KESKUSTELU

Itse olisin huolissani jos leikkausta kompensoitaisiin lääkkeillä.

Syy jota pitää hoitaa on mielstäni se kysymys miksi suurin osa ihmisistä sairastuu näihin ns rappeumasairauksiin enenevässä määrin. Se pitää totuudenmukaisesti selvittää. Henkilokohtaisesti näkisin parhaana sen että ihmisen sisäsyntyistä kykyä estää sarauksien puhkeamista tuetaan ja sen luonnollista toimintaa pyritään optimoimaan. Tämä on ns. "ideologiani". Nyt on niinsanotusti luovutettu joka rintamalla ja leikellään sieltä auki "putkia" missä on pullonkaulat mutta ongelmahan on koko kehossa ei se ole pelkästään esim siellä kaulavaltimoissa. Se rappeutumisen ogelma on ihmisen joka solussa, ongelma vain näkyy yksilöllisesti eri rappeumatauteina ja eri paikoissa.

Diabeteksessä piikitetään insuliinia, kilpirauhassairauksissa annetaan hormoneja,syövässä pommitetaan säteillä ja leikellään veitsellä ja lisää kasvaimia tulee silti nurkan takaa. Psyykkisissä annetaan mielialalääkkeitä, mitkään näistä eii todella paranna siitä taudista jota sairastetaan ja tämä lähestyminen koetaan lääketieteessä hyväksyttävänä ?

Olenko minä ainoa jota tämä konsepti häiritsee?

Ymmärrän kyllä businessaspektin tässä; hoitaminen loppuelämän ajan tuottaa toki enemmän rahaa hoitoa tuottaville organisaatioille per potilas kuin se että potilas todella parannettaisiin Ko. sairaudesta.

Minulla on joitain todella huonoja kokemuksia oikeista lääkäreistä, joihin sisältyy yksi aivan käsittämätön juttu, jossa lääkäri ei tiennyt mitään yhdestä todella tärkeästä asiasta koskien terveyttäni. Jouduin itse asiaan perehtymään ja hakeutumaan itse erikoislääkärin vastaanotolle. Totuus on se, että omasta terveydentilastani ja siihen liittyvistä asioista tiedän enemmän kuin kukaan lääkäri. Puhumattakaan satunnaisesta yleislääkäristä.

Vastuu omasta terveydestä on henkilöllä itsellään.

Mutta pitääkö nämä toimenpiteet ja syihin pureutuminen mielestäsi kohdistaa yksilöihin vai näetkö myös syinä sen ympäröivän kulttuurisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa yksilöiden on elettävä? Itse pidän myös siihen yksilötasoon pysähtymistä aika tavalla vain oireiden hoitona, kun se sylttytehdas saattaa olla yhteiskuntamme tavassa toimia ja kulttuurisissa käytännöissämme. Tämä taas ei enää varsinaisesti ole pelkästään lääketieteen alaa, vaikkakin lääketiede voi toki omalta osaltaan yrittää osoittaa kohtia, joissa mennään pahasti karille ja aiheutetaan lopulta sairastumisia.

Hyvä esimerkki voisi olla vaikkapa tupakointi. Siinä on mielestäni jo otettu askelia sylttytehtaisiin puuttumisen suhteen, vaikka vieläkin ollaan puolitiessä. On surkuhupaisaa, että tupakkateollisuuden annetaan edelleen leikkiä, ettei sairauksien ja tupakoinnin yhteyttä voida aukottomasti todistaa (joten sitä ei ole), vaikka asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Hyvää on se, että tupakointi-intoa on vähennetty tekemällä se hankalammaksi ja määrittelemällä tupakoitsija "seurasta poistujaksi", kun aiemmin tupakoimattomat sopeutuivat tupakointiin joko tyytymällä savuiseen ympäristöön tai poistumalla paikalta. Myös se tupakoinnin "hienous" on karissut, kun tupakointi ulkona värjötellen ankeilla mestoilla näyttää lähinnä säälittävältä eikä ihailtavan coolilta.

Miksi yhteiskunta saisi pestä kätensä monissa elämäntapoihin liittyvissä sairauksissa, vaikke se sallii niihin houkuttelemisen? Miksi on vain "oma vika", jos stressaantuu, syö vääränlaista ja liian prosessoitua ruokaa, ei liiku riittävästi jne? Vaikka tapanamme on päivitellä jenkkitapoja, jotka tekevät lihasvoimin liikkumisen lähes mahdottomaksi autoilun ehdoin ympäristöä rakentaessaan tai roskaruuan suosimisen halvemmaksi ja helpommaksi kuin terveellisten eineiden valitsemisen, niin eiköhän meillä itsellämmekin ole aika paljon korjaamisen varaa. Ihmiset ovat sen verran yhteisöeläimiä, että on aika tekopyhää ongelmien ilmetessä muiden syyttää vain yksilöä itseään vääristä valinnoista. Usein kyse on ennemminkin siitä, että kaikki eivät ole yhtä hyvin varustettuja kestämään nykyistä elämäntapaa.

Elämä johtaa kuolemaan, oleellista on se kuinka kauan elimistömme pystyy pitämään balanssinsa "aikaa vastaan "jotta se toimii ns terveenä, tässä on koko homman juju, ympäristö on mitä on, se on loppukädessä on elimistön heikkoutta / vahvuutta miten se ne "stressorit" pystyy hanskaamaan.

Toki tässä pystyy myös käyttämään ajattelua ja älyä hyödyksi , vahvuudet ja heikkoudet tunnistettuaan itsessä ei jää siihen ympäristöön jossa ei pysy terveenä, henkisesti tai fyysisesti, karkeasti yleistettynä.

Provosoiva sanonta; "ei pala tulessa ei kastu vedessä"..mitä ajatuksia se herättää ?

Kummasta kannattaa aloittaa; itsensä "vahvistamisesta" vai maailman muuttamisesta suopeammaksi minulle? Kumpaan on enemmän ns. rahkeita, yksilöllä?

Juuri näin, hyvin pohdiskeltu, sanottu!

Mutta ethän sinä kohdistanut omaa muutostavoitettasikaan yksilöön, vaan järjestelmään. Kritisoit yleistä tapaa terveydenhoidossa keksiä uusia hoitoja, kun pitäisi ennaltaehkäistä.

Kaikilla ei ole erinomaista valmiutta "tunnistaa heikkouksiaan" tai "käyttää ajatteluaan". Usein tietoakin on, mutta ei siltikään kykyä toimia oman pidemmän tähtäimen etunsa mukaisesti. Juuri tästähän on kyse, kun voidaan havaita esim. koulutuksen ja hyvän terveyden korreloivan. Onkin aika hassua, että kutsumme edelleen monia sairauksia elintasosairauksiksi, vaikka itse asiassa länsimaissa näistä sairauksista kärsivät eivät ole elintasoltaan kärkipäätä, vaan ennemminkin alempaa tasoa edustavia. No - elintasoonhan sairastaminen silloinkin toki liittyy...

Aina ei edes ole kyse vain välinpitämättömyydestä, sillä joillekin jo yleisesti kohtuullisina pidetyt alkoholi- tai ruokamäärät ovat liikaa. Onkin aika inhaa syyllistää yksilöä vääristä valinnoista, jos epäonnekseen on vain sattunut saamaan jonkin erityisen alttiuden sairastua nykyisistä elintavoistamme. Vastaavasti toinen yksilö vieressä voi aika vapaasti elää epäterveellisesti koskaan sairastumatta. Onko ulkopuolisilla todella otsaa syyttää tätä epäonniset geenit saanutta kyvyttömyydestä itsehillintään ja samalla ohittaa sen viereisen käytös, joka oikein yllyttää niihin epäterveellisyyksiin? Kuinka paljon meidän itse asiassa pitäisi olla vastuussa toisistamme? Olemmehan saman tapakulttuurin edustajia ja taipuvaisia vaatimaan muiltakin käyttäytymisen yhdenmukaisuutta.

Toki itsellä on omaan terveyteen eniten kykyä vaikuttaa. Mutta eipä se ilmansaasteista kärsivä astmaatikko hirveästi voi pääongelmaan puuttua. Eikä lapsi lopulta kauheasti voi vaikuttaa siihen, jos ympäristö totuttaa lohduttautumaan sokeria ja rasvaa syömällä . Olisi inhimillisempää myös hieman ymmärtää, ettei ehkä kaikki puutteellisuutemme ole tyystin omissa käsissä, vaikka toki päävastuussa elämästämme olemmekin. Itse asiassa erittäinkin pääsemättömästi vastuussa, koska kukaan muu ei meidän elämäämme joudu "kärsimään" samalla tavalla kuin me itse.

Kumpikin on välttämätöntä, jos terveytensä haluaa maksimoida.

Koko maailmaa ei tarvitse muuttaa, vain oma välitön ympäristö.