KESKUSTELU

Nyt taisi johonkin kipuhermoon kolahtaa. Sori jos koit viestini tuputtamisena.

Mielestäni hyvä elämä on sellaista, jossa uskallat tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä ilman, että pelkäät toisten reaktioita.

Pienenä sivuseikkana kuitenkin kannattaa tiedostaa biologiansa rajat. Jos haluaa vaikka lentää ilman siipiä katolta, niin kannattaa ehkä miettiä uudestaan, vaikka se tuntuisikin aluksi hyvältä ajatukselta.

Höpö höpö. Käsittelen mitä tahansa aihetta pitkään ja perusteellisesti, joten ei kannata ainakaan senttimitta tanassa yrittää päätellä koska sattuu ja koska ei. Olen jo melkoisen tottunut ja immunisoitunut näihin lapsia tehneiden näkemyksiin että lapsi tekee elämästä hyvän. Jos on laittanut ehdointahdoin lapsia, niin pakkohan niin on ajatella. Onkin tehnyt mieli virnuilla tähän ketjuun että kuinkahan moni ihminen kehtaisi kertoa kuolinvuoteellaan katuvansa sitä että teki lapsia... Vaikkapa tyyliin "kadun että synnytin kersoja, römpsä räjähti ja sen jälkeen elämä meni vituiksi eikä kellään ollut enää kivaa". Mutta eipä naisihmiset kehtaa moista sanoa, ja tuskinpa kauhean monelle ilmaantuukaan joka eritteen pidätyskyvyttömyyttä synnytyksen takia. Se nyt ei kuitenkaan ole se pääsyy miksi minä en tehnyt mukeloita, että eipä tarvitse kenenkään tulla haukkumaan pinnalliseksi. Kunhan vain heitän hurttia huumoria... nauratti se ketään tai ei.

Mutta oikeasti. Olen kyllä havainnut joidenkin ihmisten katuvan lapsenlaittoaan. Omien sanojensa mukaan isäni toivoi ettei meitä muuta perhettä edes olisikaan. Ja yksi työkaverini oli sitä mieltä että heti kun hän saa vahinkolapsensa 18 v ikäiseksi, niin tytteli lentää kotoa kuin leppäkeihäs. Kävi kyllä sääliksi sitä tyttöä, juopon yh-äitinsä vuoksi. Ihan fiksu 6-vuotias kyllä sinänsä, silloin ammoisina aikoina.

Ymmärrän sen kyllä että toiset eivät ymmärrä valintoja jotka sotivat kaikkea sitä vastaan mitä itse pitää hyvänä ja tärkeänä. Enkä jaksa siitä enää kauheammin pillastua. Joitakin vuosia sitten tuntui ahdistavalta että joku tuli kauhean iholle tunkien ja "rasvaisesti" lässyttämään lapsenteosta, tajuamatta miltä se tuntuu kun ei tunnu miltään, eli ei ole sitä äitinä olemisen viettiä ja hinkua. Olen kyllä mietiskellyt toisinaan että isäksi saattaisin sopiakin, jos ei isänä olemisella ajatella pelkästään liikunnallisia harrastuksia, vaan sitä että on se vähän etäisempi vanhempi. Olisihan se kiva selittää maailman ihmeellisiä ilmiöitä tiedonjanoiselle ihmistaimelle, mutta kun ne eivät aluksi ole sitä, eivätkä myöskään lopuksi. Se on niin lyhyt se aika jonka ajan lapsi olisi sellainen minkämoista kohtaan kykenen tuntemaan lievää kiinnostusta koska olen itse sellainen että tykkään tonkia ja tutkia kaikenlaisia asioita, ja jossain vaiheessa lapsetkin ovat sellaisia. Kunnes sitten kaveripiiri vie mennessään ja muuttuvat pinnallisiksi ja epävakaiksi teineiksi.

Jos löytäisin sisäisen biseksuaalini ja kohtaisin naisen jota voisin rakastaa, en tiedä josko osaisinkin jonkinlaisena uusiovanhempana ollakin jos sillä toisella olisi lapsia. Mutta toistaiseksi en ole kyennyt innostumaan naisista fyysisellä tasolla, vaikka psyykkisellä tasolla nainen saattaisi olla vastaus kaikkeen kaipuuseeni. Monet nelikymppiset miehet ovat jotenkin pelottavan äreän näköisiä, ja pelkkä kaveruus naisen tai miehen kanssa ei kohdallani riitä, koska taidan tarvita vähän läheisempää ja kokonaisvaltaisempaa toveruutta kuin satunnainen kaveeraaminen silloin tällöin. Kaveruudestahan minulla ei kauheasti kokemuksia ole paitsi eksien kautta. Kun muistelee miten esim. erään tuntemani miehen kanssa olin liftaillut ympäri Suomea ja palasimme kaupunkiin myöhään yöllä eikä busseja enää kulkenut ja mies soitti kaverilleen että voisiko hän hakea meidät yöksi suojaan, ja tämä ei viitsinyt ja meidän piti olla teltassa yötä kaupungilla jossain puskassa, niin en kyllä kauhean otettu ole siitä mitä "kaverit" toistensa hyväksi tekevät. Eli eivät näemmä mitään. Kyseisellä tyypillä syynä ettei voinut auttaa meitä oli se että piti nähdä joku tv-ohjelma - mitäs siitä että jätkällä oli myös videolaite jolla nauhottaa.

Omasta ekasta eksästäni kaverina on kyllä parempia muistoja ja kyllä joihinkin ihmisiin voi ihan oikeasti luottaa. Pelkään vain ettei minulle riitä sellaiset ihmissuhteet joissa toinen saa päähänsä oikutella miten lystää eikä tiukan paikan tullen ajattele ollenkaan miltä toisesta tuntuu.

Lapsen kanssahan ihmissuhde on erityisen yksipuolinen, eli olisit itse yksinäsi vastuussa kaikesta, mutta mitään tasaveroista kumppanuutta ei voi odottaa. Kuulostan varmaan joltain avuttomalta reppanalta tässä nyt, mutta se mitä ajan takaa on vastavuoroinen, tasapuolinen ihmissuhde kaltaisensa ja vertaisensa kanssa.

Se olisi sitä hyvää elämää jos semmoinen suhde olisi.

Mutta eihän nämä asiat tietysti sillä miksikään parane että ne miettii, vaikka ne miettisi kuinka pitkälle ja perusteellisesti.