeutumisesta, tai jostain. ks. Darwinsirkut

Ei ne aina vältäkkään. Lajeja kuolee sukupuuttoon kun kanta supistuu niin pieneksi että se ei kykene enää tuottamaan tarpeeksi elinkelpoisia jälkeläisiä.

Jos pomo pariutuu vain yhdellä lisääntymiskaudella siitä ei tule suurta ongelmaa, mutta jos johtaja pariutuu myös seuraavan sukupolven kanssa siitä käsittääkseni tulee ongelmia.

Siis geneettisesti ajatellenhan jälkeläinen saa tasan 50% vanhenpansa geeneistä. Täys sisaruksilla on samoja geenejä keskimääraisesti 50% (voi vaihdella 0%-100%). Näin ollen on perimän köyhtymisen näkökulmasta on keskimääräisesti yhtä huono tilanne emon ja lapsen tai sisaruksien jälkeläisellä. Mutuna sanoisin että lisääntyminen vähän suvussa kauempanakin olevien kanssa lisää letaalien geenien rikastumisen riskiä. Joka tapauksessa seuraavalla sukupolvella on kaikilla 50% johtaja uros/naaraan geeneistä. Vaikutus lisääntyyy jos kyseessä on urosajohtaja(paljon jälkeläisiä) ja/tai sama yksilö on monenmonta lisääntymiskautta johtajana.

Minulla ei ole käsitystä miten esim. susilaumassa heitetään seuraava sukupolvi pois vai heitetäänkö ainoastaan väärän sukupuolen omaavat. Ei kai ne kaikkia voi karkoittaa.

yst pn

Minusta tuo rikastumista sitävä tai korjaava prosessi on varmaankin aivan normaali evoluutiokehitys. Tässä juonteessa minä olen vähän liikaa takertunut letaaliuuteen joka nyt ei välttämättä ole se pahin vaikutus sisäsiitoisuudesta, se vaan on se helposti näkyvä. Eli populaatiossa jossa letaalit geenit ovat rikastuneet, myös populaation geenien monimuotoisuus on kaventunut. Joka voi ääriesimerkikkinä antaa mahdollisuuden koko populaation menehtymiseen johonkin tavalliseen elinolon muutokseen (esim. flunssaan).

Onko tietoa kuinka pienistä populaatioista pystyy kasvamaan elinkelpoinen lauma. Yritin joskus etsiskellä mutta toi kielitaidottumuus haittasi. Muistan kuulleeni Englantiin joskus roudattujen muutamien kauriseläinten elävän elinkelpoisest,i mutta kuinka monta niitä oli alunperin. Suomeen tuotiin joskus puolenkymmentä kaurista ja kasvoihan sekin populaatio mutta siihen sittemmin tuotiin lisää ettei sisäsiittoisuus vaivais.

yst pn .

Sukusiitos pistää myös evoluutioon vauhtia. Jotkin ominaisuudet hioutuvat huippuunsa, mutta jos olosuhteet muuttuvat, niin huonosti käy.

Jätän arvailtavaksi, miksi ihmisillä, jotka ovat kehittäneet kulttuureita, lähisukulaisiin sekaantumista rahvaan keskuudessa ei hyväksytä. Siniveriset kylläkin saavat sählätä keskenään.

Ei kai se sisäsiittoisuus edes niin paha asia ole? Eikö se vain johda geenivaihtelun katoamiseen. Sitten kun välillä pariutuu jonkun erilaisen kanssa, niin on taas uusia geenejä. Tietysti erilaisuus on voimavara, mutta ei se mikään välttämättömyys ole muutaman sukupolven aikana? Vasta siinä vaiheessa kun koko eläinlajin geenejä katoaa nopeammin kuin tulee uusia, niin silloin eläinlajin evoluutio hidastuu ja haitalliset mutaatiot selvityvät paremmin. Sitten kun geenivaihtelua on paljon, niin sen seurauksena eläimet eivät kykene enää lisääntymään ja laji jakautuu.

Mitä itse kysymykseen tulee, niin eläimet välttää sukusiitoksia laumojen välisellä liikkuvuudella. Samoin sitä ihmisilläkin on perheitä ja yhteisöjä, ei kai se sen kummempi asia ole.

Villieläimistä, niin ainakin ihmisillä on aika vahva Westermarck-effekti, jolloin samassa perheessä kasvaneet lapset eivät halua rakastua toisiinsa ja siis harrastaa seksiä. Näin ollen on varsin huono ajatus järjestää avioliittoja siten, että otetaan samaan perheeseen kaksi lasta kasvamaan, jotka siis halutaan isona naittaa keskenään.

Tähän voi liittyä myös feromonaalisia vasteita, eli lähisukulaiset eivät ole niin houkuttelevia. Tämä kuitenkin vaihtelee eri lajien välillä olemattomasta kenties juuri ja juuri mitattavaksi. En tiedä kuinka hyvin on ilmiö saatu todettu tieteellisissä mittauksissa, vai onko kyse vain heikoista korrelaatioista. (jos joku tietää tämän tarkasti, niin arvostaisin jos kertoisi)

Toki noi ryhmän vaihtelut ovat myös ahkerassa käytössä. Esimerkiksi simpansseilla ja bonoboilla nuoret naaraat yleensä vaihtavat ryhmää. Kolmas simpanssi-laji luottaa siis tuohon westermarck -effektiin ja kuvitteelliseen pariuskollisuuteen.

ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Westermarck_effect

Ja vasta oli uusimmassa kilpailijan julkaisussa, että erillään kasvaneet pingviinisukulaiset eivät pariudu keskenään, koska ne haistavat sukulaisensa eritteen perusteella, jota erittyy pyrstön tyvessä olevasta rauhasesta ja jota ne sitten sivelevät höyheniinsä.

Selitys on yksinkertaisesti sama kuin ihmisilläkin: terveet yksilöt eivät yksinkertaisesti tunne sukupuolista vetoa lähisukulaiseen eikä tätä myöten pariutumistakaan tapahdu. Eihän ihmiselläkään tuo toimintamalli ole suinkaan opittua vaan vaistomaista, evoluution myötä syntynyttä käyttäytymistä.

Päätellen mistä? On runsaasti tarinoita erillään kasvaneista sisaruksista, jotka päätyvät rakastavaisiksi. Joten olisi hyvä saada lähde väitteellesi.