KESKUSTELU

On se jotenkin kumma juttu, että sinä löydät tuollaisia väitteitä minun puolestani kirjoitettuna, kun google ei niitä löydä.

http://www.google.fi/search?hl=fi&client=firefox-a&rls=org.mozilla:fi:official&hs=tUG&q=site:tiede.fi+taloudellisesti%2Bkest%C3%A4m%C3%A4t%C3%B6nt%C3%A4&start=0&sa=N





Kuten sanoin, en jaksa alkaa kertaamaan kanssasi kaikkea. Piti vain yrittää jälleen, että josko tuota olisit oppinut jotakin sillä välillä, kun emme ole keskustelleet. Samat ongelmat silti lilluvat edelleen, joten se ei motivoi.



Olet kertonut lähinnä asioita ja tekijöitä, jotka ovat kytköksissä perheen ulkopuolisiin valtaa pitäviin tahoihin, joiden orjana tunnut olevan erittäin vahvasti. Et ole kertonut juuri mitään siitä, mitä valtaa sinulla on perheessä ja mikä on sinun ja lapsiesi välinen suhde näissä ongelmissa? Niin, ehkä sinä et itse osaa oikein tehdäkään mitään lapsillesi. Vaikea sanoa, kun en tiedä lastesi isukin panosta lasten hoidossa. Mutta niistä en ole enää tämän koko episodin jälkeen edes kiinnostunut. En halua tarkoituksella masentaa itseäni traagisilla tarinoilla.



Ainakin siinä tapauksessa, kun äitiä ja isukkia ahistaa olla kotona lastensa kanssa.



Tarjoan sinulle selityksen sitten, kun viitsit käydä kertomassa uniketjussa, mikä teoria unista selittää unia sillä tavalla, kun sinä siellä demonstroit.



Ja mikä tekee työelämästä niin tärkeän, että sitä ei voi katkaista ja sen sijaan perhe-elämän voi?



Sikäli kun aika muuttujalla on tässä tapauksessa mitään merkitystä. Jos oppimispotentiaalisi on koko ikäsi ollut yhtä vauhdikasta kuin mitä olet tässä keskustelun edetessä esittänyt, on aikalailla yhdentekevää, vaikka esittäisi 20-30 vuoden takaisia asioita.

Se, että olin lasten kanssa kotona aina 2 vuoden ikään saakka ei kyllä ollut mistään perheen ulkopuolelta määrätty asia. Se, että käytin samalla oikeuttani hoitovapaaseenko sinua hiertää? Miten kummassa lapseni olisivat jotenkin hyötyneet siitä, että olisin nimenomaan irtisanoutunut työstäni kotiin jäädessäni? Sen jälkeen olinkin sitten aivan itse ja vapaaehtoisesti vain osa-aikaisesti ja / tai poikkeavina työaikoina töissä, joten saaoimme vuorotella mieheni kanssa hoitovastuusta. Tämä oli järkevää lasten kannalta ja onneksi ammattialallani myös varsin luontevasti toteutettavissa. Tätäkään ei mitenkään määritelty perheen ulkopuoleisilta tahoilta.



Minulla on valtaa perheessäni ihan saman verran kuin miehelläni. Yleensä tapanamme on neuvotella tällaisista ratkaisuista ja etsiä versio, joka tuntuu molemmista sopivalta. Tästä asiasta olimme suhteellisen yksimielisiä. Itse asiassa mieheni olisi hyväksynyt myös sen, että olisin enemmänkin panostanut työhöni, mutta itse en kokenut sitä juuri silloin tarpeellisempana kuin lasten hoitamista. Minun oli helpompaa säädellä työaikaani tilanteen mukaan, joten ihan mielelläni sen tein.

Kotiin jäämisestäni en kysynyt neuvoa siltä alle kaksivuotiaalta lapselta. En myöskään päiväkotiin menemisestä. Mutta koska lapset vaikuttivat iloisilta ja tyyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, en usko heidän erityisesti kärsineen päiväkodissa olosta. He lähtivät sinne aamuisin mielellään, eikä haettaessakaan ollut kiirettä kotiin. Voihan olla, että joku oikein pitää kaksivuotiaansa kanssa palaveria hoitoratkaisuista, mutta itse en oikein usko sen ikäisen varsinaisesti pystyvän osallistumaan tällaisesta neuvotteluun. Lapsella, joka ei koskaan ole päiväkodissa ollut, ei oikein taida olla käsitystä siitä, mitä se tarkoittaakaan. Itse pidin tärkeänä, että lapsi osaa hoitoon mennessään sekä puhua että kävellä, ja että hän pystyy helposti jäämään joksikin aikaa muiden kuin vanhempiensa hoitoon ilman suurempia itkuja. Nämä ehdot lasteni kohdalla kyllä täyttyivät.



Hyvinpä selvisin kaikesta vastaantulevasta usean vuoden ajan myös tarvittaessa ilman ulkopuolista apua lasteni kanssa. Olin kykenevä kulkemaan heidän kanssaan busseilla, hoitamaan asioita, nukuttamaan ja herättämään, leikkimään ja ruokkimaan, lohduttamaan ja komentamaan, asettamaan sääntöjä ja juttelemaan kaikesta maan ja taivaan välillä, heräämään aamuisin n. klo 4 (olivat kaikki vähän aamuvirkkua sorttia), opettamaan pyörällä ajoa ja luistelua, järjestämään synttärijuhlia, auttamaan koululäksyissä, ihmettelemään pihan kasveja, käymään uimahallissa ja elokuvissa ja kaikkea mitä nyt lasten kanssa joutuu tekemään / saa tehdä. Isä tietenkin teki kaikenlaista myös sekä yhdessä minun ja lasten kanssa että heidän kanssaan keskenään. Mutta silloin, kun olin kaiket päivät heidän kanssaan, oli arjen pyörittäminen erityisesti minun kontollani. Tein kyllä käsittääkseni kaikkea sellaista, mitä lasten kanssa yleensä vanhemmat tekevät ja jouduin selviytymään kaikesta sellaisesta, mistä vanhemmat yleensä joutuvat selviytymään. Kieltämättä joskus vähäinen unimäärä (klo 23-4) oli haastavaa jaksamiselle, mutta siitäkin selvittiin.

Töissä olenkin sitten oppinut myös, miten ohjataan esim. kahdenkymmenen 3-4 vuotiaan harrastusryhmää tai miten saadaan kymmenen käytöshäiriöistä 5-6 -vuotiasta poikaa harjoittelemaan kevätjuhlaesitystä keskittyneesti yhdessä. Tällaiseen verrattuna ne kolme omaa alle kouluikäistä olivat aika helppo nakki.

Ihan heti en kyllä itseäni tunnista tästä avuttoman vanhemman kuvasta, jota minuun sovittelet.



Olin kotona lasten kanssa aikanaan omasta halustani ja mielelläni. Mutta ei se ole tarpeellista loputtomiin. Lapset kasvavat, menevät kouluun, aikuistuvat. Kotonaolo 20 v. pojan takia on mielestäni hieman liiottelua ja SE alkaisi varmaan ahistaakin. Päiväkotiin sen ikäistä on kyllä turha tyrkyttää - paitsi työntekijäksi mahdollisesti.





Katkaista kaikki siteet (lopullisesti) ja pistää tauolle väliaikaisesti ovat mielestäni aivan eri asioita. Muutaman vuoden lastenhoitoon keskittymisen ei tarvitse tarkoittaa lopullista vetäytymistä työelämästä pois. Kyllähän se työelämä ihan väistämättä joksikin aikaa katkeaa, jos nainen lapsia synnyttää. Kuinka pitkäksi aikaa, on sitten paljon omaista valinnoista kiinni. Mutta ei missään tapauksessa ole lasten edun kannalta välttämätöntä olla loppuelämänsä kotirouvana. Jotta tähän ei ajautuisi huomaamattaan, voi niitä kontakteja työhön yrittää pitää hieman yllä, vaikkei täysipainoisesti ja kokopäiväisesti työhön panostaisikaan silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Tässä jollekulle sopivaa on palailla töihin aluksi osapäiväisesti. Joillekin ehkä sopii vanhempien välinen vuorottelu hoitovastuussa.





Aikamuuttujalla on kyllä varsin paljon merkitystä sille, onko päivähoitokysymys perheessämme ajankohtainen asia vai jo täysin ohitettu vaihe. Vai oletko todella sitä mieltä, että 20v. "lapsi" tarvitsee edelleen äidin kotiin hoitamaan täysipäiväisesti? Pitäisikö minun tuppautua mukaan vahtimaan, kun hän pyörähtää autollaan ulos pihaportista?

Tässä muuten on se kommentti, jossa päivittelet sitä, millaisia tukirahamääriä joutuisimme maksamaan, jos asiat menisivät siihen malliin kuin minä mielestäsi esitän.

Tuo oli viittaus siihen moraaliseen dilemmaan, joka liittyy siihen, kumpi on lapsen kasvatukselle parempi ympäristö, vanhemmat ja koti, vaiko lastentarha tai päiväkoti.

Sinä taas vaihteeksi käsitit sen jonain konkreettisena ja poliittisena esimerkkinä, eli aivan väärin.

Ai, että työnantajallasi ei ollut asiasta mitään sanottavaa, kuten ei myöskään miehesi työnantajalla?



Ja tässäkään-kö ei työnantajallasi ollut mitään sanottavaa asiasta? Luin hiljattain uutisista, että nuorilla on nykyään vaikeuksia omaksua työelämänsääntöjä. Ei ole ihme, kun näköjään minuakin vanhempi sukupolvi näyttää toimivan siellä aivan miten itseään huvittaa.



Näin juuri, ja kun et kysy, projisoit nuo omat ns. kypsät ongelmanratkaisut myös lapsiisi, ikään kuin lapsesi olisivat yhtä kypsiä tai myöntyvät automaattisesti siihen, mihin tulokseen sinä miehesi kanssa tai omassa päässäsi pääset.

Veikkaisin, että siinä vaiheessa kun rupeat selittämään lapsellesi noita juttuja, mitä olet minulle tarinoinut, lapsesi lähtisi kahden minuutin, viimeistään viiden minuutin kuluttua omaan huoneeseen leikkimään. Ellet komentaisi häntä olemaan paikoillaan ja kuuntelemaan.

Luuletko, että tämä kuvailemasi menettely on jollakin tavalla lapset huomioivaa päätöksentekoa?



Taas vaihteeksi tulee esille tämä, se on omista valinnoista kiinni. Niinhän se viime kädessä onkin. Ei lienee mitään tarvetta yrittää taaskaan asettua siihen lapsen asemaan?



Käsittääkseni 0-7 vuotiaan lapsen silmissä on jokseenkin yhdentekevää, mistä vanhemmat repivät tulonsa. Vasta lapsen mennessä kouluun, saattaa muodostua ongelmaksi se, mitä omat vanhemmat tekevät 'työkseen.'



Kyllä minulla on ollut kokoajan mielessä lapset, jotka ovat ikähaitarilla 0-7 vuotta vanhoja. Älä siis kysele tyhmiä.

Hoitovapaaoikeuden käyttämistä ei voi työnantaja työntekijältään kieltää. Ei miehillä eikä naisilla. Hoitovapaan jälkeen irtisanouduin kokopäivätyöstäni. Senkin voin työntantajalta lupaa kysymättä tehdä irtisanomisajan puitteissa. Hakeuduin tuntitöihin, ja niistä sovitaan työnantajan kanssa tunti kerrallaan. Työajan säätäminen itselle ja perheelle sopivalle tasolle oli siis sikäli varsin helppoa. Toimin alalla, jossa määräaikaisuus ja tuntityöläisyys on se vallitseva toimintamalli. Itse asiassa kokopäiväistä ja kuukausipalkkaista työtä on varsin harvoin tarjolla. Nykyään kylläkin olen sellaiseen tehtävään siirtynyt.

Miehenikin olisi siis voinut vain yksipuolisesti ilmoittaa työnantajalleen, että jää hoitovapaalle, jos siihen ratkaisuun olisimme päätyneet. Osa-aikaisuus olisi saattanut olla visaisemmin sovittavissa hänen silloisissa tehtävissään, mutta mikäänhän ei olisi estänyt häntäkään irtisanoutumasta (kuten minä tein) ja hakeutumasta toisenlaisiin tehtäviin. Suomessa työntekijöillä on oikeus halutessaan irtisanoutua.



Yritä nyt käsittää, ettei kaikilla työaloilla ja -tehtävissä se kokopäiväinen, kuukausipalkkainen ja arkisin klo 8-16 ajoittuva työ ole standardi. Kun ihmisellä on 3-5 työnantajaa, joiden kanssa työt sovitaan tunti kerrallaan vuodeksi - tai lyhyemmäksikin ajaksi, on työntekijän varsin helppoa säädellä viikottaista työmääräänsä ja -aikaansa. Kesäisin minun alallani ovat putiikit kiinni, joten pitkä kesätauko on ennemminkin sääntö kuin poikkeus.


Jos työnantajani olisi havainnut kykyni noudattaa työelämän sääntöjä puutteelliseksi, hän tuskin olisi tarjonnut minulle 10 vuoden määräaikaisuuksien jälkeen kuukausipalkkaista kokopäivätointa. Eiköhän ne kykyni tehtävistäni suoriutua jo tuohon mennessä olleet tulleet kokeiltua.

Itselleni vaikein työelämän sääntö noudatettavaksi on tämä, että olisi hyvä jäädä sairaana sairaslomalle, eikä mennä töihin.



Siis oikeastiko sinun mielestäsi olisi lapsen edun mukaista antaa kaksivuotiaan päättää perheen hoitoratkaisuista? Onkohan sinulla itselläsi nyt hieman tämä vanhemmuuden olemus hukassa? Kyllä tällaisista asioista on niiden aikuisten päätettävä. Mutta tietenkin itsestäänselvästi päätökseen olennaisesti vaikuttaa pohdinta siitä, mikä olisi lapsen etu ja jopa toivomus.

Kun nyt olet moneen kertaan todennut, että vanhemmat eivät ole oikea taho päivähoitojärjestelyistä päättämään, koska tällainen menettely ei ota lapsen kokemusmaailmaa huomioon, niin voisitko hieman konkretisoida, miten ja kenen tällaiset päätökset sitten pitäisi tehdä? Ylevät periaatteesi ovat pelkkää sanahelinää, jos et osaa mitenkään kuvailla, miten ne käytännössä voitaisiin toteuttaa.



Meillä ei ole enää leikki-ikäisiä lapsia. He ovat kummasti kasvaneet siitä ulos ajan myötä. 15-, 18- ja 20-vuotiaiden kanssa voimme varsin helposti keskustella erilaisista arvoista, elämänvalinnoista tms. Heillä on usein mielenkiintoisia omia näkemyksiä monistakin asioista.

Kerropa visiosi siis siitä, miten itse neuvottelisit sellaisen lapsen kokemusmaailman huomioonottavan päivähoitoratkaisun kaksivuotiaan kanssa? Vai tarkoititko, että sinulle pitäisi asiat selittää samoin sanankääntein kuin kaksivuotiaille?



No esittele, millainen olisi!



Kyllä se valinta viime kädessä on aikuisten. Hehän sen päivähoitopaikka-anomuksen täyttävät, hoitovapaata työstään hakevat tai siitä irtisanoutuvat jne. Mutta eihän tämän sanominen ääneen tarkoita, etteikö siihen valintaan johtavassa pohdinnassa yhtään lapsen etua ajateltaisi. Päinvastoin juuri lapsen tarpeiden huomioiminen ja asian tarkastelu hänen kehityksensä ja onnellisuutensa kannalta on niitä tärkeimpiä valintaan vaikuttavia tekijöitä. Tietenkin. Tosin se oman lapsen kokopäiväinen hoitaminen on myös hauskaa, onnellista ja palkitsevaa. Sikäli sellaiseen päätyminen on myös ihan itsekästä äidin tai isän omienkin toiveiden toteuttamista.



Mutta onko sen vanhemmankin kannalta yhdentekevää, missä työssä hän jatkossa on? Voihan siihen - ja tuleekin - lapsen 'viikko on ikuisuus' -aikaperspektiiviin eläytyä ja sitä ymmärtää, mutta ei kai silti tarvitse tehdä pitkälle tulevaisuuteen tähtääviä ratkaisuja sen pohjalta? Näissä asioissa on mahdollista myös löytää sellaisia ratkaisuja, joissa toteutuu sekä lapsen etu että huolehditaan vanhemman mahdollisuudesta aikanaan palata työelämään. Miksi tällaisten etsiminen olisi paha asia?

Tyttärelleni muuten oli paljonkin merkitystä sillä, mitä äiti tekee työkseen. Hän kun oli oppilaanani - ja on edelleen - ja näin ollen siellä "töissä mukana" viikottain 45 min -3 h ajan (aluksi siis se lyhyempi aika ja nyttemmin tuo pidempi).



Yritän vain haarukoida, että mitä tarkoitat tällä 'tarinan jatkuvalla muuttumisella'. Ilmeisesti siis ei ollut kyse siitä, että sanoin nykyään voivani tehdä kokopäiväistä työtä pohtimatta asiaa lastenhoidon kautta.

Lapset eivät kyllä mielestäni mitenkään välttämättä tarvitse äitiä kokopäiväisesti kotiin kouluikään saakka. Jo kolme-neljävuotiaat nauttivat ja hyötyvät ikätoveriensä seurasta ja tarvitsevat kehittyäkseen myös ryhmätoimintaa. Sen ikäiset tyypillisesti viihtyvät mainiosti päiväkodissa, kunhan hoitopäivät eivät veny turhan pitkiksi.

Kansainvälisesti vertaillen suomalainen 7-vuoden kouluikä on hyvinkin myöhäinen. Eskariahan pidetäänkin sitä ennen niin suoiteltavana, että se on säädetty ilmaiseksi (vaikka onkin vapaaehtoinen). Ekaluokkien opettajat usein valittavat, että pelkästään kotihoidossa olleet lapset ovat sosiaalisesti ikätovereistaan jäljessä ja joutuvat koulun alussa kuromaan näitä kiinni ryhmätoimintataidoissaan.

Lapsen kannalta toimivin olisikin käsittääkseni sellainen vähittäinen liukuva siirtyminen erilaisiin kodin ulkopuolisiin aktiviteetteihin. Sehän sopii hyvin toteutettavaksi sen kotivanhemman vähittäisellä paluulla työelämään ja erilaisilla vanhempien työaikojen sovitteluilla. Tällaiset erilaiset toimivat ratkaisut ovat mielestäni parhaiten perheen sisäisesti haettavissa. Niitä on turha ulkopuolelta määrätä. Yleisesti voidaan vain huolehtia, että systeemi mahdollistaa yksilölliset versiot ja tukee niiden toteuttamismahdollisuuksia.

Ei se, että jostain on olemassa lainsäädäntöä, tee ihmisiä välttämättä sen tietoisemmaksi näistä omista oikeuksista. Mitä varten esim. kuvittelet ammattiliittojen olevan? Siellähän on nimenomaan lähes aina asianajapalveluja sitä varten, jos ammattiliiton normistoa tai työntekijän oikeuksia poletaan? Tarvittaessa jokainen ammattiliiton työntekijä on velvollinen jopa lakkoilemaan, jos muita jäseniä sorretaan jossakin muualla.

Oikeustieteet ovat monen mielestä erittäin tylsä aihe, joten hyvin harva on näistä asioista tietoisia tai perillä millään tavalla. Toiseksi vielä ne, jotka esim. näyttävät nihilisteinä keskisormea moralisteille, ovat niin ikään vielä enemmän pihalla oikeuskysymyksissä.

Itsehän aiemmin valitit sitä, kuinka naisten oletetaan aina jäävän kotia. Jos naisten ja miesten hoitovapaita koskeva lainsäädäntö on tuoretta, niin on mielestäni ihan kohtuutonta jäkättää siitä, että työnantajalle tai pomoille ei ole tuo säädäntö mennyt perille. Miesvaltaisella alalla työskennellessä se on hyvin ymmärrettävää, että naisen vaatimukset tulevat yllätyksenä tai että ei huomioida naisen biologisia ominaisuuksia, sillä hän on siihen asti ollut työpaikalla miesten veroinen työntekijä, sukupuolta katsomatta.



Sekin vielä, että kun on olemassa lainsäädäntö, minkä perusteella teet asioista näennäisen 'vapaasti' niin olet automaattisesti kytköksissä perheen ulkopuolisiin valtaa pitäviin tahoihin. Tietyille yhteiskunnan laeille ei löydy turvaa perheestä. Usein tällaisista aiheista tehdään kauhuelokuvakin, joissa junttiperheet ovat ihan pihalla maailman tapahtumista ja harjoittavat muiden silmissä jotain rappiomoraaliksi kutsuttavaa toimintaa.



Yritä sinä käsittää, että lainsäädännön mukaan toimiminen tarkoittaa samaa kuin sitä, että olet kytköksissä perheen ulkopuolelta käsin valtaa harjoittaviin tahoihin, joiden laki määrittelee omaa toimintaasi.



On kyllä tullut tutuksi omassa yrityksessäkin muutaman kerran, että on olemassa esimiehiä tai johtajia, joiden ei pitäisi olla asemassa jossa ovat. Eli he eivät ole tietoisia sellaisista asioista, joista heidän pitäisi olla. Työntekijällä vielä vähemmän on mitään syytä olla tietoisia hallinnolliseen kategoriaan liittyvistä asioista.



Hittolainen. Koittaisit ajatella vähän joustavammin, eikä tuolla tavalla kankean dikotomisesti ja tyhmästi.



*haukotus* Minä en ole todennut mitään, vaan sinä olet kokoajan äänessä ja lässytys käy. Itse luot nuo ahtaat dikotomiasi.



Koita yrittää olla pätkimättä niitä sanomiani kokonaisuuksia. Tässä viittasin jälleen osaan suurempaa kokonaisuutta. Virke palveli vain huomautusta, johon sinä kommentoit jotakin itsestään selviä asioita.



Sinulle ilmeisesti ei ole, kun olet jo osoittanut, että olet niitä uraohjusnaisia ja yhtä kiinni työpaikalla kuin nuori lapsi on kiinni vanhemmissa.



Kyllä siinä lapsen perspektiivissä on muitakin muuttujia kuin tuo aikaperspektiivi. Sinun tehtävänäsi naisena, on miettiä näitä asiota, mutta selvästikin olet niistä ahdistunut ja haluat delegoida ne perheen ulkopuolisille tahoille. Varmaan kaksi yleisimpää motiivia tällaiseen käytökseen on:

1. Henkilö ei sisimmissään pidä lapsista ja lapsen avuttomaan asemaan samaistuminen aiheuttaa ahdistusta.

2. Henkilö on edelleen itsekin lapsi, mutta iso lapsi, joka panee itsensä aina etusijalle ja lapsikin koetaan mielessä kilpailijana.



Luetko sinä vastauksiani, vai luetko sinä siellä päässä suoraan jotain vihreän puolueen käsityksiä ihanteellisesta lapsiperhepolitiikasta? Samaa propagandaa on luettavissa esim. Rosa Meriläisen blogista, joten turhaan mussutat.



Noh, kaksinaismoralistille on erittäin vaikea opettaa, missä kohtaa hän muuttaa tarinaansa ja vaihtaa edustamiaansa periaatteita lennossa. Tämä on myös psykologinen ongelma, eikä itseasiassa tämän ketjun aihe.



Ei ole minun velvollisuus miettiä sinun ja lapsiesi kasvatusta koskevia ongelmia. En saa tästä mitään palkkaakaan ja viisauttakin ehkä sen millin verran.

Mutta jos väität, että perheemme lastenhoitoratkaisuja emme ole itse määritelleet, vaan perheemme ulkopuoliset tahot, riittää, että MINÄ tiedän tästä hoitovapaaoikeudestani. Suomalaiset ovat varsin hyvvin keskimäärin tietoisia oikeudestaan hoitovapaaseen. Senhän todistaa se, että he osaavat tätä oikeuttaan käyttää. Mitä ihmettä oikein mussutat?



Miten tämä liittyy perheemme lastenhoitoratkaisuihin? Tai edes yleensä siihen, miten nämä asiat pitäisi perheissä ratkoa?


En nyt luonnehtisi hoitovapaaoikeutta kovin tuoreeksi, kun se siis oli olemassa jo esikoiseni aikaan (nyt 20 v.). Työnantajan tietämättömyys laista ei muuten estä työntekijää käyttämästä lainmukaisia oikeuksiaan. Työnantajalla on kyllä velvollisuus ottaa asiasta tarvittaessa selvää ja mahdollistaa työntekijöidensä oikeuksien toteutuminen.



Tietenkin. Niinkuin kaikessa muussakin olen sidoksissa sen maan lainsäädäntöön, jossa asun. Lainsäädäntö kuitenkin antaa vain raamit eikä useinkaan määrittele tarkalleen, miten kunkin on yksittäisissä tilanteissa toimittava. vaihtoehtoja lastenhoitoratkaisuissa on monia, kaikki ihan laillisia. Miksen voisi sanoa, että voin niistä itse perheellemme sopivimman valita? Ihan niin kuin voin valita opiskelualan, johon pyrin tai työpaikan, johon hakeudun. Onhan opiskelupaikkavalintanikin varmasti sidoksissa siihen, että sellaista paikkaa ylläpidetään eli näihin 'ulkopuolisiin tahoihin'.

Syytit minua tämän kysymyksen politisoinnista. Miksi siis nyt itse vedät tämänkin poliittiseksi? Onko väitteesi se, että kaikki yksityisasiammekin ovat poliittisia, koska niihin väistämättä vaikuttaa mm. lainsäädäntö?



Mikä laki määrää minut tekemään nimenomaan kokopäiväistä työtä eikä salli osa-aikaisuutta? Minkä kokoaikaisuutta vaativan työnantajan palvelukseen minun voidaan vaatia menevän ilman omaa suostumusta? Laki ei vaadi minua pitämään / jättämään pitämättä hoitovapaata, ei sitä voi vaatia myöskään työnantaja. Laki antaa minulle nimenomaan oikeuden ja mahdollisuuden päättää tästä asiasta itse.



Kun työpaikassa on henkilökuntaa n. 25 henkeä, on se hallinnollinen byrokratia suhteellisen kevyttä. Työnantajani / esimieheni on varsin lähikosketuskessa siihen työsuoritukseeni. Jos kovin huonosti kykenisin näitä 'työelämän sääntöjä' noudattamaan ja jättäisin työtehtäväni suorittamatta, siitä tulisi jo ensimmäisen neljän tunnin aikana valittamaan esimiehelleni n. 70 oppilaan vanhemmat. Väitteesi siitä, ettei esimieheni ole 'huomannut' kymmenen vuoden aikana, kuinka huonosti kykenen työstäni suoriutumaan on kyllä jokseenkin naurettavan avuton. Luuletko ihan oikeasti olevasi pätevä muutaman nettikirjoituksen peruteella arvioimaan kykyäni sekä työntekijänä (tietämättä, millä alalla edes toimin) että vanhempana? Voisitko vielä suorittaa etänä jonkun terveystarkastuksen ja kuntokartoituksen?



Kerro nyt viisaampana ihmeessä, miten perheissä pitää päättää niistä lastenhoitoasioista. Minun esittämäni tavan olet jo tuominnut.



Oletpas. Olet todennut, että meidän perheessämme ei ole toimittu lasten etua huomioivalla tavalla.



Ai siinäkö työpaikassa olin kiinni, josta nimenomaan irtisanouduin hoitovapaan jälkeen? Minkä ikäisen lapsen mielestäsi voi laittaa päivähoitoon? Millaisia hoitopäivän pituuksia eri ikäisille lapsille suosittelet? Saako koskaan joku muu kuin äiti hoitaa lasta? Millaisin aikarajoituksin se mielestäsi on mahdollista?



Kenelle minä niitä olen delegoinut?



Siksi olenkin hakeutunut työhön, jossa joudun jatkuvasti toimimaan lasten ja nuorten kanssa, koska en pidä lapsista ja koen heidän seurassaan ahdistusta.



Siksi hakeudunkin haalimaan ohjaukseeni oikein lapsiryhmiä, joiden edelle voin sitten oman etuni asettaa ja joiden kanssa voin kilpailla. Minulle ei riitä millään ne kolme omaa, vaan haluan jopa 200 vierasta muksua vielä lisäksi.



Rosa Meriläinen ei kyllä blogiaan vielä silloin kirjoitellut, kun meidän perheessämme mietittiin hoitopaikkoja. Nämä meidän toteutuneet ratkaisumme eivät ole propagandaa, vaan asioita, jotka ovat tapahtuneet - tosin jo jonkin aikaa sitten. Tänäänkin tyttäreni (kohta 15 v.) tulee harrastamaan lajiaan ohjaamaani ryhmään. Tämä ei ole lastenhoitopropagandaa, vaan vain sellainen asia, joka on arkipäivää meidän perheessämme - ollut jo yli kymmenen vuoden ajan. Hän siis on todellakin tiennyt erittäin konkreettisesti, mitä äiti siellä töissä tekee.



Et taida vain osata.



Mutta jos ensin toteaa, että toinen on hoitanut hommat huonosti ja julistautudut itse paremmin asioita ymmärtäväksi, olisi kyllä kohtuullista esitellä se parempi tapa toimia. Minun lastenkasvatusongelmiani et tietenkään kykene ratkomaan, KUN NIITÄ EI OIKEASTAAN ENÄÄ OLE (ainakaan tällä hoitopaikkatasolla, josta nyt väännetään). Mutta oma uskottavuutesi on kyllä haperolla pohjalla, jos et kykene esittämään mitään parempaa vaihtoehtoista toimintamallia edes teoriassa.

Sen sijaan olet kyllä onnistunut paljastamaan, että sinulla ei ole hajuakaan näihin erilaisiin vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvistä järjestelmistä ja säännöksistä, mitä Suomessa on käytössä. Niin kotihoidon tuen myöntämisperusteet kuin hoitovapaaoikeuskin ovat sinulle täysin tuntemattomia. Et erota isyyslomaa, äitiyslomaa ja vanhempainlomaa toisistaan. Tiedätköhän edes, miten niitä lapsia oikein tehdään ja kuinka kauan raskaus keskimäärin kestää?

V**** riitä. Mihin sinä jätät taas lapsesi tässä asiassa?



Enkö minä pyytänyt sinua jo kerran, että katsot sitä metsää puiden sijasta? Käy ostamassa kaukoputki ja katso sillä. Muista kuitenkin kääntää se kaukoputki ensin toisinpäin, eli käytät sitä juuri päinvastoin, miten sitä on tapana käyttää.



Luuletko, että lakipykäliin ei tehdä päivityksiä? Kannattaa tutustua näihin sivuihin, jospa tuota vaikka vähän siitä viisastuisit:

http://www.finlex.fi/fi/



Vielä kun tämä johtopäätös näkyisi tuossa sinun ajattelussasikin, niin voisin pitää kahvitauon.



Siksi, kun et ole vapaa valitsemaan, vaikka se käytännössä siltä tuntuisikin. Jos kykenisit vähän teoreettisempaan ajatteluun, niin olisit tajunnut sen kokonaiskuvankin, johon tämäkin asia oli kytköksissä. Ei minun hyödytä näihin vastailla irrallisesti. Koita nyt kuitenkin olla repimättä siitä mitään egoboostia, että en olisi ollut älyllisesti veroisesi...



...eli jatkossa, en vastaa näihin kontekstista irtirevittyihin kysymyksiin.



Lainsäädäntö on perheen ulkopuolelta perheisiin vaikuttava voima. ULKOINEN.... U-L-K-O-I-N-E-N...



Pointtini tuossa kappaleessa oli osoittaa, että virheitä tehdään kaikesta huolimatta. Aika naurettava opettaja olet, jos kuvittelet, että et tee virheitä. Vaikka olisit ala-asteen opettaja, voit silti sortua virheisiin niiden 'yksinkertaisten' räkänokkien keskellä. Voit oikeasti sortua jopa niin suureen virheeseen, että ne tenavat nauravat sinulle. Täytyy sanoa, että aika vittumainen tapaus olet opettajaksi. Kuinkahan montaa pikkupoikaa olet räiminyt karttakepillä perseelle, kun on hermot mennyt? Ainakin minun persettä sinun tekisi mieli piiskata tyypilliseen telaketjufeministin tapaan.



Onko se ärsyttävää, kun joutuu jopa opettajan asemassa tuntemaan nöyryyttä asioita kohtaan? Kannattaisi yrittää herätä todelliseen maailmaan.



Aivan niin, johan tuo äsköinen herneet nenään imaiseminen osoitti, että mitään todellista nöyryyttä sinussa ei ole tippaakaan. Alat oikeasti vahvistamaan niitä stereotypioita, mitä kuulee puhuttavan ala-asteen opettajista.



Ei hirveästi harmita, minä kyllä pystyn asennoitumaan nöyrästi ongelmiin. Olen oppinut siihen, että vastuuttomia pölvästejä löytyy riittämiin. Sinua sentään lohduttaa tässä asiassa se, että kuvittelet epätoivoisesti politiikan pystyvän ratkaisemaan nämä ongelmat. Ehkä tuo opettajan ammattisi johtaa ennenpitkään siihen, että se oma perhe jää vieraaksi, kun on jatkuvasti erilaisten kakaroiden ympäröimänä.



Sinä et taatusti ole kertonut edes puoliakaan niistä tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet lapsesi kasvamisessa, saati osoittanut itse, että olet ottanut sellaisia asioita huomioon lasta kasvattaessasi. Siitä eniten kertoi tuo tunnustus siitä, että olet projisoinut lapseesi korkeamman tason ajattelumalleja. Ei tuollainen kasvatus systeemeihin itseasiassa eroa millään tavalla uskovaisten tavoista, miten he lapsiansa aivopesevät.



En ainakaan sellaista, jota sinä osaisit fiksusti soveltaa.



Yrität kovasti imitoida herraasi, mutta nainen, koita pitää paikkasi!

Minun pitäisi lakata ärsyttämästä sinua, kun pidät paussia välitunnin aikana. Ei sitä tiedä, kenen poikarukan sinä komentelet nurkkaan, että saat siinä samalla toteutettua sen fantasian, että se olisinkin minä, jonka sinne nurkkaan komensit.

Öh. Ei sitä hoitovapaata lapselle myönnetä, kun ei sillä lapsella ole työpaikkaakaan.



Hoitovapaaoikeuden tämän päivän määrittelyt tai muutokset eivät ole voineet vaikuttaa lähes 20 vuoden takaisiin perheemme sisäisiin päätöksiin. Mutta edelleen hoitovapaa kyllä on työnantajan mielipiteestä riippumatta myönnettävä.



Sinuun en koskisi pitkällä tikullakaan.

Siksi nurkkaan komentaminen fantasiana palvelee paremmin mielihyvääsi. Sinä et tietysti huomioinut tätäkään seikkaa, kun et ole hankkinut vielä sitä kaukoputkea.

Ei tulisi mieleenikään liittää sinun säälittävää hahmoasi johonkin fantasiaani. Olet liian yhdentekevä ilmiö.

Niin yhdentekevä, että olet vaivautunut väittelemään kanssani monta päivää. Olet kyllä maailman paras henkilö valehtelemaan itsellesi, mutta tämän faktan olen kaivanut sinusta irti jo ajat sitten.

Teen paljon sellaisia asioita, jotka ovat jokseenkin yhdentekeviä. Luen - jopa ostan - joskus naistenlehtiä tai tusinadekkareita, asettelen kukkia maljakkoon, petaan sänkyjä, haravoin pihatietä tai järjestän tavaroita kaapeissa. Mutta voisin hyvin jättää nämä asiat myös tekemättä, eikä sillä oikeastaan olisi suurempaa vaikutusta yhtään mihinkään. Luultavasti niiden tilalta tekisin jotain muuta vastaavan yhdentekevää, koska joskus on hauskaa tehdä jotain totaalisen turhaa ja tarpeetonta. Ihan vain huvikseen.

Ehkä tämä sinun kiusaamisesi kauheilla telaketjufemmarikommenteilla on minulle vähän samaa kuin pikkupoikien harrastama siipien repiminen kärpäsiltä. Hyi minua.

Halveksit naisellista elämäntyyliä ja tyypillisiä asioita, joista joista jotkut naisevat saavat mielihyvää, mikä on stereotyyppifeministille ominaista.



Minä en naura ideologialle, jonka suurinosa naisista ymmärtävät tasa-arvon kannalta päin helvettiä. Se on vain suuri tragedia ja menetys.

Mutta älä huoli, sikariporras™ ottaa huomioon kitisevimmätkin naiset. Niistä meillä on runsaasti kokemusta.