KESKUSTELU

Tarkoitat ilmeisesti vokaalisointua? Vokaalisoinnun kannalta ensitavussa vain i ja e ovat indifferenttejä, eli ne voivat kombinoitua niin etu- kuin takavokaalinkin kanssa: ilma vs. ikä, terva vs. kerä.

Eteläitämerensuomessa (liivi, vatja, pohjois- ja eteläviro) ero näkyy e-a-kombinaatioiden kohdalla ensitavun vokaalissa, kun se suomessa näkyy toisen tavun vokaalissa:

suomi kerä ~ viro kera
suomi terva ~ viro tõrv : tõrva

Sen sijaan i-a-kombinaatioiden kohdalla eteläiset kielet ovat menettäneet opposition kokonaan (paitsi murteittain tavataan toisessa tavussa ä:tä):

suomi ilma ~ viro ilm : ilma
suomi ikä ~ viro iga

Jahas, olette tuollaisenkin listan saaneet syötettyä nettiin.

Puolet paskaa kuin Alinan pierussa.

Mille kuin jaskalle sanon, että jokainen sana kannattaa tarkastaa tätä pastalta haulla, ennen kuin käyttää esimerkiksi jossakin viestissä tai vielä tärkeämmässä (:roll: ) lähteenä. Koivulehdon kaikkein pöyristyttävimmät järjettömyydet on kuitenkin karsittu...

http://fi.wikipedia.org/wiki/Uralilaise ... aalisointu

" Vokaalisointu

Vokaalisointu eli vokaaliharmonia on useimpien tutkijoiden mielestä ollut jo uralilaisessa kantakielessä. Nykyisistä uralilaisista kielistä vokaalisoinnun tuntevat monet itämerensuomalaiset kielet kuten suomi (virossa se puuttuu yleiskielestä mutta esiintyy varsinkin etelämurteissa), unkari sekä murteittain mari, ja joistain muistakin uralilaisista kielistä voidaan ainakin murteittain osoittaa vokaalisoinnun jälkiä. "

http://kirjahylly.blogspot.com/2010/03/ ... kenne.html

" Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.

Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.

Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.

Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä. "

http://www.helsinki.fi/~jolaakso/kantakieli.html

" Vokaalisto
Uralilaisessa kielikunnassa esiintyy hyvin erilaisia vokaalijärjestelmiä. Siihen nähden kantauralin vokaalistorekonstruktiot ovat hyvinkin yhtenevät. Useimmat tutkijat olettavat vokaalistoon kolme suppeusastetta, etu- ja takavokaaleihin perustuvan vokaalisoinnun sekä jälkitavuihin paljon niukemman järjestelmän kuin 1. tavussa.

Erkki Itkosen rekonstruktio perustuu siis paljolti itämerensuomeen ja saameen:

UEW:n kahdesta vaihtoehtoisesta vokaalistomallista toinen on lähes sama kuin Itkosen, toinen on tämä:

Juha Janhusen ja Pekka Sammallahden kehittelemässä vokaalistomallissa i:llä on takainen vastine sekä 1. että jälkitavuissa:

Keskeisiä erimielisyys- ja ongelmakohtia ovat

* vokaalisointu; Mikko Korhonen (1988) on esittänyt hypoteesin, jonka mukaan vokaalisointu olisi kehittynyt vasta varhaiskantasuomessa (suomen ja saamen yhteisessä kantakielessä);

* ns. sisävokaalit eli kuvion keskellä olevat keskivokaalit tai labiaaliset etuvokaalit (ü);
* jälkitavujen suppeamman vokaalin laatu: e:hen viittaisi ennen kaikkea itämerensuomi, i:hin taas fonologinen järjestelmänäkemys - maksimaalisen distinktion periaate. Jälkitavujen *e:stä ks. myös Koivulehto 1996;
* jälkitavujen suppeamman vokaalin suhde vokaalisointuun;
* kvantiteettikorrelaatio: lyhyiden ja pitkien vokaalien asema. "

http://www.wiik.fi/kalevi/english.htm

" (6) Vokaalisoinnun ongelmia. Turun yliopiston fonetiikan laitoksen julkaisuja 14, 1975. "

http://www.helsinki.fi/~jolaakso/sgrfaq.html

" # satunnaiset samankaltaisuudet. Kun maailman kielten äännejärjestelmät koostuvat melko universaalien periaatteiden mukaisesti suhteellisen pienestä joukosta äänteitä (yleensä kolmisenkymmentä), on tilastollisestikin todennäköistä, että aivan eri puolilta maailmaa löytyy sekä äänteellisesti että merkityksellisesti samanlaisia sanoja - varsinkin, jos näissä kielissä osuu olemaan samantapainen äännejärjestelmä, ja erityisesti, jos sanat ovat jotenkin deskriptiivisiä (äänneasullaan kuvailevia).

# piirteiden typologiset yhteydet. Esimerkiksi turkkilaiskielissä on monia suomalaiselle tuttuja piirteitä, kuten vokaalisointu ja suffiksoiva morfologia (taivutuspäätteitä liitetään sanan perään). Ovatko useat rakenteelliset yhteispiirteet merkki sukulaisuudesta? Ei, vaan siitä, että nämä rakennepiirteet yleensä ovat taipuvaisia esiintymään yhdessä. "

" Ajatus suomen(sukuisten kielten) ja turkin(sukuisten kielten) sukulaisuudesta elää yhä sitkeästi jossain päin maailmaa. Tieteellisemmin voidaan puhua ural-altailaisesta hypoteesista (altailaisella kielikunnalla tarkoitetaan ryhmää, johon kuuluvat turkkilaiskielten lisäksi Aasian mongoli- ja tunguusikielet, kenties myös korea). Valitettavasti vain monetkaan ns. altailaisten kielten tutkijat eivät enää usko edes altailaiseen kielisukulaisuuteen, joten ural-altailaisella hypoteesilla on sitäkin vähemmän pohjaa. Suomella ja turkilla on toki maallikon silmään hämmentävän samantapaisia piirteitä, kuten agglutinoiva (päätteitä liimaileva) morfologia ja vokaalisointu, mutta nämä piirteet ovat pikemminkin rakennetyypistä kuin yhteisestä alkuperästä johtuvia. "

" Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.

Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.

Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.

Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.

Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.

Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä. "

Viron lähimmässä sukukielessä vatjassa on vokaalisointu:

http://en.wikiversity.org/wiki/Votian_vowel_harmony

Lyydissä ja vepsässä ei ole vokaalisointua:

http://www.lyydit.net/html/lyydien_alkupera.html

http://herkules.oulu.fi/isbn97895142837 ... 283703.pdf

Vepsässä esiintyy kuitenkin etuvokaalin asemasta takavokaalia edeltävän konsonantin liudennus, ELI TASAN SAMA ILMIÖ JOKA LIETTUASTA LAINATESSA LAINAUTUU ETUVOKAALIKSI!

" Vaikeus oli siinäkin, että vepsän kielestä on kadonnut vokaalisointu.

Itse sana käyttäytyy nykyäänkin, ikään kuin vokaalisointu olisi säilynyt, esimerkiksi semmoisissa sanoissa, kuin sil’man ja sil’mid, lehm ’lehmä’: lehman, lehmid, hein ’heinä’: heinan, heinid, leib ’leipä’: leiban, leibid. Nykykielessä on kaksitavuinen a-loppuinen vartalo. Säännön mukaan kaksitavuisissa a-vartaloissa syntyisi monikkotunnusta i liitettäessä diftongi oi, jos ensimmäisessä tavussa on e, i ja a, kuten esimerkiksi tapauksissa sima: simoid ’siima’, rind: rindoid ’rinta’, sild: sildoid ’silta’. Näin ei kuitenkaan aina tapahtunut.

Sanassa sil’m (ja muissa samantapaisissa sanoissa) on säilynyt historiallinen muisti. Sana taipuu, kuin sanan vartalossa olisi säilynyt ä-vokaali, joka i:hin liitettäessä häviää. Tällaisiin sanoihin oli pakko palauttaa standardinormiksi vartalon ä-vokaali, vaikka se ei olekaan kielessä säilynyt. On ollut hyvä, että liudennus on keskivepsässä säilynyt monissa semmoisissa tapauksissa, jotka osoittavat, että siellä oli ennen etuvokaali, kuten sil’m’as ’silmässä’, lehm’an ’lehmän’, hein’ad ’heinän’. Tämä oli hyvä perusta edellä mainituille säännöille.

Eräissä tapauksissa historiallinen muisti on kuitenkin jo sammunut, ja sana käyttäytyy niin kuin ä-etuvokaalia ei olisi ollutkaan, esim. nena: nenoid (vrt. suomen nenä: neniä), mec (mecan): mecoid (vrt. suomen metsä: metsiä), peza: pezoid (vrt. suomen pesä: pesiä). Näissä tapauksissa sana siis jätettiin ilman ä-vokaalia, ja se tuli näin toisen säännön alaiseksi. "

Inkerissä vokaalisointu riippuu murteesta:

http://joypub.joensuu.fi/publications/d ... /kokko.pdf

Koreassa on kolmipäinen vokaalisointu vain kuudesta vokaalista.

http://www.kanjikaveri.net/korea/kirjoittaminen.php

" Koreassa vokaalit luokitellaan kolmeen eri luokkaan: 음-vokaaleihin, 양-vokaaleihin ja neutraaleihin vokaaleihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 음-vokaaleihin-vokaaleihin kuuluva vokaali ei voi yhdistyä vokaaliyhteensulautumissa 양-vokaalin kanssa tai tulla erilaisissa taivutuksissa heti 양-vokaaleihin kuuluva vokaalin perään ja toisin päin. Neutraalit vokaalit voivat taas olla yhdessä minkä tahansa vokaalin kanssa. Kyseessä on siis suomen kielestäkin tuttusta vokaalisoinnusta. Vokaalien jako eri luokkiin on esitetty seuraavassa taulukossa: "

Myös mongolikielissä on vokaalisointu:

" Toinen altailaisissa kielissä yleinen piirre, joka kuuluu muun muassa mongolin ja turkin äännejärjestelmään, on vokaalisointu.

Sekin on, mielenkiintoista kyllä, myös suomenkielen ominaisuus. Vokaalisointu määrää, että vain tiettyyn luokkaan kuuluvat vokaalit voivat esiintyä samassa sanassa. Suomessa esimerkiksi taivutuspäätteillä on taka- ja etuvokaalinen muotonsa. Esimerkiksi inessiivisija saa takavokaalisissa sanoissa päätteen ssa ja etuvokaalisissa ssä: ”talossa”, mutta ”kylässä”. Tutkimisen arvoinen asia voisi olla se, liittyvätkö vokaalisointu ja selvästi erottuvat taivutuspäätteet, kielen agglutinoivuus jotenkin yhteen. Näyttää siltä, että ne esiintyvät usein samoissa kielissä, muun muassa mongolissa ja turkissa sekä, niin, myös meille tutummassa suomessa. "

Altailaisia kieliä ovat turkkilaiset, mongoli- ja mantshutunguusikielet. Erityisestä "altailaisesta kieliopista" puhutaan näiden lisäksi korean, japanin, ainun ja nivhin giljakin (Sahalinin saaren alkuperäisasukkaiden) kielissä.(Fonetiikka onkin sitten ainakin japanissa kaukna, malaiopolynesialaista.)

Jaskan ratu:

https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10 ... ntaura.pdf

Omien tietojen puolesta voin sanoa asiata vain, että liettuan/kantabaltin liudentunut konsonantti takavokaalin edellä lainautuu suomeen, vatjaa ja liiviin etuvokaaliksi. Nämä lainaukset ovat joko erittäin vanhoja, tai ne on todella katsottava tehdyn liettuasta, sillä muissa balttikielissä ei ole liudennusta mihin tahansa konsonanttiin yhdistettävänä ominaisuutena, vaan harvat liudentuneet konsonantit ovat kokonaan eri äänteitä, tai sitten ei ole LIUDENTUMATONTA muotoa, kuten latvian suhuässillä. Liivissä on usein sekä etuvokaalinen että takavokaalinen muoto, ja ne ovat lainaantuneet ja jatkaneet kehitystään joko samassa tai eri merkityksessä, samassa tai eri kielissä: esimerkiksi Äńńi (Ääninen) ja Əneg (Onega, adjektivin päätekin tuossa on eri, ensimmäienen vastateten suomen päätettä -nen ja jälkimmäinen suomen päätettä -kas, molemmat balttilaista perun, kuurin -inge(n), -inga(s))

post1282364.html?hilit=%C3%84%C5%84%C5%84i#p1282364

historia-kulttuurit-ja-yhteiskunta-f13/lalli-ja-erik-t20237-22529.html

MItes muuten tuo vokaalisointu on saamessa? Ei osunut yhtään linnkiä siitä haussa kohdalle. Tai oli siellä yksi, joka koski 1800-luvun lopun Kuollan saamelaisia, mutta minä luulin, joiden kielessä sellaista ei ole. Minä vaan luulin että kyse olisi ollut SUOMEN vokaalisoinnusta ja hukkasin linkin, enkä viitsi ruveta sitä uudestaan hakemaan.

On se vaan hyvä tiede tuo kielitiede...

Udmurtissa (votjakissa), jossa adjektiivit yleensä ovat taipumattomia kuten suomenkin jotkin ikimuinaiset adjektiivit, eikä substantiivin määrättyjä ja epämääräisiä muotoja ole kuten ei yleensäkään SU-kielissä, ESIINTYY KUITENKIN BALTTIKIELTEN TAPAAN ADJEKTIIVIN MÄÄRÄTTY MUOTO, joka kaiken lisäksi TAIPUU NOMININ (pronominin) TAPAAN!

Herää kysymys, että tällaisestako suomenkin adjektiivintaivutus balttilaisine päätteineen on peräisin?

http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/do ... 1&type=pdf

Determinatiivisen suffiksin asema udmurtin kielisysteemissä

Udmurtissa (j)ez-suffiksilla on kolme käyttötapaa; se on yks. 3. pers. px, det.suff. ja akkusatiivi. Px:llä ja det.suff:lla on kolme varianttia: (j)ez, iz ja yz. Akkusatiivilla sen sijaan on vain kaksi: (j)ez ja yz (monikon tunnuksen jälkeen). -jez/ez-vaihtelu on puhtaasti foneettinen: jez liittyy vokaaliin päättyviin sanoihin ja ez konsonantteihin päättyviin.

Yleensä ajatellaan, että det.suffiksi ja akkusatiivi ovat kehittyneet yks. 3. pers. px:sta, jota tunnutaan pitävän alkuperäisimpänä. Kuitenkaan ei ole osoitettu, miten 3. pers. px olisi muuttunut det.suffiksiksi tai akkusatiiviksi. Näiden suffiksien merkitys on sama; ne kaikki osoittavat suhdetta. Px osoittaa kahden substantiivin tai substantiivin ja pronominin välistä suhdetta. Akkusatiivi osoittaa verbin ja sen objektin välistä suhdetta ja det.suff. osoittaa substantiivin ja sen määritteen välistä suhdetta tai sitä käytetään substantiivin asemasta.

Det.suff. udmurtissa siis yhdistyy kahteen muuhun samanmerkityksiseen ja -muotoiseen päätteeseen. Det.suff. ei näytä voivan esiintyä substantiiveissa. Esim. Suihkonen kyllä luettelee useita tapauksia, joissa voisi olla det.suff. substantiivissa. Yhdestä esimerkistä hän toteaa, että jos suffiksi ez viittaa puheena olevaan jumalaan, niin silloin suffiksin merkitys on possessiivinen. Näin hän antaa ymmärtää, että jos viittaussuhde löytyy, niin kyseessä on px. (Suihkonen 1982: 18–19; 1990: 166–170.) Olisi ollut hyvä, jos tekijällä olisi ollut mahdollisuutta ja aikaa tarkistuttaa syntyperäisillä kielenpuhujilla px:ien viittaussuhteet. Kun itse löysin valtavan määrän vastaavantyyppisiä px:eja, joiden viittaussuhteesta en päässyt selville ja tarkistutin ne udmurteilla, niin he pystyivät heti löytämään niille joko refleksiivisen tai ei-refleksiivisen viittaussuhteen. Mielestäni pelkästään se, että usein udmurtin kielessä käytetään px:eja silloinkin, kun suomessa se ei ole mahdollista, ei riitä syyksi keksiä defiinittisiä funktioita udmurtin px:eille tai väittää niiden olevan det.suff:eja. Tässä esitän vain yhden havainnollisen esimerkin:

so val ponna kön'a dyshmonjosyz viyle so, valze s'ote bajly, nosh baj soly - nylze.

'Miten paljon vihollisia hän tappaakaan tuon hevosen takia (sitä ryöstäessään), hevosen ("hevosensa") hänantaa pohatalle ja pohatta hänelle tyttärensä.' (Kel'makov–Saarinen 1994: 328–329). Tässä ei se (lauseen subjekti), johon px viittaa, todellakaan ole hevosen laillinen omistaja, mutta niin vain udmurtin kielessä kuuluu käyttää px:ia viittaamaan siihen, joka on hevosen senhetkinen haltija ja sen luovuttaja.

On mielenkiintoista, että Aminoff ilmeisesti ei pidä ns. (j)ez-päätteistä akkusatiivia akkusatiivina toisin kuin myöhemmät kieliopit. Hän mainitsee, että udmurtin kielessä ei ole varsinaista akkusatiivia, vaan objektin sijana on nominatiivi ja pronomineilla e-päätteinen akkusatiivi (mts. 24, 27–28). Olisi kiva, jos Aminoff olisi tässä yhteydessä ilmaissut, miksi hän sitten (j)ez-päätteiset objektit luokittelee (3. pers. px:lliset ja det.suff:lliset sanathan ovat akku-
satiivissa se/ze-päätteellisiä). Laskelmanikin tukevat Aminoffin ratkaisua, koska (j)ez- päätteiset ja yz/ty-päätteiset (monikon tunnuksen jälkeen) objektit paljastuvat melko harvinaisiksi.

Kaikista Udmurtin murteet -kirjan objekteista niitä on vain 23 %, kun päätteettömiä on 34 % ja px:llisia tai det.suff:llisia 32 % ja pelkän pronominien e-akkusatiivin sisältäviä 11 %. Esim. unkarissa tai marissa on kummassakin yksi selvä akkusatiivi, jota käytetään objektissa lähes aina. Tällä kaikella haluan vain havainnollistaa sitä, että yks. 3. pers. px, det.suff. ja ns. akkusatiivi ovat paitsi äänteellisesti myös semanttisesti hyvin läheisiä. Samoin kuin substantiivit saavat joskus px:n ja pronominit tai adjektiivit saavat det.suff:n selventämään suhteita
lauseessa, saa myös objekti joskus saman selventävän suffiksin selventämään sen suhdetta verbiin. Kun sanat ovat vierekkäin, niiden suhdetta ei aina tarvitse osoittaa mitenkään muuten, esim. l'epi kyshno 'L'epin vaimo' "L'epi vaimo" (Kel'makov–Saarinen 1994: 246–247), vaikka udmurtissa on olemassa konstruktio L'epilen kyshnojez "L'epille vaimonsa" 'L'epin vaimo', jota yleensä käytetään ja ainakin silloin kun suhdetta halutaan korostaa. Samoin välittömästi ennen verbiä oleva objekti on usein päätteetön, mutta kauempana verbistä olevan objektin suhde verbiin voidaan selventää (j)ez-suffiksilla, esim.

...ös s'öry n'an' pöz'on lopatajez no kuashn'a vuzhton purt ponono.

'...oven taakse on pantava leipälapio ja taikinankaapimisveitsi. (mts. 186–187).

Samantyyppisistä objekteista verbistä ponono kauempana oleva on saanut jez- päätteen, mutta välittömästi ennen verbiä oleva purt 'veitsi' on päätteetön. Mielestäni akkusatiivi, det.suff. ja yks. 3. pers. px on järkevää määritellä pikemminkin saman suhdesuffiksin eri käyttötavoiksi tai alalajeiksi kuin kokonaan erillisiksi suffikseiksi. Permiläisten kielten sanaluokkien eriytymättömyyttähän jossain kielen kehitysvaiheessa on pohdittu nomenverbumien kannalta. Nyt käsittelemäni ns. suhdesuffiksi näyttäisi osoittavan, että sama suffiksi voi osoittaa yhtä hyvin suhdetta verbiin kuin substantiiviinkin. Vakiintuneen kielenkäytön mukaan siis (j)ez-päätteellisen objektin omistaja olisi verbi, koska suhdetta siihen (j)ez objektissa osoittaa.

Sen, että det.suff. on udmurtissa korostava, voi selittää sillä, että px. ja akkusatiivikin ovat korostavia, kuten äskeisistä esimerkeistä käy ilmi. Lisäksi muissakin kielissä, kuten suomessa, sanojen jäljessä varsinkin puhekielessä esiintyvä se korostaa edellistä sanaa, esim. sinä se, äiti se jne.

Korostus vs. definiittisyys

Det.suff:n käytössä latvia eroaa sekä liettuasta että udmurtista siten, että siinä det.suff:lla on pääasiassa samanlaista käyttöä kuin määräisillä artikkeleilla artikkelikielissä. Liettua ja udmurtti muistuttavat toisiaan siinä, että niissä molemmissa det.suff:n korostava käyttö on yleistä. Yleisenä syynä tälle voi nähdä sen, että kun latvia on muutenkin muuttunut nopeasti, on odotuksenmukaista, että myös määräisen suffiksin käyttö muuttuu verrattuna liettuaan, joka on
hyvin konservatiivinen.

Nopean muuttumistahdin seurauksena latviassa eivät määräisen päätteen muodot muistuta mitään kielessä olevia lähtömuotoja, toisin kuin liettuassa ja udmurtissa. Tämä on tapahtunut kahta tietä. Ensinnäkin itse määräiset päätteet ovat kuluneet ja sulautuneet taipuneen adjektiivin päätteisiin. Määräiset muodot voi ainoastaan todeta säännönmukaisesti joko kaksi tai yksi äännettä enemmän sisältäviksi kuin vastaavat epämääräiset muodot: yks. mask. sijat: ai, a, aj, o, aj; mon. mask. sijat: e, o, aj, o , aj; yks. fem. sijat: a, a, aj, o, aj; mon. fem. sijat: a, o, aj, a, aj.

Toiseksi persoonapronominit eli näiden elementtien lähtömuodot on
latvia on korvannut uusilla: viņš, viņi (mask. yks. ja mon., 'hän, he'), viņa, viņas (fem. yks. ja mon. 'hän, he'). Syynä det.suff:n korostavalle merkitykselle liettuassa ja udmurtissa voidaan pitää sitä, että det.suff. on pysynyt äänteellisesti samanlaisena kuin muodot, joihin se rinnastuu, liettuassa persoonapronominit ja udmurtissa muut suhdesuffiksit. Tällöin det.suff:n merkityskin on molemmissa kielissä pysynyt alkuperäisenä. Mainitsemani udmurtin suffiksit ovat todennäköisesti kehittyneet kolmannen persoonan pronominista, mutta se on nykyudmurtissa so 'hän, se' eli äänteellisesti kovin erilainen kuin vastaavat suffiksit.

Termit ja nimitykset

Olen valinnut muutamia keskeisiä det.suff:llisia termejä ja nimityksiä balttilaisista kielistä ja udmurtista ja kääntänyt ne suomeksi (tämän luettelon syntymisestä voin kiittää liettuan osalta lehtoreita Meilutė Ramonienėa ja Laimute Balodea, latvian osalta Balodea, udmurtin osalta prof. Valentin Kel'makovia ja tutkija Sergej Maksimovia).

Minusta Turkin kielten sukulaisuus ei ole moskeijassa kuulutettu, vaikka he ovatkin sitä mieltä. Minusta voisi pohtia suomen yhteyksiä indoeurooppalaisiin kieliin, esimerkiksi pronominit ovat silmiinpistävästi samankaltaisia. "Hän" vrt. ruotsin "han/hon". "Minä" vrt englannin "me", "sinä" (ennen tinä?), englannin arkaainen "thee". Löytyyhän näitä samankaltaisuuksia muistakin kielistä. Pronominit ovat niin alkukantaista kielen rakennetta, että niitä ei helpolla pöllitä muilta. Mistä nämä samankaltaisuudet sitten kertovat?

Pronominien kohdalla on puhuttu myös universaalista äännesymboliikasta. Toki ne voivat olla jälkiä myös muinaisesta kielisukulaisuudesta – luultavasti kaikki ihmiskielet ovat alkuaan sukua. Kielet vain ovat muuttuneet niin paljon, ettei sitä enää voi todistaa.

Etäsukulaisuushypoteesit ovat yleensä keskenään ristiriitaisia ja edellyttävät että huomio kiinnitetään yhteen tasoon ja ohitetaan kaikki muu. Niinpä ural-altailaista sukulaisuutta esittävät keskittyvät typologiseen samankaltaisuuteen (agglutinoivuus), kun taas indo-uralilaista sukulaisuutta esittävät keskittyvät juuri noihin pronomineihin. Kaikki yhtäläisyydet voivat kuitenkin olla myös pitkäkestoisista kontakteista johtuvia, joten niiden todistusvoima ei kohdistu automaattisesti juuri kielisukulaisuuteen, vaikka niin usein luullaan.

Pronominit voidaan vaihtaa, että huiskista vaan, kuten latviassa, josta edellisesessä viestissäni lainaamani linkki mainitsee.

"Kantasuomen ydinalue on siis sijainnut Suomenlahden eteläpuolella ja sen rannikkomurteesta näyttäisivät kehittyneen kaikki muut itämerensuomalaiset kielet paitsi eteläviro, joka kehittyi sisämaan murteesta" ( Kallio 2007). Eteläviro on tässä ilmeisesti siis suunnilleen liivi. Sisämaan murre taas on ilmeisesti suunnilleen sama kuin ns. tsuudi. Liivi on siis kehittynyt tsuudista, mihin latvialainen arkeologia onkin jo viitannut omalta osaltaan. On epäilty että liiviläiset syntyivät Laatokalta tulleen muuttoliikkeen seurauksena.

Kalevi Wiik on hahmotellut N-haplon DYS 390 ja DYS 19 arvoihin 24 ja 14 perustuen ns. laatokkalaisen ryhmän, joka on varsin yleinen nimenomaan Itä-Suomessa. Kartta haplotyypin tukialueista löytyy ainakin Suomen miehet-teoksesta. Oheisen kartan mukaan ko. tyyppi yhdistyy toisaalta myös Baltiaan Narvan kautta kulkevaa käytävää pitkin ja on levinnyt siellä varsin laajalle alueelle. Kartta ei huomioi tyypin yleisyyttä Itä-Suomessa. Kyseessä voisikin olla erityinen liiviläis-karjalainen tyyppi, joka yhdistää entisen Suur-Karjalan alueen Väinäjoen alueelle, samoin kuin Sedovin esittelemät korutyyppien vastaavuudet näillä alueilla.

Vaikka Jaska on kiistänyt liiviläisten vaikutuksen karjalan murteen kehittymisen esim. diftongien osalta, on syytä huomata että kontaktit säilyivät melko pitkään. Mm. Novgorodista tunnetaan liiviläisen, Pihkovassa asuneen kauppiaan kirjeenvaihtoa paikallisten kontaktiensa kanssa.

No johan nappasi, tuli tuloksia geenitutkimuksista. Näköjään olen itäsuomalaisenakin I1:nen.
Täysgermaani vissiinkin,. vaikka oletin olevani sukua Tsingis Kaanille.

Ei ei, liivi on liivi ja eteläviro on eteläviro (võro-seto). Muinaistshuudin jatkajia ovat siis eteläviro ja kadonneet Peipsin itäpuoliset kielet.

http://en.wikipedia.org/wiki/V%C3%B5ro_language

Vielä jos antaisit lähteen väitteellesi, että liiviläiset olisivat loikanneet Latviaan Laatokalta. Eivät kansat loiki pitkiä matkoja toistensa yli, vaan ne siirtyvät yleensä naapurialueelta.


Tiedätkö mitään alalinjastasi? I1 voi hyvin olla idänkin kautta tullut, ei sillä välttämättä ole mitään tekemistä germaanien kanssa.

Hmm, sanot siis että a. liivi perustuu rannikkomurteeseen tai b. Kallio on jossain väärässä tai c. liivi on kuitenkin tsuudin l. sisämaan murteen jatkaja, ehkä siten jo alusta lähtien jonkinlainen sisarmurre etelä-virolle. Jos kantasuomi on kaikkien itämerensuomalaisten kielimuotojen kantamuoto, muita vaihtoehtoja ei oikein ole. Vai onko?

Kuten hyvin muistat, väite ei ole minun vaan Andris Snen. Olemme käsitelleet asiaa myös aiemmin. Andris ei itse asiassa väitä liiviläisten muuttaneen, vaan liiviläisten syntyneen muuton seurauksena. Hyvä muistisi on joskus hieman valikoiva.

Eikös olekin mielenkiintoista, että sama DYS-kompleksi yhdistää niin selvärajaisesti Itä-Suomen ja vanhan Liivinmaan? Wiik uskoo sen syntyneen Laatokalla, mutta kuka tietää?

Vaihtoehto a on oikein, kuten näet siitä Kallion artikkelin sukupuusta. Ensin erosi sisämaamurre (> eteläviro), sitten vasta rannikkomurteesta liivi ja sitten muut.


Sinä kirjoitit:
”On epäilty että liiviläiset syntyivät Laatokalta tulleen muuttoliikkeen seurauksena.”

Se tarkoittaa, että liiviläisiä ei ollut ennen tätä muuttoliikettä. Toisin sanoen ”liiviläisyys” muutti, vaikka vain osa tulevista liiviläisistä muutti. Tuomio on sama: eivät kansat loiki toistensa yli. Aiemminkaan ei tuon väitteesi (= väite jonka sinä esitit) tueksi ole löytynyt kuin epäselviä mahdollisia yhteyksiä, joten en ihmettele ettei nytkään.

Kielellisin perustein liivi ei ole syntynyt minkään itäisen kielimuodon pohjalta, eikä päinvastoin.


Varmasti sitä on siinä välilläkin. Ja syntyalueen saa selville vasta kun sen juurruttaa N1c-puuhun.

Mainostanpa tässäkin:

---------------

Nyt se löytyi!

Pelkästään suomen muinaisuutta ja sitä tutkivia tieteenaloja käsittelevään keskusteluun tarkoitettu suomenkielinen foorumi:
Suomu.org

http://foorumi.suomu.org/index.php

Foorumi on vielä ihan uusi, mutta eiköhän sinne keräänny asiasta kiinnostuneita.

http://www.tieteessatapahtuu.fi/012/kesk.htm

" Etymologian menetelmistä (Juha Janhunen)


Jorma Koivulehto ottaa tämän lehden numerossa 1/2001 kantaa Suomessa harjoitetun etymologisen tutkimuksen viimeaikaisiin suuntauksiin esimerkkeinä Eino Koposen itämerensuomalaiset ja Kari Liukkosen balttilaiset etymologiat. Koivulehdon huoli etymologian tilasta on ymmärrettävä, mutta aivan niin huonosti eivät asiat sentään ole kuin hän esittää. Etymologinenkin tutkimus on nimittäin luonteeltaan dialektista, ja lopullinen totuus kiteytyy usein vasta kun kaikki vaihtoehdotovat tulleet puolueettomasti arvioiduiksi.


Koivulehdon esitystä lukiessa tulee mieleen tarina unkarilaisesta kielentutkijasta Zoltán Gomboczista (1877-1935), jolta kerran kysyttiin jonkin erityisen kiperän sanan etymologiaa. Gomboczin vastaus oli: Milyen nyelvböl kéri?- Mistä kielestä haluatte? Gombocz hallitsi monia kieliä, mutta yksi hänen keskeisistä kohteistaan olivat ugrilaisten kielten turkkilaiset lainasanat. Tästä aiheesta hän kiisteli suomalaisen Heikki Paasosen (1865-1919) kanssa, joka myös oli perehtynyt sekä ugrilaisiin että turkkilaisiin kieliin.

Onkin niin, että etymologit yleensä tutkivat sitä mitä osaavat. Etymologian historia on täynnä tutkijoita, jotka "löytävät" etymologioita juuri niiden kielten väliltä, joihin he ovat itse perehtyneet. Hyvä esimerkki oli Y. H. Toivonen (1890-1956), joka tarpeeksi aherrettuaan K. F. Karjalaisen ostjakin sanakirja-aineiston parissa lähti lähes loputtomille "sanastohistoriallisille vaelluksille" (Wortgeschichtliche Streifzüge) juuri ostjakin suuntaan. Nykyisen käsityksen mukaan vain pieni osa Toivosen etymologioista pitää paikkansa.

On siis varsin luonnollista, että Kari Liukkonen on balttilaisten kielten tuntijana ryhtynyt tutkimaan juuri itämerensuomen balttilaisia lainoja. Baltologina Liukkonen pystyy esittämään eräänlaisen balttilaislainojen maksimiparadigman, jota muut voivat omista lähtökohdistaan käsin ruotia ja karsia, aivan kuten Koivulehto tekee. On kuitenkin ilmeistä, että Koivulehto menee kritiikissään toiseen äärimmäisyyteen ja karsii aiheetta myös aivan oikeita etymologioita. Liukkonen on onnistunut työssään erinomaisesti, jos puoletkin hänen uusista sananselityksistään on oikeita.

Liukkosen etymologioita tarkastellessa on mahdotonta olla pitämättä silmällä Koivulehdon omaa tuotantoa. Koivulehtohan on mullistanut uralilaisen etymologisen tutkimuksen "löytämällä" aivan uusia "esigermaanisia" (tai vielä vanhempia) indoeurooppalaislainoja sekä uralilaisesta kantakielestä että erityisesti uralilaisten kielten läntisistä haaroista. Koivulehto on kuitenkin joutunut toteamaan, että hänenkään etymologiansa eivät ole saaneet yleistä kannatusta. Niilläkin on oma uskottavuusongelmansa.

Itse asiassa Liukkonen ja Koivulehto ovat etymologeina hyvin samanlaiset. Kummankin tutkimus täyttää muodollisesti korkeat metodiset kriteerit. Tosin Liukkonen, kuten Koivulehto toteaa, olettaa usein varsin rohkeita merkityskehityksiä. Koivulehto taas operoi monimutkaisilla äännekehityksillä. Keskeinen ero on kuitenkin vain se, että Liukkonen baltologina etsii balttilaisia, Koivulehto germanistina taas germaanilaisia etymologioita. Monien sanojen historiasta Liukkosella ja Koivulehdolla on kilpailevat näkemykset.

Ainakin niiltä osin kuin Liukkosen ja Koivulehdon tulokset ovat keskenään ristiriidassa, voi sanoa, että uskottavuus on pikemminkin Liukkosen kuin Koivulehdon puolella. Balttilainen kerrostuma on suomalais-ugrilaisten kielten läntisten haarojen sanastossa (osittain myös Koivulehdon tutkimusten ansiosta) kiistämätön tosiasia, Koivulehdon esittämät "esigermaaniset" lainat taas ovat vielä hypoteesin asteella, sillä niihin liittyviä kronologisia, areaalisia ja typologisia ongelmia ei toistaiseksi ole uskottavasti ratkaistu.

Suuri osa Koivulehdon Liukkoseen kohdistamasta kritiikistä soveltuu siis myös Koivulehtoon itseensä. Eino Koposen assosiaativiset juurietymologiat perustuvat sen sijaan toisenlaiseen ajatteluun, ja niihin on epäilemättä syytä suhtautua varauksellisesti. Kohtuuden nimessä on silti todettava, että juurietymologioiden osuus ei vaikuta lainkaan keskeiseltä Koposen väitöskirjassa, joka käsittelee eteläviron sanastoa enimmäkseen hyvin perinteisessä hengessä.

Koposen assosiatiivisen etymologioinnin menetelmällä - jota hän siis soveltaa vain pieneen osaan aineistostaan - on sitä paitsi silläkin tunnettuja esikuvia. Esimerkiksi Lauri Hakulinen (1899-1985) herätti aikoinaan pöyristystä rohkealla väitöskirjallaan itämerensuomen "meteorologis-affektiivisista sanaperheistä". Myöhempi tutkimus on rehabilitoinut Hakulisen, ja jotkut ovat pitäneet häntä jopa uudenlaisen etymologisen ajattelun uranuurtajana.

Ehkä mielenkiintoisinta on, että juurietymologiat ovat aina olleet erityisen ominaisia Koivulehdon omalle erikoisalalle, vertailevalle indoeurooppalaiselle kielentutkimukselle. Myös Koivulehto soveltaa juuriteoriaa "esigermaaniseen" korpukseensa. Äärimmäistä muotoa juurietymologioista edustavat eräät Raimo Anttilan esittämät indouralilaiset sanarinnastukset. Indoeurooppalaiseen juuriteoriaan liittyy kuitenkin suuri ongelma, johon Koivulehto itse viittaa: se vesittää etymologin työn tekemällä sen liian "helpoksi".

Nyt on tietenkin niin, että juuriteoria syntyi indoeurooppalaisella (ja seemiläisellä) taholla kuvaamaan tiettyjä kielitypologisia ominaisuuksia, jotka enimmäkseen puuttuvat esimerkiksi uralilaisista kielistä. Tästä huolimatta assosiatiivisilla sanastorakenteilla on relevanssia kaikissa kielissä. Ylipäänsä etymologisessa tutkimuksessa on otettava huomioon kaikki mahdolliset näkökulmat - sekä kielensisäiset tendenssit että ulkoiset vaikutustahot.

Etymologisen tutkimuksen suurimpana ongelmana lienee sen luontainen optimistisuus. Etymologi lähtee yleensä siitä, että kaikki sanat voidaan selittää. Esimerkiksi suomen kielen sanojen oletetaan yleisesti olevan joko uralilaista tai indoeurooppalaista alkuperää. Oletus on kuitenkin väärä, sillä suomen kielen esihistorialliseen ympäristöön on kuulunut myös monia muita, sittemmin kadonneita kieliä, joista myös on täytynyt tulla lainasanoja. Tätä tosiasiaa on sekä Koivulehdon että Liukkosen vaikea tunnustaa.

Hyvä esimerkki etymologien optimismista on suomi-sanan osakseen saama huomio. Sanalle on viime vuosina esitetty sekä yksinkertainen (Liukkonen) että monimutkainen (Koivulehto-Wiik-Grünthal) balttilainen etymologia, mutta myös useita varteenotettavia omaperäisiä vaihtoehtoja on tarjolla. Mitä ilmeisimmin kaikki esitetyt etymologiat ovat vääriä. Tietomme sanan syntykontekstista on niin puutteellinen, että viisas etymologi tunnustaa voimattomuutensa ylivoimaisen tehtävän edessä.

Kirjoittaja on Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori Helsingin yliopistossa.

post1076629.html?hilit=%20Perkeleen%20py%C3%B6r%C3%A4%20#p1076629

Joo, näinhän Kallio tosiaan asian esittääkin. Riianlahden murre lohkeaa aluksi rannikkomurteesta. Olet siis kuitenkin sitä mieltä että "liiviläisyys" tai sen ainekset eivät ole muuttaneet, mikä tarkoittaa ilmeisesti sitä, että ajattelet rannikkomurteen kattaneen myös Riianlahden alueen. No, mikäpä siinä.

N-haplo näyttää muodostavan DYS-arvojensa pohjalta selviä alueita. Balttilaisen ryhmän:



Yleissuomalaisen ryhmän:



... ja sitten sen karjalais-liiviläisen ryhmän, sillä perusteella että haplotyyppi on varsin yleinen Itä-Suomessa ja Liivinmaalla, mm. vepsäläiset idempänä eivät kuitenkaan liity tähän ryhmään.