KESKUSTELU

Kuinka ollakaan tänään kun seisoskelin kirjakaupassa ja siellä haisi jostain syystä ulosteelle (ehkä viety jotain alleen paskonutta penskaa kärryissä juuri äskettäin paikan päällä) tuli mieleeni että mitenkähän kestäisi sen että yhtäkkiä tulisi niin voimallinen ripuli että laskisi huonot housuihinsa julkisella paikalla. Itse olisin valmis melkeinpä itsemurhaan moisen nöyryytyksen jälkeen, ja kuitenkin on saanut silloin tällöin lukea netistä miten ihmisille on moista käynyt - ja ovathan he elossa kun ovat kertomassa. - Varmaankin tähän joku hapannaama tulee nyt sanomaan että on sullakin murheet, vanhana sitten töräyttelet vaippoihisi vahingoniloisesti virnistellen että saa joku hoitorobotti siivota jätökset... Mutta jokaisellahan on ne hänelle ominaiset pelkonsa ja suurimman häpeän aiheet.

Huomasin kyllä jo nuorena että jotkut ihmiset pyrkivät tekemään julkisesti mitä vastenmielisimpiä asioita joko ajattelemattomuuttaan, välinpitämättömyyttään tai ehkä jopa sen vuoksi että esiintymällä roisilla tavalla he saavat muut turtumaan itseensä niin että mikään mitä he tekevät ei aiheuta muissa enää minkäänlaista reaktiota. Ollessani opiskelemassa muuan luokkatoveri (tyttö) puristi julkisesti finninsä tyhjäksi ja juoksi ympäri luokkaa esittelemässä tuotosta kavereilleen. Että tämmöistä meininkiä. Eräällä keskustelufoorumilla missä olen viimeaikoina liikkunut on puolestaan (jälleen nuori) nainen kuvaillut mitä hänen peräsuolelleen tapahtui anaaliaktin jälkeen, joten onhan näitä ihmisiä, jopa naispuolisia, joilla ei paljon häpeän tunteet niskassa paina.

Kysymys on ehkä pitkälti siitä millainen suhteellisuudentaju ihmisellä on. On sellaisia jotka osaavat ottaa asioita varsin kevyesti, on niitä jotka ottavat joitakin jonkin toisen ihmisen syvästi paheksumia asioita kevyesti. Äärimmäisen tiukan kannan ottava ei näe että olisi olemassa minkäänlaista harmaan asteikkoa, hänelle on vain joko-tai. Toisessa päässä ovat siveyden sipulit ja moraalin kuninkaat, toisessa suuret syntiset.

Itse näkisin että on aina parempi mitä enemmän mennään suvaitsevaiseen, luonnolliseen ja hötkyilemättömättömään suuntaan. Häpeää meillä riittää ihan tarpeeksi kärsittäväksi asti, ja pääasiassa häpeää voisi tuntea vaikka siitä että on oikeasti ja tahallaan tehnyt konkreettista pahaa eläville olennoille. Mutta kuka jaksaa ja osaa hävetä sitä että polttaa tupakkaa ja osallistuu sademetsän tuhoamistalkoisiin? Se metsähän on niin kovin kaukana että viis me siitä...? Ei, parempi kun kytätään sanomalehdistä kenen ihmisen tällä kertaa olisi syytä hävetä yksityiselämänsä sekoilujen vuoksi...

***

Häpeästä pääsee mietiskelemällä oliko se häpeän aiheuttanut juttu nyt sittenkään niin maailmat kaatava asia. Jos on tullut tapettua tai raiskattua, en osaa kyllä sanoa että miten sellaisen teon aiheuttamasta häpeästä pääsee yli, kun helposti tulee mieleen että olisi parempi kun tajuaisi hävetä loppuelämänsä... Mutta kaikki pienemmät asiat: ovatko ne tosiaan niin merkittäviä että pitäisi kiduttaa itseään iät ajat?

Hävettää niin että en viitti edes mainita mikä.

olen havainnut, että mitä häpeällisempiin tilanteisiin joutuu niin sitä enemmän uskaltaa tehdä ja vähemmän välittää siitä mitä muut ajattelevat. häpeään ei kuole, mutta se kasvattaa ja opettaa nauramaan itselleen.

Elämän turhuuden suoma immuniteetti on suojannut minua häpeältä. En koskaan ole kyennyt ottamaan mitään niin vakavasti, että sitä olisi ollut syytä katua jälkeenpäin.

Mietit muiden häpeällisiä tekoja ja huomaat etteivät muut välttämättä jaksa vatvoa sinunkaan häpeääsi niin paljon kuin sinä itse.

Kiitän suomalaista metsää. Hyvinkin kaupunkimaisessa ympäristössä oli pelastava metsäinen vyöhyke, jonne ryntäsin... aah. Tänä kesänä keskellä todella piskuista kylää ei muuta kuin pyörä ojaan ja kolmisen metriä ylös, kymmenen eteenpäin ja kaksi alaspäin ja töräyttämään terveiset sammalille. Luonnon palvelu pelasi, kun oli sopivan kosteaa pyyhittävää saatavilla.

Kunnioitan syvästi metsää.

Suomalaisilla on hyvin heikko näkökyky sanojen taakse, johtuen
tasapaksusta ja homogeenisesta ääriluterilaisesta taustasta. Sana
HÄPEÄ pitää sisällään niin paljon, että asialle pitäisi olla eri ilmaisumuotoja.


Mielestäni olisi syytä suuressa osassa, kuteen mainitussa housuun paskomisessa julkisessa paikassa, puhua enneminkin nolostumisesta ja nolosta tilanteesta, kuin häpeästä.

Kunniamurhista on puhuttu. Ne tietävät kaikki. Niissä on kyse häpeästä. Suvun ja vanhempien häpäisemisestä, eli kunnian tahraamisesta. Niissä kuollaan häpeän vuoksi. Itsemurhissa kuollaan häpeän vuoksi. Ei siis perustellusti kannata väittää niinkään, ettei häpeään kuole.

Tämän kirjoitin siksi, että on hyvä nähdä myös sanojen taakse. Olen koittanut jälkikasvulleni joskus opastaa murkkuiässä, että minimalismi on hyvästä ilmaisussa, koska silloin jää pelivaraa asteikon yläpäähän.

Eräs ei ohimennen tuttu (nainen) oli DP (double penetration) asennossa kun iskä pamahti huoneeseen. Hengissä on.
Toinen ohimennen tuttu (nainen) päästi peppuleikeissä pökäleen peitolle. On hengissä.
Yksi tuttu paskoo housuihinsa säännöllisin väliajoin. On hengissä.
Eräs joutuu pyytämään välillä apua katetrinsa kanssa. On hengissä.
Diipimmästä kamasta olen hiljaa.

Eli ihan hyvinhän sitä pärjää.

Nii joo. Pitää nyt kristillisesti jakaa jotain omiakin. Kerran juoksentelin sienissä alastomana kaverin kämpässä täysiä huutaen. En kuollut. Kerran tuikkasin vahingossa kakkoseen. Kukaan ei kuollut.

Äärimmäisestä häpeästä tulee mieleen kirja Papillon ja kuvaus siitä, kun rivissä seisovien vankien luokse tulee lehmä ja peruuttaa tietyn vangin eteen. Vanki, tämä neekeriukko, muuttui häpeästä harmaaksi.

En muista kuvattiinko kirjassa, tuliko aijästä maikölzäkson vai miten kävi.

Muuten selviytymisessä pitää olla sujut itsensä kanssa asiaan tai tapahtumaan johtaneiden syiden tai olosuhteiden kanssa. Seuraukset täytyy osata hyväksyä myös peruuttamattomina.

Onkohan tuolla häpeällä enää kovinkaan paljon merkitystä, kun niin moni häpäisee itsensä vapaaehtoisesti mediassa ja netissä, ihan silkkaa tyhmyyttään?

Olen kuullut tuollaista sattuvan enemmänkin. Kyseessä lienee varsin yleinen navigointivirhe, joka tyypillisesti johtuu vakavasti rehevöitymään päässeestä maastosta.

Ei, kyllä joudun ottamaan sataprosenttisen vastuun tilanteesta, sillä en hirveästi navigoinut.

Joo, no liukkaalla pihalla joskus lipsahtaa...ei siinä mitään hävettävää lie...

Ai pahus, sekoitin nyt kaksi hyvin eri asiaa keskenään. Nuo perustelut tulivatkin suunnistajilta, jotka eivät jälkeenpäinkään osanneet sanoa, kumpaan lemmenluolaan tuli eksyttyä.