KESKUSTELU

Ihmisen elämä on tyypillisesti 80 vuoden mittainen. Joillakin lyhyempi, monilla pidempikin. Pelkästään aikuisikä kestää useita kymmeniä vuosia. Siitä se vaihe, kun perheessä on alle kouluikäisiä lapsia, kestänee tyypillisesti jotakuinkin 10 vuotta. Miksi juuri tämän kymmenen vuodenkin aikana ihmisten pitäisi saada painotettua kaikkia elämänalueitaan jopa päivittäisessä ajankäytössään tasapuolisesti? Miksei voida hyväksyä sitä, että elämässä on sellaisia ajanjaksoja, jolloin jokin osa-alue nousee ajankäytöllisesti tai tärkeydessä pääosaan muiden jäädessä hetkeksi vähän pois fokuksesta?

Muutenkin - ainakin itselläni - jatkuvasti vaihtelee se, mikä asia painottuu erityisen tärkeänä. Joskus se on perhe, joskus se on työ, joskus se on lapset - tai joku lapsista erityisesti, joskus se on puoliso, joskus ihan itsekkäästi minä itse. Ei tämä silti tarkoita sitä, että kaikki muu olisi hylätty tai vähemmän tärkeäksi noteerattu. Aina nämä vaiheet - oikeastaan onneksi - eivät mene puolisoillakaan aivan tasatahtiin. Lastenkin kannalta tietty 'vuoroveto' on mitä toimivinta. Jos toisella on juuri väikkäri valmisteilla, onkin toisella mahdollisuus ottaa työrintamalla vähän iisimmin ja panostaa siihen perheen arjen pyörittämiseen vähän reilummin.

Kun perheessä on hyvin pieniä lapsia, on varsin tavallista, että juuri tämä asia määrittää niitä ajankäyttövalintoja erityisesti. Monilla on taipumusta haluta vähän enemmän, kuin mihin oikeastaan aikaa ja energiaa riittää. Lyhytaikaisesti on kyllä mahdollista venyäkin ja tehdä jopa 'pieniä ihmeitä'. Tämä venyminen on helpointa silloin, jos tosiaan tuntee tämän myös palkitsevan. Mutta jos todellisuus - joko töissä tai kotona - onkin oikeastaan jotakin muuta kuin toivoisi, ei edes työmäärän vähentäminen poista stressiä ja turhautumista.

Jään miettimään, kummasta oikeastaan onkaan kyse: Siitä, että työ todella estää perheen kanssa olon vai siitä, että se työ ei tunnukaan oikeasti tarpeeksi palkitsevalta suhteessa energiaan, jonka se vie? Samoin se 'perheeseen panostaminen' ei aina välttämättä olekaan ihan niin idyllistä kuin sen mielessämme etukäteen kuvittelemme. Realismi tunkee sisään väkisin viimeistään silloin, kun kolmelta aamuyöllä siivoaa katraan vatsatautiepidemian tuotoksia itsekin sairaana hoippuen.

Omien ikätovereitteni - 40-50 -vuotiaiden - kuulen usein pohtivan, onko se oma työ sittenkään oikeastaan sitä, mitä elämältään haluaa. Se stressaakin edelleen ja turhauttaa, vaikka lastenhoito ei sen kanssa enää pitkään aikaan ole edes kilpaillut valintana. Eli eipä tuo resurssien suuntaamisen ongelma poistu vielä silloinkaan, kun nämä ajankäyttöä kuormittavat tekijät noinkin paljon vähenevät. Ehkäpä se stressi tuleekin tässä vaiheessa siitä, että elämä ihan oikeasti alkaa näyttäytyä rajallisempana. 'Oman ajan' loppuminen siintää näköpiirissä yhä selvemmin, kun huomaa kohta olevansa sukupolvien jatkumossa se vanhin lenkki.

On aika vaikeaa tunnistaa edes sitä, mitä todella itse elämältään haluaisi. Sitten se pitäisi vielä sovittaa yhteen muiden perheenjäsenten elämäntavoitteiden kanssa ja löytää tälle kaikelle yhteinen 'aikataulu'. Nykyihminen taitaa olla osittain siksi lähes tuomittu tyytymättömyyden ja riittämättömyyden tunteisiin, koska meille tarjoillaan niin monia mahdollisuuksia.

Olemme saman ongelman edessä kuin luokkaretkeläinen karkkitehdasvierailulla. Olisi pohjaton määrä herkkuja vapaasti saatavana, mutta kun ei kykene millään niitä loputtomasti suuhunsa ahtamaan. Sitten seuraavana päivänä harmittaa: "Miksen syönyt silloin enemmän suklaata, kun olisin ihan vapaasti saanut?"

Samoin me kotona harmittelemme sitä, mitä töissä voisi / pitäisi tehdä ja töissä ikävöimme perheen yhteisiä puuhia. Tämä dilemma ei ratkea jättämällä työ tai jättämällä perhe. Silti jatkaisimme tyytymättöminä pohtimalla, oliko se 'oikea' valinta ja miltä elämä tuntuisi, jos olisi tehnyt päinvastoin. Mikään tietty valinta ei takaa onnellisuutta tai tyytyväisyyttä, jos et pysty hyväksymään sitä, ettet välttämättä koskaan ehdi tehdä kaikkea tai saada elämää 'valmiiksi'. Ainakaan et koskaan pysty tekemään kaikkea sitä, mitä MUUT pitävät tärkeänä ja tarpeellisena ja hyvän elämän / ihmisyyden ehdottomana vaatimuksena.

Eikun olen niin perinteisen naisellinen, että juurikin teen kaikenlaista tyypillistä naishömppää. Olisin toki voinut näihin 'yhdentekeviin' harrasteisiini kirjata yhtä lailla moottoripyörän kiillottamisen tai työkalupakin järjestämisen, mutta niitä jostain syystä teen todella harvoin. No työkalupakkeja kyllä vähän järjestelenkin, kun ne ovat aina niin kaaoksessa, ettei sieltä löydä mitään.



No sen olenkin huomannut, että jaksat pitää näitä hupaisia keskusteluja kuolemanvakavina asioina.

Kyllä. Poliittisvetoiset puheet ovat aina pelkkää paskanjauhantaa ja kotiinpäin vetämistä ilman, että tarvitsisi itse tehdä mitään asioiden eteen. Siksi en kuvitellutkaan, että sinun kohdallasi pääsisi mihinkään järkevään lopputulokseen ja ilmaiseksi en anna yhtään mitään henkilölle, joka ei koskisi minuun pitkällä tikullakaan.

No ainakin lastenhoidon järjestämisohjeet olisivat jokseenkiin myöhässä minun kohdallani.

Älä huoli, kyllä sinuunkin sitä siitoshommavipinää saadaan vielä loihduttua. Pääset parantamaan tapasi.

Saattaapa olla se hedelmällisyys enää haave vain. Katsos kun naisilla se biologinen kello tikittää vain aikansa. Mutta vielä vaikeampaa voisi kyllä olla se vipinän loihtiminen. Onneksi mieheni on ehkä vieläkin vahvemmin sillä kannalla, että enää ei vaippaprojektit kiinnosta.

Aika aikansa kutakin. On myös monia muita asioita, jotka eivät enää innosta, vaikka aikanaan niihin innolla paneutuikin. Niin se mieli muuttuu ja kiinnostuksen kohteet vaihtuvat. Onneksi uudet innokkaat nuoret jaksavat vuorostaan...

Mitähän naisellista tuossa on? Minä en tee mitän noista asioista, enkä todellakaan asettele mitään kukkia mihinkään! Mutta silti elän "naisellista" elämää. Olen varmaan telaketjufemakkolesbo kun en lue naistenlehtiä enkä petaa sänkyäni...

Sänkyjä taitavat pedata enemmän miehet. Maanpuolustusvelvollisuutta suorittaessa tapa voi tarttua.

No, minä vältyin siltä tartunnalta.

Lusikka soppaan, plopsis.

Anteeksi nyt vain, Feminine ja Shriek, mutta teidän välisessä sanansäilän suihkeessa ei aina oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa. Ikä- ja kokemusero vaikuttaa olevan sikäli hurja, että toinen on jatkuvasti pihalla siitä mitä toinen tarkoittaa. Ainakin Shriek...

Ihan tosi, Shriek, minäkin haaveilen lapsenteosta ja haluaisin mielelläni neuvoja siitä kuinka parhaiten hoitaisin lapseni vailla yhteiskunnan painostuksia suuntaan tai toiseen. Heitäpä pari neuvoa siitä kuinka lapsi kasvatetaan yhteiskuntamallin ulkopuolella? Susilapsiako tarkoitat? Jos vanhempi maksaa veroja (tai saa yhteiskunnan tukia) niin pakostakin Suomen laki ja yhteiskunnan vaatimukset tulevat jossain kohtaa puraisemaan vapaatakin kasvatusta. Vai ymmärsinkö jotenkin väärin? Esimerkkisi liitelivät niin perin korkealla, ettei minunkaltaiseni maallikko pysty konkretisoimaan niitä kovin helposti - toisin kuin Femininen.

Yhteiskunnan vaikutustahan omiin valintoihin ei mitenkään pysty mitätöimään. Joko teet kuten sinun oletetaan tekevän tai yleisesti hyvänä pidetään, jolloin siis 'tottelet'. Tai sitten teet eri tavalla ja oletuksia vasten, jolloin luultavasti joudut ihmettelyn ja arvostelun kohteeksi, etkä välttämättä löydä valinnoillesi myöskään mitään tukirakenteita.

Lastenhoitoa perheessä ratkottaessa saattavat juuri ne pitkän tähtäimen seuraukset jäädä arvioimatta tai vain tuntua niin kaukaisilta tuossa akuutissa tilanteessa, ettei niitä jaksa miettiä. Työelämän ulkopuolella vietetyt vuodet eivät maksa pelkästään silloin, kun se palkkapussi kerran kuussa jää tulematta. Ne maksavat myös pienentyneenä eläkkeenä tulevaisuudessa tai hyökkäävät yllättäen täysimääräisinä niskaan, kun huomaa (johonkin yllättävään tilanteeseen joutuessaan) jäävänsä ilman kunnollista sosiaaliturvaa, kun sen suuruus onkin sidottu palkkatuloihin.

Lohdutukseksi voi ajatella kuitenkin, että lapset ovat yllättävän sitkeitä ja selviytymiskykyisiä. Ihan pikku mokat eivät vielä murenna koko vanhemmuutta. Onneksi, koska kaikki vanhemmat joutuvat sen esikoisensa kanssa uuteen tilanteeseen täysin ilman harjoittelua. Tuskin kukaan koskaan (paitsi ehkä Nina Mikkonen ) on sillä kannalla, että on aina onnistunut 100 prosenttisesti. Riittävän hyvin onnistuu kuitenkin aika moni.

Näin jälkikäteen katsoen näyttää tuo päiväkoti- ja hoitotarveikävaihe kauhean lyhyeltä ja ohimenevältä. Silloin aikanaan se kyllä tuntui loppumattomalta. Ehkä tästä syystä pidän tärkeänä muistuttaa tulevia vanhempia siitä, että ihan oikeasti ne lapset kasvavat aika nopeasti ja tulee myös se hetki, kun he eivät enää olekaan niin tarvitsevia. Silloin saattaa harmittaa, jos on ajatellut loppuelämänsä tarkoituksen olevan pelkkää äitiys tai isyys.

En pidä myöskään ihan terveenä sellaisen mallin tarjoamista, jossa ihmisen elämänsisältö on toista varten oleminen. Jokaisen pitää mielestäni myös - vaikka antaakin 'kaikkensa' rakkaittensa eteen - elää ihan itselleenkin. Vain lapsilleen elävä vanhempi helposti myös 'antaa ymmärtää', että lasten täytyy tämä 'uhraus' jotenkin omilla saavutuksillaan korvata. Että heidänkin elämänsä on samoin vain toisia varten, eikä heille itselleen.

Ennenhän oli esim. enemmänkin tapana, että perheen äiti kantoi rinnassaan lyyraa merkkinä lapsensa yo-saavutuksista. Itselleni tuntuisi oudolta ajatella sitä äidin ansiona. Minulle riittää se lyyra siinä omassa valkolakissa ja lasteni saavutukset tai saavuttamattomuudet olkoot heidän omiaan. Iloita onnistumisista tietenkin voin täysin rinnoin yhdessä heidän kanssaan.

Se aivan alkutaival lapsen kanssa on varmasti aika totaalista lapsen kanssa olemiselle antautumista ja lähes kaiken muun syrjemmälle työntäminen on hyvin luontevaa. Vaarana vain on, että ajautuu tästä muusta elämästään niin kauas, ettei myöhemmin enää löydäkään takaisin. Lapsen kasvaessa tälle muulle kuitenkaan alkaa vähitellen jäämään yhä enemmän tilaa. On älytöntä, jos silloinkin kieltää nämä mahdollisuudet itseltään lapsen etuun vedoten, ja pitää jotenkin kiitoksen arvoisena sitä, että on niin äitiä 24 / 7, ettei voi edes puhua muusta kuin kurahaalareista, hiekkalaatikon tapahtumista ja imetysmuistoista.

Kiitoksia tunnustuksesta. Sinäkään et ilmeisesti ymmärrä strukturalismista mitään, sillä jos nimimerkki Feminine ei pysty kumoamaan jotain minun fundamentaalisia käsityksiä, ei hän pysty vakuuttamaan minua. Kyse ei ole siitä, että minä en ymmärtäisi, mistä hän puhuisi. Kyse on siitä, että minä en nuole persettä ja käännä kelkkaani yhtä vauhdikkaasti kuin hän sitä tekee tai sinä teet, ymmärrätkö? Sen takia minä en tuon tyyppisen naisen kanssa mitään perheitäkään perustaisi, sillä varmasti usea pidemmäntähtäimensuunnitelma olisi kokonaan minun harteillani. Sitäpaitsi, minä en moraalisessa kysymyksissä, mitä tasa-arvokin on, hyppää tavisnihilistien kelkkaan, sillä heidän ajattelulla näyttää olevan harvoin mitään tekemistä käytännönelämän ongelmien kanssa tai oikeudenmukaisuudentajun kanssa.



Yleinen periaate voisi olla tällainen, että vanhemmat eivät märise sortavasta politiikasta ja projisoi ongelmanratkaisumenetelmiään lapselle, sillä se on periaatteessa lähes sama asia kuin lapsen poliittiseen ideologiaan kasvattaminen. Toki ongelmanratkaisun välittämistä lapselle ei voi välttää, mutta sen voi aina tehdä dynaamisemmin kuin nimimerkki Feminine tässä on demonstroinut. Tuo ideologiaan kasvattaminen tukahduttaa lapsen omaa mielikuvitusta ja vapautta. Lapsi saa perintönä vanhempiensa ongelmat niskaansa ja poliittisen lähtökohdan, ilman että hän saisi itse valita elämässä haasteensa, joihin hän haluaa antaa oman panoksensa yhteistä hyvää ajatellen. Vanhempien pitää ns. yrittää absorboida tuota yhteiskunnan harjoittamaa valtaa. Luoda perheensisällä joustavempia tapoja, jotka ottavat huomioon enemmän yksilön tempperamenttisuuden ja tarpeet. Mikäli vanhempi on itsekin henkisiltä ominaisuuksiltaan lapsen tasoa, eikä mitään johdonmukaisuutta tai pysyvyyttä löydy, hän on pelkkä poliittinen nukke ja demokraattinen hammasratas, joka on huono lähtökohta vanhemmuudelle.



Höpsis. Pitää olla kyllä melko pienituloinen, jotta tuo verotus heijastuisi millään tavalla kasvavaan lapseen ja kun palkka on vanhemman tai vanhempien, lapsella on ainoastaan pieni kosketus siihen käytännössä ja sitä myöten todennäköisesti epärealistiset käsitykset, mitä tuolla määrällä voi saada ja mihin se riittää.

Sitäpaitsi, miksi perustaa perhettä, jos se on taloudellisessa mielessä liian riskialtista? Tähänkin on helppo itse vastata. Koska suurinosa ihmisistä ajattelee, että heidän täytyy aina saada vähintäänkin sen verran mitä vanhemmat ovat saaneet, perhe perustetaan oletusarvoisesti ja siihen tähdätään oletusarvoisesti, vaikka se olisi, reaaliteetit huomioon ottaen, todella typerää. Väestönkasvun kannalta ja yhteisvastuulliselta kannalta, perheen perustaminen kannattaisi siirtää tulevaisuuteen tai luopua koko ajatuksesta kokonaan.

Ihmisyhteisöissä pitäisi ottaa oppia leijonien yhdyskunnista. Niissä on sentään arvot kohdallaan. Jotain toivoa on ainakin suomalaisilla, koska meillä on kiekkoleijonat, yksi kansallisen identiteettimme kulmakivistä. Onneksi pian alkavat taas jääkiekon maaottelut, ja meillä miehillä on villaisella painettu lupa toteuttaa luontaisia vaistoja: öykkäröidä, möykätä ja tapella, ja siinä sivussa voi tietysti juopotella tavallista enemmän.

Nykyään, kun maailma on jo valmis, pitää rikkoa ja hajottaa paikkoja, että löytyisi jotain korjattavaa.

Tuossa ei ollut ainoatakaan käytännön neuvoa vaan jälleen pelkkää sanahelinää. Paljon pitkiä lauseita ilman mitään kiinnekohtaa siihen kuinka nuo asiat voitaisiin käytännössä toteuttaa, kuten esim. Feminine on tehnyt.

Milloin vanhemmat märisevät sortavasta politiikasta ja kuinka ongelmien projisoiminen lapaselle ilmenee lapsessa? Kuinka ongelmanratkaisu välittäminen lapselle tehdään dynaamisesti? Mitä tarkoitat ideologiaan kasvattamisella? Sitä että vanhempi pitää hoitovapaan ja lapsi menee tarhaan kaksivuotiaana? Minkälaisen poliittisen lähtökohdan lapsi saa taakakseen? Miksi lapsi haluaisi ajatella yhteistä hyvää? Ja ovatko yhteistä hyvää ajattelemattomat jotenkin "väärin kasvatettuja", kuten esim. sivarit? Mitä tai millaisia ovat tai voisivat olla nuo perheen sisäiset joustavammat tavat jotka ottavat huomioon yksilön temperamenttia ja tarpeet?

Tasa-arvosta tulee koko ajan vaikeampi pala, kun tunteilijoiden määrä vain kasvaa. Tunteellinen ihminen on neutraali ilmaisu keskenkasvuisista aikuisista ja se pitäisi mielestäni ymmärtää.
Tunteellinen ihminen on kaiken hyvän puolesta järkeilemättä mitä se pitää sisällään. Tunteellinen ihminen ei näe kaunista retoriikkaa pidemmälle ja sitä ominaisuutta osaavat poliitikotkin hyödyntää vaalikampanjoissaan.

Järkeilevät ihmiset ovat sanotusti kylmiä ja analyyttisiä, mutteivat sentään maailman napa. He ymmärtävät ettei maailman tule pysähtyä kun heistä siltä tuntuu.

joku saattaa miettiä että miten tämä nyt liittyy taa-arvoon. Se liittyy siten, että kun kaikki tuntevat ansaitsevan enemmän, ei tasa-arvosta saada yhtenäistä käsitystä.
Tunteilijat on usein Kokoomuslaisia, vaikka itseään järkevämpinä pitävätkin kuin vasemmistolaiset. Kattoo vaikka Wikiquoteita, niin vasemmisto on paljon korrektimpi ja analyyttisempi, kuin niin usein kateuteen ja tunteisiin vetoava oikeisto.

Paradoksaalisesti tunteilijoiden 'tasa-arvon' ja idealistinen ultimaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu on este jonka ylittämiselle ei infantiilia auktoriteettiä hakeva oikeistolainen yteiskunta kykene saavuttamaan.

Uskokaa pois. Te ette ole ansainneet puoliakaan siitä mitä teillä on. Te vain vakaasti uskotte niin. (tässä kohta voi huutaa suomisuomisuomi. mutta miski suomalaisuuden pitäisi oikeuttaa teille suhteellisesti suuremmat ansiot työstänne kuin muulle maailmalle, jos Suomen ei tulisi sitä oikeuttaa muille Suomalaisille?)