KESKUSTELU

Heitä taitaisi tulla määrältään juuri niiksi silmätikuiksi asti.

No millaisia ne asenteet ovat? Fundiskristityt, hullut opettajat ja koulimattomat kakarat ovat minun veikkaukseni ihmisryhmistä, joille homoseksuaalisuuden hyväksyminen voi olla vaikeaa tai ainakin työlästä.

Klassinen muna/kana-ongelma: pitäisi lisätä suvaitsevaisuutta altistamalla homoperheiden lapsia koulumaailman villiin viidakkoon, mutta samalla halutaan suojella lasten oikeutta päättää vanhempansa(?). On jo paljon lapsia, joilla tällaista mahdollisuutta ei ole.

Mielestäni lapsella on oikeus elää aivan millaisessa perheessä vaan – etukäteen karsinta ei edistä asioita, vaan hidastuttaa erilaisuuden hyväksymistä. Ei siis ole viranomaisten ja lainsäädännön tehtävä karsia suvaitsemattomuutta, vaan konkreettisesti lasten ja näiden vanhempien parissa työskentelevien ja operoivien aikuisten.

Ai niin, mitään näyttöä homoparien lasten suuremmasta riskistä joutua koulukiusatuksi, ei taida olla olemassa. Politisoituneeseenkin tutkimusperinteeseen uskovilla ei taida olla yhtäkään hyvää syytä jättää aihetta tutkimatta.

Lähimmäksi homoseksuaalisuuden ja koulun suhteen analyysiä lienee päässyt Jukka Lehtonen väitöksellään Seksuaalisuus ja sukupuoli koulussa:

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/va ... ksuaal.pdf


Siinäkin otetaan sen verran kantaa, että opettajista riippuu tavattoman moni asia, myöslasten nuorten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen yleisesti ottaen.

Älkääkä älähtäkö nyt, kyseessä on naistutkimuksen alan (eximia cum laude, jälleen kerran) väitös.


Mitä vähemmän homovanhemmat eristäytyvät, sen parempi. Siksikin kyse ei ole vain "yksilöllisestä mielipiteestä", vaan ihan oikeasti jo olemassa olevien homoparien lasten (ja vanhempien) pärjäämisestä. Suvaitsevaisuus ei mielestäni riitä, vaan mukana täytyy olla rakentavaa ja ymmärtävää vuorovaikutusta. Riippuen toki suvaitsevaisuuden määritelmästä.

Mitä tulee lesbojen ja homojen adoptio-oikeuteen, niin itse asiassa kannatan ensin lesbojen adoptio-oikeuden hyväksymistä, koska lailla on silloin suuremmat mahdollisuudet mennä läpi.

Koska pedofiliaa jo tapahtuu minä voin tehdä sitä oikeutetusti itsekin.

Sori, oli ihan pakko


E. toinen ihan pakko.
Kuten AD osoitti pedofilia ym. sairaat pervoilut ovat luonnossa ihan arkipäiväistä ja täten luonnollista siksi en näe mitään ongelmaa siinä, että pidän alaikäisten ryhmäporno sessioita julkisilla paikoilla

Niin no, ei jenkkien psykologiyhdistyksen APA:n, alan suurimman kattojärjestönkään sana jumalan sanaa vastaava ole (for god's sake!). Vain tämän hetken luotettavinta tietoa mitä on saatavilla.

Jos luotettavan oloista tietoa esiintyykin, on hyvä muistaa että APA:n tutkimuksista suurin osa on jenkkiläisiä (LUE: umpiheteronormatiivisessa maassa tehtyjä) ja siten ei välttämättä Suomen oloihin sellaisenaan sopivia.

No millaisia ne asenteet ovat? Fundiskristityt, hullut opettajat ja koulimattomat kakarat ovat minun veikkaukseni ihmisryhmistä, joille homoseksuaalisuuden hyväksyminen voi olla vaikeaa tai ainakin työlästä.

Klassinen muna/kana-ongelma: pitäisi lisätä suvaitsevaisuutta altistamalla homoperheiden lapsia koulumaailman villiin viidakkoon, mutta samalla halutaan suojella lasten oikeutta päättää vanhempansa(?). On jo paljon lapsia, joilla tällaista mahdollisuutta ei ole.

Mielestäni lapsella on oikeus elää aivan millaisessa perheessä vaan – etukäteen karsinta ei edistä asioita, vaan hidastuttaa erilaisuuden hyväksymistä. Ei siis ole viranomaisten ja lainsäädännön tehtävä karsia suvaitsemattomuutta, vaan konkreettisesti lasten ja näiden vanhempien parissa työskentelevien ja operoivien aikuisten.

Ai niin, mitään näyttöä homoparien lasten suuremmasta riskistä joutua koulukiusatuksi, ei taida olla olemassa. Politisoituneeseenkin tutkimusperinteeseen uskovilla ei taida olla yhtäkään hyvää syytä jättää aihetta tutkimatta.

Lähimmäksi homoseksuaalisuuden ja koulun suhteen analyysiä lienee päässyt Jukka Lehtonen väitöksellään Seksuaalisuus ja sukupuoli koulussa:

http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/va ... ksuaal.pdf


Siinäkin otetaan sen verran kantaa, että opettajista riippuu tavattoman moni asia, myöslasten nuorten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen yleisesti ottaen.

Älkääkä älähtäkö nyt, kyseessä on naistutkimuksen alan (eximia cum laude, jälleen kerran) väitös.


Mitä vähemmän homovanhemmat eristäytyvät, sen parempi. Siksikin kyse ei ole vain "yksilöllisestä mielipiteestä", vaan ihan oikeasti jo olemassa olevien homoparien lasten (ja vanhempien) pärjäämisestä. Suvaitsevaisuus ei mielestäni riitä, vaan mukana täytyy olla rakentavaa ja ymmärtävää vuorovaikutusta. Riippuen toki suvaitsevaisuuden määritelmästä.

Mitä tulee lesbojen ja homojen adoptio-oikeuteen, niin itse asiassa kannatan ensin lesbojen adoptio-oikeuden hyväksymistä, koska lailla on silloin suuremmat mahdollisuudet mennä läpi.

Suomen lain mukaanhan aviopari voi adoptoida lapsen, samoin yksittäinen henkilö. Eikös niin? Eli yksittäinen henkilö, oli hän sitten homo- tai heteroseksuaalinen, voi adoptoida, mutta jos hän muodostaa parisuhteen samaa sukupuolta olevan kanssa, he eivät voikaan enää adoptoida lasta (yhdessä). Mikä logiikka tässä on? Ei kovinkaan paljon. Olisihan lapselle aina parempi olla kaksi vanhempaa.

Sitten tuosta kiusaamisesta. Mielestäni adoptio-oikeutta ei voi kieltää eikä ole mitään järkeä jäädä odottamaan sen takia, että lapsia mahdollisesti kiusattaisiin. Ketä tahansa lasta saatetaan kiusata koulussa. Kyseessä on vahva asenneongelma. Haluaisin minäkin enemmän tutkimustietoa tästä, mutta tähänastiset tutkimukset eivät, kuten Lauri sanoi, näytä että homoparien lapsilla menisi yhtään sen huonommin kuin muillakaan. Samalla perusteella meidän pitäisi kieltää esim. kuulo- tai näkövammaisten parien adoptio-oikeudet. Sellaisesta vanhempien ominaisuudesta saatetaan myös kiusata rankasti. Homoseksuaalisuus ei ole tässä asiassa mitenkään erityisen poikkeava.

Sitä paitsi, uskallan väittää että lapset (pienet lapset ainakaan) eivät ajattele koulukaverinsa vanhempia "homoseksuaalisina", vaan vain kaverin vanhempina, ts. siellä kotona olevina aikuisina. Voin kuvitella palaavani takaisin lapsuuteen ja meneväni kaverin luo kylään. Siellä voisi olla sen äiti ja sitten joku toinen täti/nainen, ja tuskinpa ajattelisin asiaa sen enempää, jos ne molemmat aikuiset olisivat minua kohtaan ystävällisiä. Muut lapset, kuin hyvät kaverit, tuskin edes yleensä tietävät toisten perhetilanteesta kovin hyvin. En minä ainakaan peruskouluaikana tiennyt kuin muutamasta parhaimmasta kaveristani, onko heidän vanhemmat esim. eronneet. Kyllä minä niiden toisten lasten ominaisuuksiin kiinnitin huomiota, mutta en niitten vanhempiin, ei minua kiinnostanut millaiset vanhemmat kenelläkin oli, paitsi sen puolesta, antoivatko ne kaverin tulla vaikka meille yöksi tai antoivatko ne vaikka meille karkkirahaa.

Eli ensin väität, että homous rikkoo kymmentä käskyä ja nyt perusteluja pyydettäessä et kykene väittämääsi perustelemaan. Miksi sinulla ja kaltaisillasi uskovaisilla on tapana valehdella noin paljon? Mitä teidän Jumala on luvannut teille siitä hyvästä, että valehtelette kanssihmisillenne? Miksi valehteleminen on uskonnossanne hyve?



Samaa voimme sanoa homoista, kuten kanssasi tuli jälleen kerran osoitetuksi. MOT.

Ihanko totta?


Homous ei yleensä ole traumaperäistä.


Anteeksi mitä?


Tai sitten alttius periytyy äidin puolelta. Asiasta ei ole yksimielisyyttä, periytyvyys on vähäisempää kuin mm. monilla persoonallisuudenpiirteillä. Eikä tämä sitäpaitsi edes liity aiheeseen.


Eivät määrittele. Raamittavat ja mahdollistavat.


Synti on käsite, jota vanhana kirjastotyöntekijänä käytän sakkomaksuista (joita nytkin on kertynyt ihan liikaa). Muuta syntiä ei ole olemassa.

Voit tietenkin. Voit myös raiskata, tappaa, varastaa, jne. Mutta ne on kriminalisoitu ja joudut linnaan. Homous ei ole kriminalisoitua.

Hah!
No varmasti on. Esim. lentomatkustaminen ja moottoriurheilu ovat pahimpia. Homoseksuaalisuus on aika lievä ja harmiton synti, jos ollenkaan.

No niin, ettei mene ihan HOMOJEN ja HINUSTELUN fanittamiseksi pistetään yksi kriittinen tutkimus APA:n listasta (ja kuinka se revitään kappaleiksi):

1 A study from Australia (Sarantakos, 1996) has been cited as demonstrating deficits among children raised by gay and lesbian parents in Australia compared to children raised by heterosexual couples. The anomalous results reported by this study--which contradict the accumulated body of research findings in this field--are attributable to idiosyncrasies in its sample and methodologies and are therefore not reliable. An expert reading of the Sarantakos article reveals that certain characteristics of its methodology and sample are highly likely to have skewed the results and rendered them an invalid indicator of the well-being of children raised by gay and lesbian parents in at least three respects: (1) the children raised by gay and lesbian parents experienced unusually high levels of extreme social ostracism and overt hostility from other children and parents, which probably accounted for the former's lower levels of interaction and social integration with peers (see pp. 25-26); (2) nearly all indicators of the children's functioning were based on subjective reports by teachers, who, as noted repeatedly by the author, may have been biased (see pp. 24, 26, & 30); and (3) most or all of the children being raised by gay and lesbian parents, but not the children being raised by heterosexual married parents, had experienced parental divorce, which is known to correlate with poor adjustment and academic performance. Indeed, although the differences Sarantakos observed among the children are anomalous in the context of research on parents' sexual orientation, they are highly consistent with findings from studies of the effects of parental divorce on children (see, e.g., Amato, 2001, and Amato & Keith, 1991). Children Australia is a regional journal that is not widely known outside Australia. As such, it cannot be considered a source upon which one should rely for understanding the state of scientific knowledge in this field, particularly when the results contradict those that have been repeatedly replicated in studies published in better known scientific journals. In summary, the Sarantakos study does not undermine the consistent pattern of results reported in other empirical studies addressing this topic.

Some nonscientific organizations have attempted to convince courts that there is an actual scientific dispute in this area by citing research performed by Paul Cameron as supporting the existence of deficits in gay and lesbian parents or their children compared to heterosexual parents or their children. In fact, there is no scientific evidence of such deficits. Cameron's research is methodologically suspect. His key findings in this area have not been replicated and are contradicted by the reputable published research. Unlike research that makes a contribution to science, his key findings and conclusions have rarely been cited by subsequent scientific studies published in peer-reviewed journals as informing their scientific inquiry. For a detailed critique of the research project on which Cameron has based many of his published papers, see Herek (1998).

Muuten samaa mieltä, mutta taaskaan se, että on lapsia, joilla ole ole mahdollisuutta "valita" vanhempiaan ei oikeuta ajatteluun, että heitä pitää olla jotenkin lisää.



Ja jos tutkimuksia olisi, niin miten ne vertautuisivat suomalaiseen nuoriso- ja koulumaailmaan. Onko muissa kulttuureissa samanlainen "homo"-nimittelytapakaan? Tuo on muuten kiinnostava juttu; millaisia haukkumasanoja toisissa käytetään käytetään.



Tuo viimeisen virkkeen näkemyksen allekirjoitan, ensimmäisenä askeleena kohti suvaitsevaisuutta tässä asiassa.

Et vaivaudu tutustumaan päivitettyyn aineistoon jota tänne on kosolti jo hyväntahtoisesti tuotu. Väittämäsi ei pidä paikkaansa. Se on ns. hatusta vedetty.

Suomi edustaa maskuliinisen hegemonian mukaista kristillistä kulttuuria, jonka asenne seksuaalisuuteen on kieroutunut. Nainen kuvataan alisteisena miehelle ja siitä juontuu myös se että kaikki mikä on jotenkin "epämiehekästä" on vajavaista ja halveksittavaa.

Tuo selittäisi nimittelyn.

Mutta eikö Etelä-Euroopassa ole vieläkin maskuliinisempi kulttuuri?