Lyhennetty lainaus teol. tri. Timo Eskolan (Suomen teologinen instituutti):
Historian tutkimuksen kannalta kirja on täynnä virheitä. Sen väittämille ei ole oikeastaan mitään perusteita. Vaikka kirjan alussa sanotaan provosoivasti, että dokumentteja ja riittejä koskevat tiedot ovat faktoja, tämä osoittautuu liian myönteiseksi lauseeksi. Dokumentteja käytetään väärin, ja uskonnosta kirjoittajalla on perin vaatimattomat tiedot. Tutkijalle kirja ei annakaan mitään innoketta.
Kohu Brownin kirjan kohdalla olisikin paljon pienempi, elleivät monet lukijat olisi ottaneet hänen kirjansa henkilöhahmojen väittämiä todesta. Nykyihmiselle näyttää olevan perin vaikeata erottaa faktaa ja fiktiota. Pieni manipulaatio eli viittaaminen ”aitoihin faktoihin” saa heidät pois tolaltaan. Kriittiseen lukemiseen ei näytä aina olevan edellytyksiä. Ehkä oman henkisen tasapainon takia olisi kuitenkin syytä paneutua myös todelliseen historiaan hieman tarkemmin.
VALITTIINKO UUSI TESTAMENTTI 80 EVANKELIUMIN JOUKOSTA?
Kirjan kertomuksessa ”hullu professori” väittää eräässä kohdassa, että kirkko on aina pimittänyt todellista tietoa kansalaisilta. Hänen mukaansa evankeliumit valittiin 80 ehdokkaan joukosta jossain myöhäisessä kirkolliskokouksessa. Silloin hylättiin paljon perinteisestä poikkeavaa tietoa Jeesuksesta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Neljä evankeliumiamme ovat varhaisimmat kokoelmat Jeesuksen opetuksista. Ne on koottu yhteen seurakunnissa, joissa apostolit opettivat Jeesuksen puheita. Neljä evankeliumia ovat syntyneet siten satoja vuosia ennen kirkolliskokouksia. Myöhemmin niitä on varjeltu tarkasti, ja Uusi testamentti onkin tieteessä antiikin teksteistä parhaiten tunnettu kirja. Sen käsikirjoituksia tunnetaan huimasti enemmän kuin minkään toisen kirjan käsikirjoituksia.
Muita evankeliumeja, niin sanottuja apokryfisiä evankeliumeja syntyi vasta sukupolvia myöhemmin. Niiden luonne poikkeaa täysin Uuden testamentin tekstistä. Niissä kuvaillaan usein Jeesuksen lapsuutta tai tehdään hänestä esoteerisen salatiedon opettaja. Yleensä nuo kirjoitukset ovat lahkoutuneiden ryhmien tuotteita, joissa sekauskonnon piirteet ovat helposti nähtävissä. Olisi huomattava ajoitusvirhe rinnastaa niitä Uuden testamentin kanssa.
EIVÄTKÖ KUOLLEENMEREN TEKSTIT KUITENKIN PUHU JEESUKSESTA?
Romaanissa viitataan virheellisesti myös Kuolleenmeren kirjoituksiin. Tosin yhtään lainausta ei niistä uskalleta ottaa. Tutkijat tietävät kyllä miksi. Qumranista löydetyt hienot käsikirjoitukset ajoitetaan kyllä Uuden testamentin aikaan, mutta niissä ei ole yhtään mainintaa Jeesuksesta. Kuolleenmeren tekstit ovat erään juutalaisen ryhmän omia tekstejä, joissa pohditaan syvällisesti juutalaista teologiaa, kuten Mooseksen lain tulkintaa ja temppelin merkitystä. Kristinuskon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.
VOISIKO GNOSTILAISUUDESSA OLLA AITOA KRISTILLISYYTTÄ?
Da Vinci -koodissa lainataan paria vanhaa gnostilaista tekstiä. Ne on tosin poimittu suoraan Elaine Pagelsin kirjasta The Gnostic Gospels, mutta lauseet itsessään ovat alkuperäisiä. Näiden lainausten ongelmiin ovat monet, esimerkiksi tohtori Darrell Bock, kiinnittäneet huomiota. Kohdissa eristetään pari Magdalan Mariaa koskevaa lausetta erilleen alkuperäisestä yhteydestä ja luodaan kuvitelma seksuaalisesti värittyneestä, feminiinisestä uskonnosta.
Dan Brownin luoma kuva gnostilaisuudesta on ikävä kyllä täysin historian vastainen. Todellinen gnostilaisuus vierasti ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta, sillä kaikkea materialistista halveksittiin. Ruumishan oli heille sielun vankila, ei mikään jumalayhteyden kokemisen paikka. Lisäksi gnostilaisuudessa suhtauduttiin naiseuteen vieroksuen, vaikka Magdalan Mariasta puhuttiinkin enemmän kuin Raamatussa. Oikeissa gnostilaisissa teksteissä kuva naisista on suorastaan kiusallinen Da Vinci -koodin ideaa ajatellen. Tuomaan evankeliumissa todetaan: ”Jeesus sanoi: ’Minä vedän hänet puoleeni ja teen hänestä miehen. Siten hänestäkin tulee teidän kaltaisenne mies, elävä henki. Jokainen nainen, joka tekee itsensä mieheksi, pääsee sisälle taivasten valtakuntaan.” (lause 114). Sama aihe esiintyy Brownin mainitsemassa Marian gnostilaisessa evankeliumissa.
Historiassa gnostilaisuus edustaa lahkoutunutta sekauskontoa, jossa itämainen maailmankuva on sekoittunut juutalaisiin ja kristillisiin yksityiskohtiin. Se on syntynyt monta sukupolvea Uuden testamentin kirjoitusten jälkeen.
GNOSTILAISET TEKSTIT OSOITTAVAT, ETTÄ JEESUS OLI NAIMISISSA MAGDALAN MARIAN KANSSA
Vaikka eräissä gnostilaisissa teksteissä puhutaan Magdalan Mariasta enemmän kuin Uudessa testamentissa, niissäkään ei puhuta Jeesuksen ja Marian avioliitosta. Sellaisen teeman esiintyminen olisi tietysti periaatteessa mahdollista, koska lahkoutuneet ryhmät opettivat monenlaista. Gnostilaisille esimerkiksi Kristus ei ollut edes henkilö vaan taivaallinen henki, joka valtasi maallisen Jeesuksen muutamaksi vuodeksi. Naimisissa tuo Kristus-hengen valtaama Jeesus ei gnostilaisten mukaan ollut.
Joissain teksteissä korostetaan sitä, että Magdalan Maria kuului Jeesuksen seuraajien joukkoon. Sitä kuvaa myös Da Vinci -koodissa lainattu lause, jonka mukaan Jeesus suuteli Mariaa suulle. Suudelma oli merkki uskovien välisestä yhteydestä. Tuohon suudelmaan ei kuitenkaan liittynyt senkään vertaa seksuaalisuutta kuin Neuvostoliiton vanhojen johtajien ”pyhään suudelmaan” julkisuudessa – perinteistä ortodoksisen kirkon tapaa noudattaen.
PÄÄTETTIINKÖ JEESUKSEN JUMALUUDESTA KIRKOLLISKOKOUKSESSA?
Kirjassa sekoitetaan Konstantinuksen aikana pidetty kirkolliskokous ja opin kehitys toisiinsa. Konstantinuksen aikana oli mahdollista muotoilla julkinen uskontunnustus, siis Nikealais-konstantinopolilainen tunnustus, koska vasta silloin kristinuskosta tuli hyväksytty uskonto. Siihen asti oli ollut vaarallista olla kristitty. Uskovia vainottiin ja surmattiin. Kirkko oli ollut pitkään maanalainen kirkko.
Julkisessa kirkolliskokouksessa keskusteltiin Jeesuksen persoonasta ja jumaluudesta vain tuona aikana esiintyneiden harhaoppien takia. Ne suljettiin pois kirkon sisältä, koska ne eivät enää välittäneet lohdullista armoa ihmisille.
Jeesuksen jumaluus on kuitenkin aivan yksinkertaisesti esillä jo Uudessa testamentissa. Siellä Jumalan Poikaan uskotaan Isän Jumalan tavoin pelastajana ja vapahtajana. Ihmisiä kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta on kaikkien nähtävissä. Kirkossa tämän uskon pohjalle syntyi nopeasti ns. apostolinen uskontunnustus, joka toisen vuosisadan alussa oli Rooman seurakunnan kastetunnustus. Se vastaa lähes täysin meidän Apostolista uskontunnustustamme, jonka luemme pyhäisin jumalanpalveluksessa.
EIKÖ BROWNIN TEOS KUITENKIN OLE NAISMYÖNTEISEMPI KUIN RAAMATTU?
Da Vinci -koodin näennäinen feminismi ei ulotu juuri pintaa syvemmälle. Kirjallisuustieteen näkökulmasta katsottuna romaani ei ole kovinkaan naismyönteinen. Siinä ei naisia nosteta romaanihenkilöinä merkittävästi esille. Kertomus on miesten kertomus ja teos kokonaisuutena aika kovien arvojen rikosromaani. Naispäähenkilö Sophie Neveu on useimmissa kohtauksissa tietämätön ja passiivinen. Miehet pitävät hänelle pitkiä luentoja niin kulttuurista kuin uskonnosta. Vaikka nainen itse osoittautuu lopussa Jeesuksen jälkeläiseksi, hänen erityisyytensä ei näy kirjan kertomuksessa. Tässä mielessä Brown epäonnistuu lähtökohdissaan. Romaanin sisältö sotii siis aika pahasti kirjassa esiteltyjä ihanteita vastaan.
Samaa on sanottava seksiriitteihin perustuvasta uskonnollisuudesta, jota kirjassa esitellään. Siinä naisen asema ei ole mitenkään erityisesti arvostettu, itsenäinen tai tasa-arvoinen. Sen sijaan nainen on seksiriitissä pakonomaisen seksuaalisen toiminnon kohde, joka ei voi vaikuttaa asemaansa. On vaikea kuvitella, minkälainen feminismi tukisi tällaista käsitystä naisen ”vapaasta” asemasta.
Ongelmallista on lisäksi se, että kirjassa luodaan puolivahingossa täysin virheellinen käsitys Raamatun naiskuvasta. Brown näyttää toistaneen Elisabeth Schüssler Fiorenzan mustavalkoisen väittämän, jonka mukaan alkuperäinen kristillisyys jäi myöhemmin roomalaisen yhteiskunnan aristotelisen patriarkalismin jalkoihin. Uusi testamentti opettaa kuitenkin niin avointa ja tasa-arvoista naiskäsitystä, että sellaiselle ei ole vertailukohtaa antiikin uskonnoissa. Juuri Raamatun opetuksen perusteella voidaan sanoa, että naisella ja miehellä on samanlainen arvo suhteessa Jumalaan. Sama koskee heidän välistä kanssakäymistään ja avioliittoa. Keskinäisen kunnioituksen ja uskollisuuden ihanne tarjoaa naiselle mahdollisuuden terveeseen omanarvontuntoon. Se on täysin jotain muuta kuin Da Vinci -koodin asenteellinen rikosromaanin suhtautuminen naisen rooleihin tai asemaan.
Koko teksti osoitteessa
http://www.teolinst.fi/tiedotteet/Da%20 ... koodi.html