KESKUSTELU

Jopa fiksujen ihmisten kohdalla törmää toistuvasti uskomukseen, että ihmisrotuja ei ole olemassa. Ja silti evoluutiotutkimus todistaa päinvastaista, ihmisen evoluutio on nimenomaan kiihtynyt hidastumisen sijaan. (http://www.reuters.com/article/scienceNews/idUSN1043228620071210).

Olen yrittänyt pohtia loogista syytä tälle ilmiölle. Ikävä kyllä, koska faktat vääjäämättä osoittavat toista, jää vaihtoehdoksi oman vakaumuksen ja tunteiden ohiajaminen loogisesta ajattelusta. Sama ilmiö, mikä uskovaisilla ilmenee selkeämmin. On helppoa todeta olevansa ateisti ja pyhien kirjojen olevan aikuisten satuja. Jostain syystä seuraavan askeleen ottaminen on vaikeampi, sen myöntäminen, että ihminen on eläin siinä missä muutkin nisäkkäät. Ei ole olemassa nisäkäslajia, jonka sisällä ei olisi rotuja. Miksi ihminen olisi poikkeus?

Pyydän, älkää viekö tätä keskustelua 'neekerit on tyhmiä'-linjalle. Kuten tiedätte, evoluutio sopeuttaa lajin ominaisuudet ympäristöönsä parhaiten sopiviksi. Ei ole hyvää tai huonoa ominaisuutta. Koska evoluutiolla ei ole suuntaa, ei voi sanoa toisen lajin olevan edellä toista. Vahvuudet ja heikkoudet vain vaihtelevat.

Mutta kysymys kuuluu, oletko tarpeeksi viisas myöntämään olevasi eläin siinä missä muutkin?

"Mutta kysymys kuuluu, oletko tarpeeksi viisas myöntämään olevasi eläin siinä missä muutkin?"

Kyllä olen eläin! Tosin älyllisesti kaikkien muiden lajien yläpuolella

Hienoa! Näinkin viisaasta porukasta löytyi vain yksi, joka uskaltaa tunnustaa olevansa oikea ateisti. Loput voitaneen laskea agnostikoiksi tai pikemminkin kaappiagnostikoiksi.

...Huoh.

Itse aloitusviestiin, että ainakin itse olen pitänyt itseäni eläimenä jo pitemmän aikaa. Muistelen myös että esimerkiksi koulun biologiantunneilla tunnelma oli sellainen, että ihminen on eläin. Vai puhutko psykologiasta? Myös esimerkiksi päivän lehteä lukemalla voi kuka vain tulla melko helposti siihen tulokseen että kovin rationaalisia ei ainakaan olla, intohimorikoksia, viettien ja vaistojen valtaan antautumista. Mutta en nyt oikein ymmärrä. Miksi ihminen ei kehittyisi? Mistä kolosta olet möyrinyt?

Eläimiähän tässä kaikki ollaan.

Totta kai eläimiä, mitäs muutakaan?

Meillä lukion biologiassa ja psykologiassa erotettiin kyllä ihminen kyllä selvästi ja epärealistisesti muista lajeista, mutta kyseessä olikin yksi Suomen uskonnollisimmista kunnista.


Minusta on epäviisasta vannomalla vannoa olevansa ateisti ja olla aivan varma siitä, ettei mitään jumaluuteen verrattavaa tahoa olekaan. Se on melkein yhtä epätieteellistä kuin uskoa sellaisen olemassaoloon ilman todisteita.
Itse pidän jumaluuden olemassaoloa äärimmäisen epätodennäköisenä.

Hmmm... jopa oli nopea luokittelu.

Kysehän on jatkuvasta rajankäynnistä antroposentrismin ja biologisoinnin välillä. Eläimellisyyshän yhdistetään juuri biologiaan ja sen myötä korostetaan ihmistä koskevia rajoitteita ja analogisuutta eläimiin, siinä missä ihmisyyden erityispiirteiden korostaminen eläinluonteensa (eläimellisyyden) kustannuksella voi johtaa biologisten seikkojen ("faktojen") trivialisointiin ja avata kenttää hurlumheille kute uskonnolliselle fundamentalismille.

Avaamalla "vain" biologisia diskursseja ihmisen toimintaan ja käyttäytymiseen ei tietenkään voida yleisesti hyväksyä, koska biologia ei käytännössä kata kaikkea näkökulmana, vaan rajaa väistämättä tutkimusaluettaan. Ulkopuolelle jää helposti psykologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen taso, jotka nähdään herkästi historiallisesti yhdenmukaisina ja väistämättä yhteensopivina "biologisena tietona" nähtyjen idealisoinnin tapojen kautta.

Selkeää yhtä ja oikeaa tapaa "tietää" ihmisyydestä ei valitettavasti ole olemassa - biologinen reduktionismi sisältää paljon ongelmia, joiden käsittelemiseen ei pelkkä ilmiöitä biologisoiva auktoriteetti riitä.

Sosiologi Risto Heiskala onkin esittänyt provosoivasti, että ajatus "yhteiskuntaihmisestä", joka voi muovautua lähes loputtomiin, on selvästi vähemmän haitallinen myytti kuin ihmisen rinnastaminen "suoraan" eläimiin.

Yhteistyötä näiden kahden näkökulman välillä ei siis käydä nykytieteenaloilla hirveän paljoa, vaikka maallikko voikin kuvitella yhä ihan rauhassa, että tieteen ykseys vallitsee eikä politiikkaa ja "pitäisi olla"-juttuja sotketa aiheeseen mukaan ollenkaan. Käytäntö on korkeakoulukulttuurin sisällä kuitenkin aivan muuta - lähes kaikesta ihmisen tutkimisen ja tarkastelemisen suhteen kiistellään, aina peruskäsitteistä lähtien.

Minulle jäi tässä yhteydessä kyllä herttaisen epäselväksi jotta, miten geenitutkimus tarkalleen ottaen osoittaa, että ihmisrotuja on olemassa? Tuo artikkeli puhui vain geneettisen varianssin nopeasta kasvusta, eikä siinä mielestäni missään kohdassa puhuttu vielä varsinaisista ihmisroduista tai käsittääkseni edes yksiselitteisistä rodullisista ominaisuuksista (poislukien ihmisrodun mahdollinen määritelmä, joka minun tietojeni valossa on edelleenkin pikemminkin maallikkopuhunnassa/politiikassa ilmenevä retorinen kuriositeetti kuin koviin tieteisiin lukeutuva standardi). Toisin sanoen, ihmisrotu vaikuttaa näiden aihetodisteiden valossa olevan minusta edelleenkin määritelmäkysymys, joka tuskin täyttää kriteereitä välttämättä yhtä selvästi kuin miten on rotu määritelty esim. korien/kissojen tapauksessa. Eli nähdäkseni tieteessä ihmisrotu, joka kulloinkin jouduttaneen määrittelemään erikseen, voi olla välineellinen työkalu erinäisissä tutkimuksissa, mutta mitään yksiselitteistä itseisarvoa en ole sillä käsitteellä vielä tavannut olleen.



On aivan varmaa, että ihmisiä koskevaa rotukäsitettä sekä vastustetaan että puolustellaan puhtaasti myös ideologisten (tai uskomuksellisten) prinsiippienkin pohjalta, mutta sikäli kun käsite vaikuttaa olevan ainakin minusta ongelmallinen, en kyllä täysin varauksettomasti voi sitä allekirjoittaakaan. En tosin kielläkään sen mahdollista relevanssia erilaisissa tutkimuksissa, mikäli sitä sitten tieteellisissä tutkimuksissa joskus käytettäisiinkin.



Olenhan minä tietääkseni eläin, joskan en laskisi huomiota välttämättä vielä kovinkaan syvälliseksi viisaudeksi.

Mitä itse aiheeseen tulee, yhtyisin Steven Bullerin (2006) evoluutiopsykologian luonnontieteelliseen kritiikkiin. Buller on esittänyt vakuuttavasti, että nimekkäimmät evoluutiopsykologit eli kivikautisen mielen "Meet the Flintstones"-paradigman puffaajat ovat eräänlaisia fundamentalisteja, joita ei tyypillisesti kiinnostakaan heidän "tieteensä" laajempi relevanssi heidän reduktionisminsa väistämättä typistämissä mutta temaattisesti tärkeissä kysymyksissä - he haluavat kiusallisen usein teorisoida adaptaatiota ratsastaen biologian arvovallalla ja käyttää bioretoriikkaa aseenaan akateemisia kriitikoitaan vastaan.

Sinällään omat silmäni ovat avautuneet monessa teemassa vasta viime aikoina tylpän geneettisen "reseptianalogian" ja sen implikoiman "sattumaan luottamisen" suhteen juuri ihmismielen kehittymisen ehtojen tapauksessa - kauan väheksytty, hävetty ja väärinymmärretty Darwinin sukupuolivalinnan teoria nimittäin selittää ja auttaa ymmärtämään ihmismielen ja sukupuolisuuden erityiskysymyksiä usein juuri niistä näkökulmista jotka ihmisiä eniten evoluution selitysvoimaisuudessa askarruttavat, kuten taidetta, kulutuskäyttäytymistä, rituaaleja, vertailukulttuuria, moraalia, tunneälykkyyttä ja niin edelleen.

Sukupuolivalinta siis auttaa ymmärtämään hyvin vakuuttavasti juuri niitä seikkoja, jotka näyttävät olevan ihmisille ominaisia tai huoamttavasti kehittyneempiä kuin muilla eläimillä. Ennen kaikkea se ratonalisoi moraalin yhdistämällä sen biologisiin teorioihin. Näin sukupuolivalinnan projisoima esivanhempiemme mieli™ kritisoi esimerkiksi uskontojen moraalisäännösten tarpeellisuuden ja perisynnin idean joko kestämättömäksi loogisesti tai tyystin pirstaleiksi.

Ihmisessä on paljon sekä hyvää ja pahaa, joten evoluutio ilman "mieltä" ei ole inhimillistä evoluutiota ollenkaan. Tämä mieli on hämmästyttävän laajalti juuri sukupuolivalinnan muokkaamaa.

Jospa ammutaan toinenkin myytti kerralla alas - ihminen voi olla hyvinkin fiksu ja hyödyllinen sinällään, vaikka näkisi evoluutioteorian höpöhöpönä.

Pidetään bioretoriikka edes hieman aisoissa, jookos?

Psykologiassa on jonkin verran käsitelty viisautta. Esimerkiksi Baltes ja Staudinger määrittelivät siihen kuuluvan yleisen elämänhallinnan ja sopeutumisen erilaisiin elämänolosuhteisiin. Oleelllista on myös osata arvioida ja antaa neuvoja, tämä edellyttää laaja-alaista tutustumista syvälliseen ja tasapainoiseen tietämiseen. Viisauden mittariksi on myös arvioitu runsasta perehtymistä elämänkulkuun ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Tärkeiden elämänkysymysten ratkaisustrategiat näyttelevät tärkeää roolia; on hyvä ymmärtää asioiden ja arvojen suhteellisuus.

Vaikka näissä määrittelyissä puhuttiin paljon tietämyksestä, niin sillä tarkoitettiin pitkälti käytännön elämän osa-alueita, ei niinkään teoreettista tieteellistä tietoa. En näe kuinka evoluutioteorian hyväksyminen tekisi ketään viisaaksi, osaisitko tarkemmin selittää minulle miksi asia olisi näin?

Ihminen - ainoa evoluution yläpuolella oleva laji?

Tämä pitää paikkansa.

Dikotomia henki-aine, sielu-ruumis jne on aivan hämmästyttävän yleinen jako edelleen, vaikka viimeisten vuosikymmenten tutkimustulokset tukevat sitä tosiasiaa, ettei ole toista ilman toista. No, syväasenteet muuttuvat hitaasti.

Neon lailla olen miettinyt kovasti, mihin kaikkeen tämä automaattinen dikotominen ajattelu johtaa, mutta sukupolvieron takia hieman toisesta kulmasta.

Omana opiskeluaikanani oli vallalla yltiöpositivistinen ja mekanistinen "tiede-henki" ja toisaalta yhteiskuntatieteet tekivät voimakasta ja ansaittua nousuaan. Mentiin vaan äärilaidasta toiseen, kuin aina.

(Kaikesta tappeluksesta huolimatta olen Neolle hyvin kiitollinen siitä, että hän on pakottanut minut päivittämään päätäni tasa-arvoasioiden suhteen. Vaikka en edelleenkään jaa useita hänen käsityksistään, olen voinut siiden valossa tarkastella omia, 60-70 -lukulaisia feminismiasenteitani. Jotta tack så mycket, pentu )

Mutta takaisin dikotomiaan. Siitä on hyvä esimerkki minulle niin rakkaiden neurologian ja psykiatrian kehitykses Suomessa.

Kuusikymmenluvulle asti koulutettiin vain hermo- ja mielitautien erikoislääkäreitä. Silloin aihealue jaettiin kahdeksi erikoisalaksi, koska yhteiselo oli käynyt sietämättömäksi. Sielullisesta osasta syntyi psykiatria, joka imaisi psykoanalyysin karvoineen kaikkineen oikein perusrakennusaineekseen. Lihallinen puoli muuttui neurologiaksi, joka yhtä jääräpäisesti hyväksyi vain tiukasti fysikaaliskemiallisesti osoitettavat faktat toimintansa perustaksi.

Molemmilla aloilla päästiin näin pitkälle, mutta sitten tuli rotko vastaan. Voimakas yhteiskunnallisten tekijöiden painotus koko yhteiskunnassa pani klassisen psykiatrian pian naamakkain mielen sairauksien sosiaalisen todellisuuden ja erilaisten yhteisöterapeuttisten menetelmien kanssa.

Neurologia joutui vastaavaan tilanteeseen hieman myöhemmin, mutta joutui myöntämään, että erilaiset neurologiset tapahtumat vaikuttavat ihmisen toimintaan ja siihen, että ihmisaivot muovautuvat koko ihmisiän myös erilaisten sosiaalispsykologisten vaikutusta takia.

Farmakologian ja kuvantaminsmenetelmien kehittyminen pani nämä kaksi riitapukaria vihdon naamakkain.

sovinnosta syntyi nyt niin elinvoimainen tiede, neuropsykiatria, jota sen haltijakummitieteet kasvussaauttavat. Kaikki ne yhdessä ovat joutuneet tunnustamaan, että saman nahan sisällä asuvat erottamattomina niin henki kuin aine. Yhä enemmän ne suostuvat myöntämään, että ihminen on laumaelain, joka toteuttaa koko olemustaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa.

Hyvin kaunista ja pyhääkin näen tässä. On kiva olla myös eläin, fiksuin kaikista. Vaikka valaista ja mustekaloista ei voi vielä olla ihan varma..

Mikä esti ihmiskunnan kehityksen aikana, jolloin kristinuskoa ei oltu vielä keksitty. Eli mikä jarrutti kehitystä viimeisen 100 000 vuoden aikana. Miksei ihminen jättänyt mitään merkkejä itsestään tuona aikana? Miksi kaikki merkit kulttuurista tapahtuvat raamatullisen ajan sisällä?

Just joo. Menepä katsomaan, mitä siellä ulkona näkyy. Saattaa jeesus ilmestyä maan päälle hetkenä minä hyvänsä