KESKUSTELU

Ja aika paljon enemmän kuin taiteilijoiden toimesta.

Yritätkö haastaa tarkoituksella riitaa vai saatko kirjoituksistani tosiaan sellaisen vaikutelman, että vaadin jonkinlaista veto-oikeutta kaikkiin yhteiskunnallisiin asioihin tai omani kanssa erilaisten mielipiteiden vaientamista? Mitkä sanamuodot viittaavat mielestäni siihen? Pitäsikö minun laittaa joka kappaleen perään rivi apinamaisia IMHO -lyhenteitä ja hymiöitä, jotta ymmärtäisit etten ole vaatimassa palvotun diktaattorin asemaa ja jumalallista statusta?





En tunne matkailun merkitystä menneinä vuosisatoina, mutta oletan ettei se ole ollut taloudellisesti läheskään nykyisenlainen bisnes, vaikka epäilemättä ylimystö on jonkin verran matkaillut aina. Montakohan sataa vuotta maalauksen maalaamisesta kului siihen, että sen tuomat pääsylipputulot maksoivat sen investointikustannukset (mukaanlukien esim. kappelin sulkemisen kulut)? Ja olikohan niinkin pitkän aikavälin taloudelliset kuviot kuitenkaan kirkon johtajien mielessä, kun he tekivät päätöksen maalaamisesta.



No sikäli kun kyse on terveen näköfysiologian tuottamasta aistikokemuksesta, ei se tulkinta mitenkään hirvittävästi poikkea. Luultavasti sen puolesta olisi kohtuullisen helppo löytää taiteilija, jonka kokemusmaailma vastaa omaa. Kyllä sen tauluja katsellessa aika hyvin näkee, mitkä on yritetty maalata vakavissaan ja missä on sitten alettu lisäilemään omia "erilaisen" mielen tuotoksia.



Olet tietysti oikeassa siinä, että valokuvaus on vahvaa taiteellista silmää vaativa laji, ja ne joilla ei sitä ole, joutuvat tyytymään "insinöörimäisiin" dokumenttikuviin, pikselinviilaamiseen ja kaluston keräämiseen ja tekniseen vertailuun (harrastan sitäkin). Mutta osa tuota hyvän valokuvaajan osaamista on myös se, että he näkevät missä tapauksissa on ylipäätään mahdollista vangita tunnelmaa. Silloin kun se on mahdotonta, esimerkiksi liian suuren dynamiikan takia, he jättävät kuva ottamatta, koska tietävät (tai aistivat jotenkin intuitiivisesti), että niissä oloissa millä tahansa teknisillä asetuksilla kuvattu valokuva poikkeaisi liiaksi aivojen muodostamasta kuvasta.



Voi niitä tuottaa, mutta miten ne siirretään tietokoneen muistista kokemukseksi aivoihin on iso tekninen ongelma, johon ei ole tyydyttäviä välineitä.




No tuo on jotain sellaista, johon omat aivoni taipuvat yhtä hyvin kuin ratakisko kengännauhaksi. Pikselinnysvääjä kuitenkin ihailee vanhojen mestarien töissä juuri niitä mainitsemiani asioita, äärimmäistä detaljointia ja todella aidolta näyttäviä pintoja.




OK. Soitankin tästä verotoimistoon, että me Femininen kanssa sovittiin, että maksan enää vain sen osan veroista, joka kuluu moottoriteihin ja viemäriputkiin.





Ihan samoin kuin kaikissa muissakin yhteiskunnallisissa äänestyksissä. Kyllä niissä päätetään valtavan paljon tärkeämmistä ja vaikeammin korjattavistakin asioista ihan nykyään elävien kesken kuin jostain taideteoksesta. Ei mikään taideteos niin ihmeellinen ole, etteikö tulevat polvet voisi sitä vaihtaa toiseen kansantaloutensa romahtamatta, jos joskus katsovat että paskan tekivät nuo typerät esi-isät.




En minä tiedä. Varmaan sitä tekisivät taiteilijat.



Kyllä toritaidekin kelpaa julkseksi taiteeksi minulle, vaikka ne sitä omalle seinälleni panisikaan. Äärimmäisyydet ovat epärealistisia.




Itse pidän eniten 1800 -luvun lopun (tai jotain sinne päin) maalauksista ja siitä äärimmäistä realismia tavoittelevasta tyylistä (en tiedä onko sille joku oma nimi). Esim. von Wrighteillä on tauluja, jotka saisivat oitis paikan olohuoneestani, jos jotkut elämän realiteetit olisivat toisin. Se varmaan on totta, että valokuvauksen yleistyminen vei pohjan siltä taidesuuntaukselta.




No jos noin on, ja se "rahvaanomainen" maku jota itse edustan on tosiaan pieni vähemmistö, tietysti niille taiteilijoille pitäisi maksaa pop-estetiikasta. En kuitenkaan usko sitä, että se taide jota nykyään julkisiin tiloihin ostetaan, on pääpiirteissään ihmisen enemmistön mieleen. Kyllä rahvas valitsisi varmasti toisin, jos asioista tosiaan päätettäisiin äänestyksellä. Sitä en tietysti tiedä, olisiko se maisemamaalauskaan ihmisten valinta vai saisimmeko kerrostalon seinän kokoisen maalauksen sen hetken tosi-TV-sankareista.

Kyseessä oli paavillisen vallan esittely. Kansahan tietysti näki nälkää ulkona, mutta kai se on ok, koska 500 vuotta myöhemmin ihmiset ostavat pääsylippuja museoon.

Niistä sentään on muutakin hyötyä kuin taiteellinen arvo.

Noh, tuostakin voidaan olla montaa mieltä. Itse en välttämättä ole kovin innostunut ihan jokaisesta insinööritaidon näytteestä tai koe niitä hyödyllisiksi. Monista toki on käytännön etua, mutta on niitäkin, joista on oman arvomaailman ja mieltymysten mukaan lähinnä haittaa. Taitaa kuitenkin olla ihan yhtä vaikeaa tilata kaikilta maailman insinööreiltä vain juuri omaa tarvetta vastaavia tuotteita ja ideoita kuin tilata vain omaa makua vastaava taidemaailma. Varsinkin, kun ei edes itse osaa tilata noita tulevaisuuden innovaatioita, vaan tarvitsee niitä keksimään sekä luovia insinöörejä että luovia taiteilijoita.

Miksi muuten taiteellinen arvo olisi lähtökohtaisesti jotakin vähemmän arvokasta kuin vaikkapa taloudellinen tai käytännön hyöty?

Olet useampaan otteeseen selittänyt, että sinun näkemyksesi edustaa paremmin ns. kansan näkemystä kuin vaikkapa minun näkemykseni. Kuitenkin keskustelun kuluessa on siinä esiintynyt sellaisiakin piirteitä, ettei ole ollenkaan itsestäänselvää, että asia näin olisi. Yhtenä esimerkkinä esim. se Sibelius-monumentti, joka kyllä minun käsitykseni mukaan on varsin yleisesti arvostettu tavallisten maallikkojenkin keskuudessa (kuten lasten). Silti pitäydyt edelleen näkemyksessäsi, että sekin on turha ja tarpeeton teos. Miten tästä voi muuta enää ymmärtää kuin että pidät tuota omaa poikkeavaa näkemystäsi tärkeämpänä kuin yleistä mielipidettä?




Ymmärrät nyt kovin kapeasti tämän asian. Kysehän on siis siitä, että taiteella on monenlaista arvoa: esteettistä, kulttuurihistoriallista, elämyksellistä, statusarvoa, taloudellista arvoa jne. Näitä kaikkia löytyy erityisesti hyvästä taiteesta, joka etsii uutta ilmaisua - kuten esim. Michelangelo aikanaan. Nuo arvot taas katoavat nopeasti jo syntyessään vanhaa toistavasta taiteesta, joka lähinnä kopioi jo tehtyä ja kokeiltua. Varsin huonosti säilyy sellaisen taiteen arvo, joka lähinnä ilmentää aikansa muotia ja on helposti nieltävää ja harmitonta. Sellainen taide kuitenkin on tyypillisesti oman aikansa "rahvaan" suosioissa. Kuolinpesien kirjahyllyistä löytyy tällaisesta sanataiteesta paljon esimerkkejä - kirjoja, jotka omana aikanaan kaikki halusivat kukea, mutta joita eivät divarit enää suostu ottamaan edes ilmaiseksi.

Kuten tuossa jo joku ehtikin todeta: Kirkkojen taideaarteiden tärkein merkitys oli poliittinen, instituution vallan osoittamista. Muut arvot taisivat olla mielessä vasta tämän jälkeen. Mutta koska usein teoksista vastasivat aikansa huiput, on niillä paljon jopa taloudellistakin arvoa edelleen - ja taiteellistakin ja niitä muita. Hyvässä taideteoksessa saa nämä kaikki samaan hintaan hyvin aikaa kestävänä kombinaationa, kun taas ei-niin-hyvä taide saattaa muuttua jopa täysin arvottomaksi vuosien myötä ja sillä on myöhemmin lähinnä arvoa aikansa kuvana tai kuriositeettina.



Miksi ihmeessä tarvitsisin taiteilijan tuottamaan itselleni näkökokemusta vastaavia teoksia, kun olen varsin näkökykyinen ihan itsekin? Miksen menisi itse kokemaan niitä hienoja maisemia ja pittoreskeja pikkukyliä? Tarvitsen siihen ainoastaan matkaesitteen ja vähän aikaa ja rahaa. Autenttinen oma kokemus hakkaa mennen tullen siitä tehdyn "ihan oikean oloisen" maalauksen. Olen vakuuttunut, että oikeat taistelevat metsot jättäisivät mieleeni paljon suuremman elämyksen kuin parhainkaan von Wright konsanaan (varsinkin, kun en ole mikään suuri heidän jäykistelevän taiteensa ystävä).

Mutta vaikka matkustaisin Chagallin juurille moneksi viikoksi, en löytäisi sitä maailmaa, jota hän tauluissaan kuvaa. En voisi, koska en ole syntyisin Vitebskistä ja olen elänytkin ihan eri aikaan. Hänen kokemuksiinsa en pääse kurkistamaan hänen taulujensa loistavan todellisuusvastaavuuden takia, vaan siksi, että niiden kautta avautuu reitti johonkin muuhun kuin omiin kokemuksiini. Chagallin maalausten jälkeen tosin matka Vitebskiin saattaa saada erilaisen sävyn ja satunnainen viuluniekka kadulla kiidättää minut niiden ansiosta jo kadonneeseen aikaan ja sisään toisen ihmisen uninäkyihin.



Olet kovin varma siitä, että me kaikki näemme ja koemme maailman kovin samoin. Tai ainakin, ettei omastasi poikkeavalla tavalla nähdä tai kokea voi olla mitään annettavaa. Minusta tuollainen on kovin surullista. Itse olen kiinnostunut erityisesti siitä, kuinka monella tavalla tämä sama todellisuus ilmenee muille. Oma kokemuksenihan on jo tiedossani, mutta mistäpä paremmin pääsisin muiden kokemusmaailmoista osalliseksi, kuin taiteen kautta. Toisten omastani poikkeava erilainen tapa katsoa, kokea saa itsenikin näkemään asioita laajemmin ja huomaamaan sellaista, minkä omassa rajallisuudessani ohittaisin muuten. Joskus taide saa minut myös ymmärtämään itseänikin paremmin, kun se poimii esiin jotakin sellaista, jota en ole itse osannut nimetä tai tunnistaa, vaikka olenkin sen hämärästi tiennyt olevan olemassa.



No mutta herra insinööri! Eikö mielikuvituksesi riitä uskomaan tekniikan tulevaisuuden mahdollisuuksiin ollenkaan? Vaikka vielä tuollaista tekniikka ei olekaan, niin sellaisen kehittämisen ei luulisi olevan mahdotonta kuvitella.



Ne tuntuvat toistavan todellisuuden paremmin kuin todellisuus itse juuri sen taiteellisen näkemyksen ja tulkinnan vuoksi, joka niihin on vuodatettu. Taide on illuusio, joka toimii yleensä varsin huonosti silloin, jos pyrkimys on vain toistaa nähtyä sellaisenaan. Sen sijaan pyrkiessään ilmaisemaan tuon todellisuuden tuottamaa kokemusta, se antaa väreitä selkäpiihin. Joitakin asioita pitää suorastaan ylikorostaa ja jotkin yksityiskohdat jättää turhina ja häiritsevinä kokonaan pois. Monesti ihmisessä kuvataan ihmisen ihannetta - joka on varsin muuttuvainen. Suuria "mullistuksia" taiteessa on tehty vain päättämällä vaihtaa ihannevartalon suhteita: kuinka monta pään mittaa mahtuu vartaloon tai kuinka pitkät ovat raajat. Eivät ihmiset todellisuudessa ole kuitenkaan tuon mukaan mittasuhteitaan muuttaneet, vaan kyseessä on ollut taiteellinen valinta.



Turha soitella, koska minäkin täällä ilmoitan taas omat preferenssini, joten sinulta tarvittava rahamäärä ei muutu. Minä kun puolestani sanoudun irti niistä kohteista, joita itse en ole kiinnostunut rahoittamaan ja annan sitten vastaavasti vähän enemmän siihen kulttuuripuoleen.



Tosin niistä valtion tai kuntien taidehankinnoista taidetaan jo nyt päättää sen saman demokratian mukaisesti, jota noissakin päätöksissä käytetään. Mihin siis haluaisit oikeastaan muutosta?



No kyllä ne von Wrightit taisivat olla sen oman suuntauksensa kermaa. Sinäkin tunnistat sen nyt, kun aika on tehnyt tehtävänsä ja silmäsi on tyyliin hyvin koulutettu. Mitään takeita ei kuitenkaan ole siitä, että pysähtyminen johonkin tiettyyn vanhaan tyylisuuntaan takaisi taiteelle jatkuvan kansansuosion. Saattaisipa jo nykyään suuri von Wright -näyttely hävitä katsojamäärissä Picassolle. Pitäisikö tällaisen "kansanäänestyksen" tuloksesta vetää se johtopäätös, että metsot joutavat roskiin ja Ateneumiin tulee hankkia tilalle muutama Picasso?



Miten ajattelit sen rahvaan valitsevan tilausteoksen tekijöistä mieleisensä, jos heillä ei ole aavistustakaan siitä, keitä nuo taiteilijat ovat ja millaisia töitä he tekevät? Vai luuletko ihmisten olevan niin kiinnostuneita julkitilojen taidehankinnoista, että jaksavat kiertää muutamankin näyttelyn voidakseen muodostaa asiasta oman kannan? Tilausteoshan ei voi olla olemassa ennen kuin sitä on edes tilattu. Jopa alustavien ehdotusten pyytäminen muutamalta ehdokkaalta sisältää jo valintaa. Järjestetäänkö kaikille avoin kilpailu? Jaksaako rahvas tosiaan kahlata kaikki ehdotukset läpi?

Päivän HS:ssa oli aiheesta. On julkaistu tutkielma apurahojen jakautumisesta kirjailijoille ja niiden vaikutuksesta heidän työhönsä.

Todettiin, että menestyneiden kirjailijoiden on helpompi saada apuraha kuin marginaalisten. Johtuu mm. siitä, että apurahojen myöntäjillä ei ole aikaa lukea kaikkia julkaistavia kirjoja vaan joutuvat tyytymään kritiikin lukemiseen. Menestyneet kirjailijat tietenkin näkyvät enemmän mediassa, joten he ovat apurahojen myöntäjille tuttuja nimiä sitäkin kautta.

Tutkimuksen tekijä myös päätyi väitteeseen, että apurahat vaikuttavat siihen, miten nämä kirjailijat kirjoittavat. Kun tulot eivät ole riippuvaisia myynnistä, kirjoitetaan vähemmän yleisölle mieleen olevaa tekstiä.

Tuo varmasti herättää "niinhän minä sanoin" -kiljahduksia parissa keskustelijassamme.

Mutta, jos asiaa miettisi vähän uudestaan.

Ensinnäkään kirjailijaliiton pj. Tuula-Liina Varis ei noita väitteitä sulata. Hänen kantimensa eivät jääneet mieleeni, mutta tässä pari omaani (ko. tutkielmaa lukemattomana):

1) Ainakin lehtikirjoituksen perusteella tutkija jättää huomioimatta kustantajan osuuden julkaisuun. Suomessa julkaistavat kirjat ovat kaupallisia tuotteita ja kustantajan intressi on saada omansa pois mahdollisimman hyvän voiton kera. Kirjakustantamot eivät julkaise mitä tahansa. Kirjailijan kanssa keskustellaan hyvinkin tarkkaan kustantajan edellyttämistä muutoksista ja tarvittaessa käytetään myös kustannustoimittajia. Kirjoja myös hyllytetään, mikäli ne eivät täytä julkaisun edellyttämiä kriteerejä, joista kirjan myyvyys on yksi tärkeimmistä, ellei peräti tärkein.

2) Kirjailijalle itselleen kirjan myyntitulot ovat tärkeitä, vaikka hän apurahan saisikin. Ensinnäkin apurahat ovat pieniä. Ne takaavat saajalleen minimitoimeentulon. Apurahan avulla elävä ei ole suurituloinen vaan köyhä tai pienituloinen. Miksi ihmeessä hän ei olisi kiinnostunut kartuttamaan ansioitaan kirjojensa myynnillä?

Hesarin artikkellin perusteella sanoisin, että apurahasysteemissä on toivomisen varaa lähinnä sen jakamisen kanssa. Ei välttämättä ole kauhean järkevää antaa apurahoja palkinnoksi sellaiselle, joka pärjäisi kirjoittamisen avulla muutenkin.

Tutkimuksen mukaan apurahoista on myös paljon positiivisia seurauksia. Mm. se, että apurahan saaneet kirjailijat kirjoittavat enemmän ja voivat käyttää enemmän aikaa tekstinsä hiomiseen.

Artikkelissa Juha Vuorinen yhtyy innoissaan tutkijan käsitykseen valtion palkkaamista kirjailijoista. Vuorinen on vahvasti sitä mieltä, että jos kirjailija ei saa toimeentuloaan kirjoittamisesta, hänen tulee vaihtaa "harrastustaan". Eli siis kaikki vaan kirjoittamaan juntteihin uppoavaa huonoa kirjallisuutta juopottelun ja renttuilun humoristisuudesta ja julkaisemaan sitä kioskeissa. Kuinkahan paljon tuollaista tavaraa Suomeen mahtuu, ennen kuin markkinat tulvivat yli, eikä moinen kiinnosta enää ketään? Eli kuinka monta vuorista Suomeen mahtuu?

Vuorisen asenteen kyllä tavallaan ymmärtää. Mies sai hylkäyskirjeen jokaisesta kustantamosta jonne tuotoksiaan lähetti, sitten omakustanteina alkoi myydä enemmän kuin juuri kukaan. Onhan se iso "ähäkutti" häneltä. Lisäksi on varmaan aika messevä tunne olla myynnillinen kuningas sen porukan ulkopuolella, joka ei hyväksynyt häntä riveihinsä ja myy paljon vähemmän kuin hän. Varmaan kuitenkin vähän keljuttaa kun tietää, että oikeasti se kyseinen porukka kirjoittaa paremmin. Myy Hymykin enemmän kuin useimmat suomalaiset kirjailijat.

No taiteilijoitahan on maailma piukassa. Eilisten TV-uutisten mukaan työttömiä taiteilijoita on enemmän kuin koskaan ja koulutuspaikkojen vähentämistä harkitaan (mikä mielestäni on erittäin järkevä päätös). Eli miksi he eivät tee? Miksi he ovat mieluummin työttömiä, eivätkä tee sellaista taidetta, jolle ainakin sinun mielestäsi on suurin tilaus?



Mitäpä veikkaat? Olisiko se rahvas tyytyväinen ko. valintaan vielä kymmenen vuoden kuluttua, vai alkaisiko syntyä äänenpainoja, että miksi hemmetissä tuo ummehtunut maisemarotisko yhä roikkuu tuossa lasipalatsin seinässä?

Siis: julkisesti näytteille asetettavan estetiikan valinta on oikeasti todella vaikeaa. Sen lisäksi, että sen tulee miellyttää pitkällä aikavälillä mahdollisimman monia, se ei kauheasti saa riidellä ympäröivän arkkitehtuurin ja muiden maisemallisten elementtien kanssa.

Minä myös veikkaan, että jos rahvas saisi valita, kaupunkikuva kokonaisuudessaan näyttäisi aika eriltä. Insinööritkin joutuisivat tekemään melkoisia muutoksia linjoihinsa ja materiaaleihinsa. Jostain kumman syystä nämä tällaiset asiat kuitenkin pyritään jättämään ammattilaisten käsiin ja rahvaan annetaan puhkua harmiaan. Rahvaan harmissa on sellainen hupaisa seikka, että yleensä parissa vuodessa sen silmä tottuu johonkin mikä ensin on ollut aivan kauheaa, ja lopulta se hyväksytään ja siitä pidetään. Ei tietenkään kaikissa tapauksissa.

Niin taiteestakin on. Selaile keskustelua taaksepäin ja lue linkitetyt tutkimukset aiheesta, jos kiinnostaa. Minä en ole papukaija, vaikka joskus kyllä siltä tuntuu.

Eivätkös Wrightit itse pitäneet itseään enemmänkin luonnontieteilijöinä kuin taiteilijoina? Tuon ajan suhtautumisesta kulttuuriin voidaan kuitenkin havaita se hienous, että heidän tutkielmansa luonnosta ja maisemista eivät olleet vailla taiteellisia arvoja. Samalla kun tutkittiin luontokappaleiden kuvausta, tutkittiin myös maalaukseen ja taiteeseen liittyviä asioita. Wrightien monissa maalauksissa heidän aikakautensa tiede ja taide paiskaavat hienolla tavalla kättä.

Jos joku nyt maalaisi moisia, ko. teokset päätyisivät torille. Johtuu pitkälti siitä, että omana aikanaan he edustivat uuden luomista, nykyään he edustaisivat vanhan kopioimista, joka tietenkin on oleellisesti helpompaa, eli sen avulla ei olisi pääsyä taidesalonkeihin. Metsästysmajojen seinille kylläkin.

Se on oma subjektiivinen arvioni. En ole koskaan nähnyt tutkimusta asiasta, ja tiedän kyllä että jokainen ihminen hengailee eniten tavalla tai toisella samanmielisten kanssa.




Jos noin on, niin sitten olen väärässä ja se siitä. En minä tosin ole nähnyt mitään oikeaa satunnaisotannalla tehtyä tutkimusta siitä, miten ihmiset suhtautuvat Sibeliuksen monumenttiin.




Minulle itselle se on tärkeämpi. Ei sen tarvitse olla sitä kenellekään muulle, enkä todellakaan kuvittele, että se olisi. Vaikka olisin ainoa ihminen maailmassa, joka ei pidä Sibeliuspatsaasta, se olisi minulle turha. Ei se sitä tarkoita, että minä vaatisin diktaattorin valtuuksia patsaan räjäyttämiseen, kunhan napisen joutessani. Se on oikeastaan aivan loistavan hyvä asia, että elämässäni ei ole mitään oikeaa valitettavaa, vaan voin keskittyä johonkin joutavuuksiin, kuten jossain puistossa, jossa en ikinä käy, olevaan taideteokseen.




Niin se taitaa olla tämänkin päivän julkisten hankintojen kanssa.




Siksi, ettei tarvitse lähteä hevon kuuseen tuhlaamaan aikaansa ja rahojaan kokemuksia saadakseen. Sitä paitsi moni mielenkiintoinen maisema voi olla sitä vain muutaman minuutin ajan vuodessa, kun valo tulee suuri sopivasta suunnasta ja pilvisyys on oikea. Todennäköisyys, että voisi paikalle matkustamalla kokea sen on astronomisen pieni.




Varmasti kyllä. Tai no se riippuu. Jos minun pitäisi valita olohuoneessani taistelevien metsojen ja kuvan väliltä, tyytyisin kyllä kuvaan ja lemppaisin metsot pihalle rähisemään. Taistelevat lapset tuovat ihan tarpeeksi sen lajin elämyksiä.




Aistimusten tasolla uskon tuohon. Siinä on jo enemmän eroa, mitä kukin havainnoi näkemästään (esim. itse näen valtavasti pieniä yksityiskohtia (esim. hyönteiset) enkä huomioi suuria linjoja (esim. ihmiset), mutta suurin osa muista toimii täysin päinvastoin). Tunnereaktiot voivat sitten poiketa suurestikin, mutta minä esimerkiksi en yleensä saa "onpa hienosti tehty" -tasoa voimakkaampia reaktioita mistään taiteesta. Kuvat voivat tuoda muistoja, jos ne on itse otettuja, mutta ilman niitä muistoja nekin olisivat vain dokumenttejä, että tällainenkin paikka/rakennus/ihminen/muu kohde maailmassa on.




No ehkä se, etten pysty kokemaan tuollaista osallisuutta ja yhteyttä toiseen ihmiseen, on syy sille miksi taide antaa minulle niin kovin vähän enkä voi ymmärtää sen mahdottoman tärkeää roolia sellaisille, jotka tuohon pystyvät.




Markkinamiehet ovat niitä, jotka tosissaan kuvittelevat, että kaikki on mahdollista, kunhan vähän setelinippua vilauttaa. Insinööritkin joutuvat joskus valehtelemaan niin, että saisivat markkinamiehiltä muutaman euron puuhiinsa. Arkityössä insinööri kuitenkin kokee valitettavasti monenlaisia luonnonlakeja, jotka palauttavat pilvilinnasta maan pinnalle hyvin tehokkaasti.




En minä ole sanonut, että haluaisin kansanäänestyksiä. En minä sellaisiin viitsisi osallistua, jos aiheena olisi joku taideteoksen osto (varsinkaan, koska persaukiseen maalaiskuntaan ei osteta taidetta paitsi ehkä korkeimpien kunnanherrojen kuvia kunnantalon käytäville ja presidentin kuva koulun seinälle). Esitin vain ajatuskokeen, että jos äänestys todella järjestettäisiin, mitä tuloksia keskustelijat arvelevat sen tuottavan - onko hankinnoista päättävien asiantuntijoiden maku todella sama kuin ihmisten oppimattoman enemmistön.




En puhunut siitä, mitä on taidemuseoissa, koska taidemuseo on paikka myös friikkitaiteelle. Toki tuo voisi olla peruste siirtää metsot sivuhuoneeseen ja hankkia paraatipaikalle Picasso (jos niin ei ole jo tehty). Ennen kaikkea olen kirjoittanut siitä, millä perusteilla julkisiin tiloihin, puistoihin, asemille ja vastaaviin pitäisi hankkia taidetta, joka on kaikkien näkyvillä työmatkoilla ja muuten siinäkin tapauksessa, kun ihminen ei ole varsinaisesti lähtenyt nauttimaan taiteesta. Kyllä tuossa tapauksessa, että Picasso todettaisiin suositummaksi kuin perinteinen pikselinnysväys pensselillä, olisi perusteltua palkata joku wannabe-Picasso maalaamaan se rautatieaseman aula ja antaa wannabe-von Wrightille viiden kympin lahjakortti taiteilijatarvikeliikkeeseen lohdutuspalkinnoksi.




Tietenkään en ole suunnitellut miten tuollainen asia käytännössä toteutettaisiin, mutta itse tuot esiin pari varsin toimivaa vaihtoehtoa.




Ne joita kiinnostaa jaksavat ja valitsevat. Ne joilla ei ole väliä eivät. Tuskin tuollaiseen kilpailuun tulee kymmeniä tai satoja ehdotuksia. Muistutan kuitenkin vielä, että tässä äänestysasiassa sivuutit keskeisen ideani - eli sen, valitaanko julkinen taide siten, että se tuottaa elämyksiä mahdollisimman monelle, vai siten, että se tuottaa elämyksiä pienemmälle asiantuntijapiirille.

No ainakin se on yksi suosituimmista kohteista, jonka Helsinkiin matkaavat ihmiset haluavat nähdä.

Julkinen taide valitaan siten, että se sopii siihen ympäristöön mihin se asetetaan, ja että se tuottaa elämyksiä mahdollisimman monelle mahdollisimman pitkällä aikavälillä. Kuten jo kirjoitinkin: vaikea tehtävä, voi mennä myös pieleen.

Your bad. Tosin tuota kykyä voi itsessään houkutella esiin ja kouluttaa. Mutta kaikkia ei tietenkään itsensä kehittäminen niin kiinnosta.




Ne jotka siis tekisivät valinnan, olisivat mitä todennäköisimmin juuri niitä taiteesta kiinnostuneita, joiden maku poikkeaa omastasi - ja sen oppimattoman rahvaan mausta - merkittävästi. Itse asiassa - näinhän tässä taidetaan jo oikeastaan toimia.

Siksi, että sille ei ole tilausta. Taideintoilijat haluavat uudenaikaista taidetta, päättäjät seuraavat julkisissakin hankinnoissa asiantuntijoiden mielipiteitä, ja ne, joille "hieno taulu olisi ihan kiva" eivät maksa siitä niin paljoa, että taiteilijan kannattaisi nostaa persettä penkistä.

Mutta olen aivan varma, että tuosta suuresta työttömien taitelilijoiden porukasta löytyisi ihminen tekemään millaista tahansa taidetta tai "taidetta", jos joku siitä heille maksaisi. Varmaan joku on asenteiltaan fanaattinen, kuten Feminine kirjoitti, mutta varmaan paljon on myös porukkaa, joka arvostaa palkkaa niin että maalaa (tai tekee) sitä mitä ostaja haluaa.




Varmaan äänenpainoja syntyisi jos jonkinlaisia. Mutta aika tavalla äänenpainoja kuuluu myös asiantuntijoiden valintoja kohtaan, joita suurin osa ihmisistä ei koskaan ymmärrä, vaikka ehkä niihin tottuukin. Luulen kyllä, että se maisema (tai joku nykyajan suuriin oppimattomiin ihmismassoihin vetoava taide, jos maisemat eivät sitä enää ole) tuottaisi vähemmän narinaa proletariaatin parissa kuin vaikkapa Kiasman kohellukset, vaikka ehkä narisijat olisivat vaikutusvaltaisempaa väkeä ja siten saisivat narinansa julki.

Ja esimerkiksi maalaus on kohtuullisen halpa taidemuoto. Jos ihmiset 20 vuoden kuluttua kyllästyisivät siihen, sen kun porsastelisivat päälle sen ajan maalauksen. Ei kaikesta ole järkevä yrittää tehdä ikuista, kaikkein vähiten arkisista asioista.




Kaupunkikuvassa näkyy oikeasti hyvin vähän insinöörien kädenjälkeä. Arkkitehdit ja maisema-arkkitehdit, jotka ovat 90 %:sesti taiteilijoita ja 10 %:sesti insinöörejä vaikka insinöörikoulusta muodollisesti valmistuvatkin, päättävät rakennusten ulkonäöstä, kaduista ja puistoista ja kaiken sovituksesta maisemaan. Insinööri voi parhaimmillaan vain kertoa arkkitehdille, että "tällaista ei pystytä toteuttamaan annetun budjetin puitteissa", jolloin arkkitehti muuttaa suunnitelmaa. Insinööri sitten miettii miten annettujen kuorten sisään saadaan rakennus, joka täyttää rakennustekniset määräykset. Joka ainoa insinöörin ilmaventtiili kulkee kuitenkin arkkitehdin kautta. Kulkuveuvot, jotka ovat väistämätön osa nykyaikaista kaupunkikuvaa, ovat nykyään muotoilijoiden muotoilemia. Ja niin edelleen. Ei nyt äkkiä tule mieleen mitään kaupunkikuvassa oleellista seikkaa, jonka ulkonäkö olisi insinöörien vastuulla.

Ehkä rahvaan vallassa arkitehtuuri palaisi 70-luvun kuutiorakennuksiin. Ei suurin osa rakentamisesta kovin kaukana siitä ole nytkään, ne kuutiot vain ovat lasilla pinnoitettuja ja niissä on hieman (rumia) ulokkeita ja ihmeellisiä (rumia) väritöherryksiä.




Niin, ja sitten selitetään, miten taiteeseen sijoittaminen tuo viihtyvyyttä kaikille ja ihmetellään, että onpa meillä junttia kansaa, kun taiteella on elitistinen ja kielteinen leima.