KESKUSTELU

Milloin viimeksi olet huutanut lujaa, silleen oikein kunnolla sydämen pohjasta. Päästänyt vähän paineita ja antanut tulla alkukantaista karjuntaa. Nykymaailmassa ei sellainen oikein onnistu. Omakotitaloissakin naapurit ihmettelisivät, että mitä se siellä karjuu ja kutsuisi poliisin ja valkotakkiset paikalle, saati sitten kerrostaloissa. Missään yleisellä paikalla huutaminenkaan ei onnistu itseään häpäisemättä, ja poliisit olisivat ennenpitkää kimpussa. Pitäisi mennä jonnekin syvälle metsään, että kukaan muu ei kuulisi, vaikka metsässäkin voi joku kuulla vaikka olisi kilometrien päässä ja sitten etsittäisiin helikopterein, että mikä ihmeen huutaja on siellä hätää kärsimässä. Ehkä joissain harrastuksissa saa huutaa, esim. urheillessa, mutta ei niissäkään kovin lujaa, ja vain suorituksen aikana. Ei voi keskittyä pelkästään siihen huutamiseen. Kun tarkemmin asiaa ajattelee, kovat huutamiset ovat tainneet jäädä lapsuuteen, eipä sitä isona ihmisenä voi oikein missään huutaa, ettei hullun leimaa saisi.

Joskus tulee huudettua kun ajelee aivan liian pienellä paatilla aivan liian isossa aallokossa. Tulee miehekäs olo, kun horisontti keinuu, tyrskyt pyyhkivät yli ja karjuu kuin mielipuoli. Nostaa mukavasti tunnelmaa.

Naisilla on kerran kuukaudessa aika, jolloin heistä helposti avautuu melkoisia paineaaltoja suun kautta.

Siinä mies punnitaan. Avautuuko miehestä takaisin vastaavan tehon tai kenties vielä isomman tehon paineaaltoja, vai pystyykö mies rakkaudellaan ikäänkuin kuolettamaan nuo elämänkumppanistaan avautuvat energia-aallot?

Savor

;):)

Itku, nauru ja huutaminen ovat hyviä tressinpurkajia, kun vain ottaa muut huomioon. Naurua on helpointa toteuttaa. Jotkin kuulemma kouluttavat nauramaan terapiamielessä.
Eli

Kaverilleni huusin tässä muutama päivä sitten, kun näin hänet tuolla kylällä, mutta hän ei huomannut minua.

Jos pidät metallimusiikista, lähde jollekin keikalle! Siellä saat ainakin huutaa, eikä kukaan pidä hulluna - kunhan muistat sovittaa huutamisesi pääosin kappaleiden loppuun... siis silloin kun taputetaan ja vihelletään. Tiedätkö?

Meinasin ensin että intissä. Mutta onhan sitä välillä tullut möykättyä festareilla tai muilla keikoilla.

Totta tosiaan. Festareilla on varmaan viimeksi tullut mölyttyä.

Keskiviikkona.

Viime viikolla tunturissa. Työkaveri oli kävellyt pari kilometriä sovitusta paikasta harhaan.

Pää ja mieli huutaa koko ajan...

"eipä sitä isona ihmisenä voi oikein missään huutaa, ettei hullun leimaa saisi"


Minä taas en ymmärrä tuota häveliäisyyttä joka tässä maailmassa on valloillaan, mitä ihmeen väliä on sillä mitä muut ihmiset ajattelee meidän teoistamme tai tekemättä jättämisistä?!
Minä ainakin elän omaa elämääni kuten haluan, olen hiljaa tai huudan helvetisti, kuinka kulloinkin haluan.
Jos joku haluaa välttämättä pitää minua hulluna niin mitä sitten???

Niinno. Kaippa se on lähinnä kohteliasta muita ihmisiä kohtaan olla ölisemättä julkisilla paikoilla. Jos joku alkaa bussissa huutaa kurkku suorana, niin kyllä siinä stressitasot muilla nousee.

"...Lapsi, joka usein hymyilee silmissänne on suloinen
Vaan jos nauraa vanhalla iällä, niin on vajaaälyinen..."

Lainaus YUP:n kappaleesta Joutilas.


Eihän siinä sitten mitään. Kaikki eivät vain suhtaudu elämään samalla tavalla. Joillakin on karmeita ulkonäköpaineita, ja jotkut ovat tiukoilla "normaalien" käyttäytymismallien kanssa. Kukin taaplaa tyylillään.

Pieni hulluus on vain tervettä, ja hulluuden myöntäminen on ensimmäinen askel parantumiseen.

Panani taitaa olla uusi tällä palstalla. Täällä meitä hulluja riittää. Tervetuloa vain omasta puolestani.

Antaa tulla vaan jos siltä tuntuu. Jostakin syystä raivonhuuto yleensä helpottaa. Karjun monestikkin, jos sopivasti kyrpii. Toinen vaihtoehto on mennä soittokämpille ja rääkyä äänensä käheäksi mikkiin, toimii terapiana ja samalla voi kumota vaikkapa muutaman bissen.

Tänne tuntureille voi tulla karjumaan, ei varmasti haittaa ketään ja jos haittaa niin voi haistattaa paskat tai tempaista tauluun ja vaihtaa viereisen nyppylän päälle.

Niin, ja Tejen sanoin täällä meitä hulluja riittää, tervetuloa vaan mukaan.

En muistanut milloin olen viimeksi huutanut. Kysyin puolisolta, jonka kommentti oli että "en kai ikinä. Joskus ärähdän." Minä jopa miekkailen äänettömästi.

Muuten olen kyllä tosi puhelias ja vilkas, suorastaan pulppuileva persoona. Mutta viha -asiat pidän kaukana. Suuttumisesta saa vain migreenin(tai ainakin minä saan.)
Yksi heppuli ihmetteli sitä, että vaikutan usein teksissäni tosi "kiukkuiselta" ja ärtyneeltä, mutta kun sanon samoja juttuja "livenä", niin "pyörin lattialla, nauran, ja siteeraan Shakespearea suoraan kirjasta". Vaikutelma onkin "vitsiä vääntävä pelle" eikä "looginen mutta vihainen nuori mies." Ehkä peitän tiedostamattomasti vihani siihen pelleilyyn, tai sitten isäni oli avaruusolento(isästähän ei ole koskaan täyttä varmuutta)...
Ehkä agressioni purkautuvat ivan(itse ja muut) kautta? Ehkä tässä on syy "aggressiivisiin harrastuksiin"? Who knows, Who cares.

Huudahtelen ilosta aina kun seurassa kuljen alikulkutunnelin läpi – se on ihan pakko toteuttaa
Joka kerta ystäväni innostuvat samaan lapsenmielisen leikkiin.

En myöskään karsasta kiljahtaa/karjahtaa kerrostalossa, jos siltä tuntuu (tosin täällä ne muut häiriköi sen verta, ettei edes katumuksen tunnetta tule).
Mutta snadina opittu: polje jalkaa lattiaa kun suututtaa ja pure hammasta –toimii edelleen.
(tuumiikohan naapurit siitä hyvää?)

Savor: riippuu todella paljon naisesta.

Mun puolesta saa karjua kuka vaan, kunhan ei korvan vieressä älähä.
Karaoket kyllä kierrän kaukaa…