KESKUSTELU

Länsimaisessa kulttuuripiirissä, ja se on täälläkin nuori ilmiö.

Perinteisesti avioliitto on kahden suvun sopimus, johon sopimuksen kohteilla ei ole sananvaltaa.

Hui! Jos ei ole edes sama työaika, milloinkas sitä nähdään toista?

Avautuminen ---->

Normaaliin elämään riitti 10-24 vuotta sitten isäni 5000 mk rengin palkka isänsä maatilalla. Minulla on kolme sisarusta. Jos nykyisin ei saa palkkaa vähintään 2000 euroa yksiksensä, kukaan ei tunnu pärjäävän alkuunkaan. On tietysti rahankin arvo hieman muuttunut, mutta ei näin paljon.

Normaali elämä: äiti hoiti enimmäkseen, isä kiireiltänsä, kävin säännöllisesti ominpäin partiossa 10 km päässä, pelasin jalkapalloa ikäisteni kanssa, kunhan ajoin pöyrällä kylille, loppuaika meni kalassa.

Tyytyväisyys johtuu siitä, ettei tiedetä paremmasta. En ikinä voisi kuvitella lapsiani seikkana, jonka voi antaa/sälyttää muille. Muilla se auktoriteettikin on sen jälkeen. Maalle etätöihin ja lapset hoituu sivussa. Mädäntykööt kaupungit melskeeseensä.

Mistä lähteestä repäiset, että kotona olevat vanhemmat eivät hoida lapsiaan?

Olen samaa mieltä. Tasa-arvoa ei ole se, että kaikki tekevät samoja tehtäviä samalla palkalla, vaan se, että kaikki saavat tehdä luontaiselle taipumukselleen sopivia asioita.

Riittää toki riittää. Itkua asiasta vain riittää oli palkka mikä hyvänsä.

Minäkin voin avautua. Kun meidän lapsi oli päivähoidossa, järjestimme mieheni kanssa niin, että meillä ei ollut sama työaika, joka siis normaalisti oli seitsemästä tai kahdeksasta neljään. Mieheni otti käyttöön liukuman ja siirtyi työaikaan kuudesta kolmeen. Minä taas lyhensin työaikaa niin, että se oli yhdeksästä neljään. Kun työmatkat huomioitiin, pystyimme tekemään lapsemme hoitopäivän puoli yhdeksästä puoli neljään. Hoitopäivän pituudessa pienikin vähennys loppu- ja alkupäästä oli mielestänne järjestelemisen arvoinen. Lisäksi saimme näin aikaa, että minä söin lapsen kanssa aamiaisen ja mieheni hoiti päiväruuan. Jos olisimme säilyttäneet saman työajan, hoitopäivä olisi ollut kaksi tuntia pidempi ja varsinkin aamusta olisi tullut kiireinen.

Tiedän kyllä perheitä, jossa lapsen vie hoitoon se, joka ensimmäisenä lähtee ja hakee se, joka viimeisenä tulee. Näin toiselle vanhemmalle jää omaa aikaa aamuisin ja toinen ehtii käydä rauhassa kaupassa ilman lasta. Toiset arvostavat eri asioita.

Tästä löytyy vaikka kuinka monta raporttia, esimerkiksi Vantaalla:
"Vantaalla tehtiin tammikuussa 2009 seurantaselvitys kotona olevien vanhempien lasten päivähoitotilanteesta. Vastaava selvitys oli tehty myös vuosien 2006 ja 2007 lokakuussa. Tammikuussa 2009 kunnallisissa päiväkodeissa ja perhepäivähoidossa oli kokopäivähoidossa yhteensä 1 250 lasta, joiden toinen tai molemmat vanhemmat olivat kotona. Näiden lasten osuus kaikista kokopäivähoidossa olevista lapsista oli 12,5 %. Vuonna 2006 osuus oli 12,7 % ja vuonna 2007 11,5 %. Selvitysten perusteella kotona olevien vanhempien kunnallisessa kokopäivähoidossa olevien lasten osuus päivähoidossa olevista lapsista näyttää vakiintuneen noin 12 %:iin riippumatta siitä, että avoimen toiminnan palveluja ja palveluohjausta on lisätty."

Löytyy kun hakee sanoilla lasten päivähoito kotona, tulee useampi vastaava. Näin se vaan on. Ja vanhemmat olivat erittäin tyytymättömiä, kun Espoossa kotihoidontuen kuntalisän saamisen ehdoksi laitettiin, että pitää hoitaa perheen kaikki päivähoitoikäiset lapset kotona. Vanhemmat olisivat halunneet hoitaa vauvaa kotona ja viedä isomman hoitoon. Ja teistä se on nykysysteemin vika, ettei perheellä ole yhteistä aikaa!

Onpas kamalan lyhytnäköinen tämä aikaperspektiivi, jolla tätä tarkastellaan. Haloo! Kuinka monta vuotta keskimääräisessä perheessä (n. kaksi lasta) se päiväkotivaihe kestää? Muutama hassu vuosi, kun avioliitto saattaa olla kymmenien vuosien projekti. Siihenkö se nyt sitten kariutuu, kun vuosissa yhden käden sormilla laskettavan ajanjakson vanhemmat vähän porrastavat työaikojaan alku- ja loppupäästä? Tuskin siinä parin lapsen vanhemmuusvaiheessa enää ollaan tiiveimmässä ihastusvaiheessa, jossa muutaman tunnin erossaolo tuntuu kamalalta. Päinvastoin. Luulisin, että tekee molemmille hyvää olla välillä vain yksin lasten kanssa tai jopa omien kavereiden kanssa ilman puolisoa.

Eihän silloin vanhaan hyvään aikaankaan koko ajan käsikynkkää kuljettu. Miehet lähtivät ties minne kauas metsätöihin jne. naisten jäädessä kotimiehiksi.



Turhan yksipuolinen on tämä näkemys siitä, kuinka päivähoito on vain laiskojen tai urasuuntautuneiden vanhempien etu ja lapsille pelkkää tuskaa.

Itse olen kotona kavereitta tylsistyneenä marssinut nelivuotiaana ilmoittamaan itseni läheiseen päiväkotiin. Onneksi vanhempani minut sinne päästivätkin puolipäiväiseksi. Joka kerta kuitenkin harmitti lähteä kesken parhaimpien leikkien kotiin yksin muiden vielä jäädessä. Omatkaan lapseni eivät päiväkotia pahakseen pistäneet ollenkaan. Suurimmat itkut tyttäreni itki silloin, kun luuli, ettei tarhaan pääsekään veljensä kanssa. Tytön ryhmään kun mentiin eri ovesta.

Vanhemmuus on kyllä ihan jotain muuta kuin pelkkä muutaman tunnin läsnä- / poissaolo sen työpäivän ajan. Ei siinä auktoriteetti mihinkään katoa tai kontakti lapseen. Ei vanhemmuus synny tai kuole muutaman tunnin yhdessäolon tai erossaolon perusteella. Ei kadonnut edes silloin 60-luvulla, kun vanhempainloma oli minimaalisen lyhyt nykyiseen verrattuna.

Nykyään se kotihoidon vaihe on vähintään vanhempainloman mittainen. Usein sitä jatketaan vielä hoitovapaalla ja / tai lyhennetyllä työajalla. Sanoisin, että meillä asiat on suhteellisen hyvin. (Tosin isät saisivat innostua myös pitämään ahkerammin isyyslomiaan ja käyttämään hoitovapaamahdollisuuksiaan.) Ajatelkaas esim. niitä raukkoja englantilaislapsia, jotka menee kouluunkin jo nelivuotiaina.

Pienten lasten vaihe tuntuu työläytensä takia kestävän lähes ikuisesti. Mutta taaksepäin katsoessa se menee yhdessä hujauksessa. Kuin huomaamatta ne lapset ovatkin teini-iässä ja ruvetaan järjestämään rippijuhlia, miettimään autokoulua ja pohtimaan opiskelu- ja ammattisuuntia.

Eivät lapset tarvitse vanhemman jatkuvaa läsnäoloa kuin muutaman vuoden ajan. Sitten he jo itse pyörivät koulussa, harrastuksissa ja kavereiden kanssa iltakaudet. Siinä tulee kotiäitiyteen omistautuneella aika pitkäksi, jos pullanleipomisesta on itselleen elämäntehtävän tehnyt. Lopulta kotona odottaa niitä aikuistuvia lapsia marttyyrikruunua päähänsä sovitteleva katkeroitunut eukko, joka vaatii jokapäiväistä annosta uhrauksensa muistamista kuin pahin narkomaani.

Tästähän ei vielä selviä ollenkaan se, minkä ikäisiä ovat ne perheen ensimmäiset lapset, jotka halutaan viedä päiväkotiin, vaikka kuopusta hoidetaan vielä kotona. Viimeistään nelivuotiaasta saakka - usein jo aiemminkin - lapset oikeasti kaipaavat ikätoverien seuraa. Kuusivuotiaathan jo sitten ovatkin eskarissa puolet päivästä.

Useinkaan päiväkoti ei takaa lapselle paluuta tuttuun päiväkotiin, kun se perheen vauvakin on aika laittaa hoitoon. Lapselle oma tuttu tarharyhmä on tärkeä, eikä vanhemmillekaan tunnu houkuttelevalta ajatus, että taas pitäisi tutustua ja totutella ihan uusiin kuvioihin mahdollisesti entistä hankalammin sijaitsevassa päivähoitopaikassa. Monet pitävät lapsen kannalta tärkeänä pysyvyyttä ja kaverisuhteiden jatkuvuutta tarhasta mahdollisesti jopa kouluun saakka. Jopa asunnonvaihtoja suunnitellaan tarkasti tällaisten asioiden mukaan.

Järjestetään erilaiset puolipäivä- ja vajaaviikkohoidot joustavasti siten, että myös maksut joustavat hoitoajan lyhentyessä. Taataan varma paluu takaisin omaan tuttuun tarhaan kotihoitojakson jälkeen. Järjestetään myös hoitopäivän rakenne siten, että normaalista aamusaapumisesta poikkevienkin lasten on helppoa päästä mukaan toimintaan ja löytää oma kaveri leikkeihin. Sitten kun kaikki tämä on järjestyksessä katsotaan uudestaan, kuinka monta alle kolmevuotiasta isosiskoa luuhaa 'turhaan' hoidossa, vaikka äiti on kotona vauvan kanssa. Isommathan tarvitsevatkin jo ikäistensä seuraa ja sosiaalisia kontakteja, joten vähintään puolipäiväisys on perusteltua.

Tähän ratkaisuna on monen kaupungin käyttämä hoitopaikkatakuu, siinä taataan sama hoitoryhmä lapsen palatessa hoitoon.

Lisäksi ollaan kehitetty paljon avointa päiväkotitoimintaa, jolla on ajateltu vähentävän halukkuutta kokopäiväpaikaan. Mutta kuten Vantaan raportissa lukee, sillä ei ole voitu vaikuttaa asiaan.

En nyt halua mitenkään syyllistää vanhempia, jotka vievät lapsen hoitoon vaikka pakottavaa tarvetta sille ei ole. Kuten Feminine totesi, syitä voi olla monia. Siksi onkin tärkeää, että myös hoitomuotoja on eri tarpeisiin. Aiemmat kirjoitukseni ovat vastauksia näille, joiden mielestä ainoa oikea ratkaisu on se, että perheessä vain toinen käy töissä. Täällä on useampi, jotka pitävät ketjun aloitusviestiä totena.

Mikä on pakottava tarve viedä lapsi hoitoon? Voiko tällainen pakottava tarve olla esim. lapsen oma halu? Onko pakottava tarve se, että lapsi on jo siinä iässä, että ikätoverien seura on kehittymisen kannalta suotavaa ja ryhmässä toimisen oppiminen tarvitsee ryhmätoimintaa kehittyäkseen? Onko pakottava tarve se, että perheen kuopus on koliikkivauva ja vanhemmat umpiväsyneitä kroonisesta univelasta? Onko pakottava tarve se, että äiti / isä on yksihuoltaja ja tarvitsee hetken normaalien arkirutiinien hoitoon ilman, että kaikkialle on mentävä kahden pienen lapsen kanssa? Onko pakottava tarve se, että lapsella tai lapsen pikkusisaruksella on joku erityisongelma, joka tekee päivittäisestä hoidosta erityisen haastavaa?

Kuka arvioi tarpeen 'pakottavuuden'? Onko taloutensa kanssa painiskeleva velkainen kunta todennäköinen tämän tarpeen 'oikein' arvioiva taho? Vai oman tilanteensa kaikin puolin tarkkaan tietävä perhe itse? Joissakin maissa koulu alkaa 4-vuotiaana. Onkohan siellä lapsilla erilainen 'pakottava tarve' ryhmätoimintaan ja opetukseen kuin suomalaisilla?

PS. Ymmärrän Wiisas, että sinä et halua toimia erityisenä päivähoidon vastustajan tässä keskustelussa. Käytän nyt vain lauseitasi ponnahduslautana vailla aietta sanomasi erityiseen kiistämiseen. Suomalainen päivähoito lähtee perinteisesti ajatuksesta, että pitää varmistaa naisten mahdollisuus 'päästä' työelämään. Mutta päiväkotien toiminnalle on mahdollista nähdä muitakin tavoitteita. Siksi pelkkä lasten vahtimisen tarve vanhempien ollessa töissä ei välttämättä riitä perusteeksi arvioida hoitopaikan tarpeellisuutta / tarpeettomuutta.

Mielummin katkeroituneita naisia kuin uraohjuksia, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kodilla tarkoitetaan. Kunnioitus menee todellakin automaattisesti sellaisille vanhemmille, jotka osaavat tehdä niitä uhrauksia kuin niille, jotka menevät välinpitämättömästi mihin oma napa milloinkin vetää. Periaatteessa ei voi mistään kodista puhuakaan, jossa ei osaa uhrauksia tehdä. Sellaisia ihmisiä ei ainakaan voi läheiseksi mieltää. Mutta samapa tuo itselleni on, jos joillekin jälkikasvun hoitaminen on eläintenhoitoon verrattavaa puuhaa. Ainakin siinä on hyvä syy sille, miksi tulisi opettaa omia arvoja jälkikasvulle, jotta eivät joutuisi noiden sivistynyttä ihmistä näyttelevien petojen ravinnoksi. Tosin siinä vaiheessa lakkaa minunkin nihilistinen asenne, kun aletaan väittämään, että uhrautuvat naiset tekevät asiat väärin tai että politiikka pitäisi rakentaa jotenkin sillä tavalla, että sillä voidaan syyllistää näitä ns. uhrautuvia naisia. Vikisevä nainen ei ole sama asia kuin viisaampi nainen.

Muistaakseni joku "pienimmän puuttumisen periaate" tai sentapainen sanelee, että lastensuojelullista apua tarvitseva perhe pyritään ensisijaisesti hoitamaan ilman huostaanottoja. Jos perheessä on esim. koliikkivauva joka pingottaa jo ennestään kireiden vanhempien pinnaa kohtuuttomasti, voi hyvinkin olla perusteltua laittaa vanhempi lapsi/lapset päiväkotiin vain jotta kotona oleva vanhempi ei räjähtelisi päivittäin "kun penskat taas metelöinnillään herättivät vauvan".

Samoin lapsen päiväkotiin vienti voi olla yksi elämää eheyttävä rutiini tilanteessa, jossa molemmat vanhemmat ovat olleet pitkään työttöminä. (Puhumattakaan että työtön vanhempi* voi äkkiä saada työtarjouksen "ole täällä huomenna klo 8" ja minnekäs sitten lapsen dumppaat, päivän varoitusajalla?)

*tilanteessa, jossa esim. toisella on kokopäivätyö. Iskee karenssi ja perheen käytettävissä olevat varat laskevat olennaisesti, jos työstä kieltäytyy hoitopaikan puuttumisen perusteella. Kunhan täsmensin, joskus näistäkin asioista tulee turhaa wankkausta.

Mikäs sitä uraohjusäidin aviosiippaa estää rupeamasta kotihengettäreksi?



Hyvä vanhemmuus ei kyllä ole ihan niin mustavalkoinen juttu, että joko olet lasten kanssa kotona 24/7 ensimmäiset kymmenen vuotta tai sitten keskityt täysin ainoastaan oman mukavuutesi maksimoimiseen. Suomalaiset naiset itse asiassa suurimmaksi osaksi hoitavat sen aivan alkuvaiheen kotihoidossa varsin 'esimerkillisesti' - ja kärsivät tästä valinnastaan työmarkkinoilla kollektiivisesti, koska nuorten miesten ei edes oleteta jäävän hoitovapaalle.

Missäs tutkimuksessa olikaan osoitettu, että esim. kolmevuotiaasta päivähoidossa olleet lapset jotenkin tästä kärsisivät verrattuna oman vanhemman jatkuvaan läsnäoloon? Englantilaislapset on varmaan sitten kaikki ihan sekopäitä, kun menevät kouluun nelivuotiaina.

Lisäksi tätä jostain syystä jatkuvasti tarkastellaan ihan kuin se varhaislapsuus kestäisi koko loppuelämän ajan. Kyse on muutamista vuosista, joista hyvin usein ne kaksi-kolme ensimmäistä lapsi saa olla kotona, kun äiti on vanhempainloman jatkeeksi vielä hoitovapaalla. Näiden usein alle kymmen vuoden (jopa yhteensä kaikkien perheen lasten kotihoitoajat yhteen laskien) takiako kaikkien naisten pitäisi pidättäytyä loppuelämäkseen havittelemasta ammattia? Vanhemmuutta kyllä jatkuu vielä pitkäänkin sen jälkeen, mutta enää sen tärkein olemus ei ole jatkuva hoito ja valvonta. Teini-ikäisen on kyllä syytäkin pystyä olemaan muutama tunti ilman vanhempiaan tai esim. laittamaan joskus ruokaa itse.



Miksi se 'uhraus' ei saisi olla esim. tämä täällä esitetty, että vanhemmat porrastavat työaikojaan siten, että päivittäinen tarha-aika jää lapsella mahdollisimman lyhyeksi? Miksi se 'uhraus' ei voi olla se, että vanhemmat puolittavat hoitovapaa-ajan ja sekä äiti että isä ovat esim vuoden poissa töistään ja sitten lapsi n. kaksivuotiaana menee hoitoon? Miksi se 'uhraus' ei voi olla se, että jompi kumpi tekee töitä lyhennetyllä työajalla tai poikkeavaan työaikaan, jolloin lapsella on toinen vanhemmista kotona suhteellisen paljonkin? Miksi tässä aina asetetaan vastakkain joko loppuelämäksi suunniteltu kokoaikainen kotiäitiys ja joku tyypilliseen miesmäiseen lähes ympärivuorokautiseen työntekoon pohjautuva työuran luominen?



Monet viisaat naiset tietävät, ettei kannata loppuelämänsä toimeentuloaan ihan vain miehen varaan jättää. Useimmat kärsivät nahoissaan kyllä muutaman vuoden poissaolon työelämästä ja sen mahdollisesti aiheuttaman vähäisemmän etenemisen urallaan. Mutta ei kyllä ole missään todistettu, etteikö täysin onnellista lapsuutta voisi olla myös työssäkäyvien naisten lapsilla.

Tämä ei ole pelkästään joko-tai tilanne. Ainakin itselläni kotonaoloa tuli harrastettua lähinnä aina pieneimmän lapsen ollessa alle kaksivuotias. Siitä sitten työnteko tuli kuvioihin vähitellen työaikaa lisäämällä sen mukaan, mitä perheen kannalta sujuvasti onnistui. Kun lapset olivat jo päivät koulussa, ei kyllä minullakaan ollut mitään syytä tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten siellä yksikseni päivystänyt matonhapsuja oikoen. Nyt, kun jo keskimmäinenkin saavuttaa täysi-ikäisyyden, voin aivan hyvällä omallatunnolla luoda uraa mielin määrin - paitsi mitä nyt joskus täytyy yrittää miehenkin kanssa ehtiä seurustella. Taaksepäin katsoen pikkulapsivaihe todella on hyvin lyhyt ohimenevä vaihe, jonka järjestelyjen ei pitäisi dominoida koko loppueläämää. Vanhemmuus sen sijaan jatkuu edelleen ja vaatii yhä pohdintaa, viisautta ja panostusta.

Nyt voisit Shriek itse esitellä ne omat perheen eteen tekemäsi uhraukset, kun olet niin kärkäs niitä muilta vaatimaan. Myös hyvä suunnitelma kelpaa, jos olet vielä liian nuori ja kokemuksesi siksi vaatimattomia.

Niin, mikähän sellaista estäisi? Ei kaiketi mikään.



Kyllä minun työpaikassani ovat isyyslomat aika tavallinen veto.



Puhut nyt asioista, jotka ovat työpaikan ja työntekjijän välisiä. Et sinä todennäköisesti voi neuvotella näistä asioista lapsen kanssa vai luuletko, että lapsi kykenee ymmärtämään yhteiskuntaa ja ympäröivää maailmaa siinä määrin, että on tasa-arvoinen tässä asiassa aikuiseen nähden?

Tietyn ikäisellä lapsella, joka elää mielikuvitus maailmassa ja leikkii, on hädin tuskin ajantajuakaan sen vertaa, että ymmärtää käytännössä, millaisista valinnoista on kyse. Käytännössä tilanne voi näyttää hänen silmissään siltä, että sinä et pane tikkua ristiin asioiden eteen.



Minä en ole tuollaista ongelmanasettelua rakentanut. Sanoin vain, että uhrauksia tekevä äiti on aina parempi vaihtoehto kuin uhrautumaton uraohjus. Samoin uhrauksia tekevä isukki on aina parempi vaihtoehto kuin uhrautumaton.



Korjaan: Useimmat viisaat ihmiset kyllä tietävät, että munia ei välttämättä kannata laittaa samaan koriin.



Vai harrastus... voi j******** tätä asennetta. Tämä on kyllä erittäin tyhjentävä esitys. Jos olisin sinun haaruksista tähän maailmaan tullut, niin taatusti valitsisin itsekin hoitokodin sinun sukimisten sijasta.



Minä en edes perustaisi perhettä kaltaisesi naisen kanssa, joten asiasta on kai turha keskustella sen enempää.