KESKUSTELU

Monista lähteistä olen lukenut, että DID:tä potevan henkilön eri identiteeteillä (minuuksilla/sivupersoonilla) voi olla myös erilaiset "fyysiset piirteet" erilaisen käytöksen ja eri henkilötietojen jne lisäksi. Mm. Wikipedian artikkeli toteaa näin. Mitähän tällä tarkoitetaan? Sitä, että DID-henkilö eri identiteettien alaisuudessa ollessaan pukeutuu ja ehostautuu eri tavoin? Vai sitä, että hän ainoastaan itse kuvittelee näyttävänsä fyysisesti erilaiselta eri identiteeteissä? Toki se voi tarkoittaa molempia, mutta kiinnostaisi tietää kumpaa tällä oirekuvauksella erityisesti haetaan. Onko jollakulla tietoa asiasta?

Luulisin että sillä tarkoitetaan pukeutumisen lisäksi erilaisia perusilmeitä ja ruumiin kieltä. Nehän vaihtelevat suuresti ja hyvä näyttelijä näyttää yhdessä näytelmässä aivan eriltä kuin toisessa näytelmässä, pelkästään ruumiin elekieltään muuttamalla.

Hyvää luettavaa, tosin jo vuodelta 1974, Reima Kampman "Et ole yksin - tutkimuksia ihmisen sivupersoonista." Mukavan tieteellinen ote kirjaan helppolukuisuudestaan huolimatta.

Sivupersoonailmiön tunnetuksitekijöitä ovat olleet mm. kirjat "Jänis ulvoo", "Sibyl" ja suomalainen "Seitsemän sisarta." Näissä spontaani sivupersoonailmiö on seurausta persoonallisuuden jakautumisesta traumaattisen tapahtuman/tapahtumien vuoksi. Toki se voi ilmetä muutenkin.

"Sibyl" vaiko "Sybil", on tullut luettua. Mikä erottaa sivupersoonailmiön pitkittyneestä post-traumaattisesta stressihäiriöstä? Molemmissa kai tietoisuuteen tulee sirpaleisia muistikuvia.

Vaikka post-traumaattisessa stressihäiriössä voi joutua kokemaan äärimmäisen voimakkaitakin flash-backkeja ja elämään tilanteen uudelleen niin ihminen kuitenkin pysyy itsenään. DID-henkilö taas ei koskaan koe nitä takaumia, vaan joku toinen henkilö, persoona, hänen kehossaan. PTSD on yksi mieli yhdessä kehossa, DID on monta mieltä yhdessä kehossa. Ja kaikilla omat muistot, toiveet, halut, luonne ja temperamentti. Eikä välttämättä tietoisuutta siitä että he jakavat kehon. Tuo "Jänis ulvoo" oli melkoinen ennätys. Naisella siinä oli yli 70 sivupersoonaa.

Mitkä tai minkä tyyppiset kokemukset altistavat näille DID ja PTSD -ilmentymille niin, että nuo kaksi poikkeavat toisistaan jo erilaisista kasvuolosuhteistaan alkaen? Vai onko enimmäkseen perimällä tekemistä sen kanssa, että kunkin "heikoin lenkki pettää", eikä se kaikilla ole sama.

Sybilissä oli tuhoava äiti.

Minusta tuhoavat ihmiset ovat sillä tavoin kiinnostavia, että mielelläni heitä kohdatessani keksisin keinon, jolla ottaa heistä "vahva niskaote" - noin kuvaannollisesti.

En osaa sano miksi toiselle tulee PTSD ja toiselle DID. Mutta DID-henkilöt ovat lähes poikkeuksetta kärsineet käsittämätöntä julmuutta niin pienenä, että minä ei ole ehtinyt kehittyä. Sivupersoonan kehittyminen on silloin normaali reaktio. Sivupersoona suojelee lapsen minää asioilta, joita hän ei pysty käsittelemään. Sivupersoona/-persoonat saattavat olla tietoisia varsinaisesta persoonasta mutta ei koskaan toisin päin. Kirjassa "Jänis ulvoo" pahoinpitelijä oli uhrin isä. Samoin suomalaisessa "Seitsemän sisarta" pahoinpitelijä on isä, mutta äiti mahdollistaa pahoinpitelyt ja seksuaalisen hyväksikäytön sekä harjoittaa henkistä väkivaltaa.

Niin joo, kehollinen viestintä lienee suuri osa eri identiteettien tunnuspiirteistä. Temperamentti todella näkyy ihmisen fyysisessä olemuksessa.

Olen lukenut Kampmanin kirjan "Et ole yksin", joka käsitteli sivupersoonien indusoimista hypnoosissa. Se oli paikoin aika hurjaa luettavaa, ja sai pohdiskelemaan jälleensyntymisen mahdollisuutta (vaikka Kampman itse taisikin selittää kaiken ihan luonnontieteellisen maailmankuvan puitteissa)... Ymmärtääkseni 70-luvulla, ainakin jenkeissä, jotkut tahot pyrkivät sivupersoonailmiön avulla todistamaan jälleensyntymisen.

Eeva Särkän "Seitsemän sisarta" kiinnosti minua lähtökohtaisesti vielä enemmän, koska se kertoo juuri spontaanista identiteetin jakautumisesta, ja vieläpä sivupersoonaisen omasta näkökulmasta, mutta lukukokemuksena se oli suunnilleen puolenvälin jälkeen vähän pitkästyttävä. Jotenkin olin odottanut, että eri identiteetit olisivat olleet selkeämmin tunnistettavissa jo tarinan alkupuolelta lähtien. Minulle jäi myös sellainen kuva, että tässäkin tositarinassa terapeutti, joka taisi olla Kampman, lopulta muotoili nämä erilliset identiteetit ja niiden elämäntarinat potilaan sekasortoisesta mielensisällöstä. Mutta ilmeisesti terapiasta oli potilaalle hyötyä, sillä tarinalla oli suht onnellinen loppu.

"Sybil" on luettavien listalla seuraavana. "Jänis ulvoo" jääköön viimeiseksi, koska oletan että se on näistä omaelämäkerrallisista DID-tarinoista kaikkein rajuin. Kirjastossa selailin sitä ja silmiini osui kohta, jossa kerrotaan yhden identiteeteistä mm. olevan kyvytön ilmaisemaan itseään kielellä. Se on kai se jänis.

Nämä on kyllä molemmat melko rankkaa tavaraa... En halua spoilata ja kertoa miksi kirjan nimi on Jänis ulvoo. Jos olet joskus kuullut jäniksen ulvovan niin se on aika karmean kuuloista. Joka tapauksessa en suosittele kirjoja iltalukemiseksi.

Löyty tämmönen. On varmaan tuttu jos olet googlaillut. http://mpddid.nettisivu.org/

Jänis ulvoo -kirjan päähenkilö, Truddi Chase sivupersoonineen, puolustaa kaikkien sivupersoonien oikeutta olla olemassa, eikä halua että niitä terapiassa pyrittäisiin yhdistämään yhdeksi persoonaksi.

Epilogissa terapeutti kirjoittaa, että "Joukkojen tapauksessa esikoinen on kuollut ja monipersoonallisuus päätetään säilyttää. Ratkaisu on merkinnyt joka persoonan kohdalla kasvavaa tietoisuutta muista jäsenistä ja osallistumista niihin tärkeisiin ja traumaattisiin kokemuksiin, joiden tuloksena persoonia alkoi syntyä. Joukon jäsenten keskinäinen kommunikointi on lisääntynyt, samoin kyky tehdä yhteistyötä. Tästä kirjasta tuli sekä katalysaattori että väline joka kannusti kaikkia toimivampiin keskinäisiin suhteisiin."

Mulla tuli nuorempana paljonkin tilanteita joissa ensiksi olin pää pilvissä ja jos en siten kyennyt pakenemaan tilannetta, räjähdin niin että muistikuvat olivat heikonlaisia, mutta olemassa kuitenkin. Nykyään kun räjähdän, niin se ei vaikuta muistikuviini yhtään. Tosin nykyään varoittamalla/uhkailemalla viimeistään toinen tajuaa jättää rauhaan.

Kun tavallinen kotirouva nostaa jenkkiauton perän ja kannattelee sitä minuutteja pelastaakseen lapsensa, ei paikalla ollut se sama rouva. Tiukan paikan tullen persoonan vaihto voi pelastaa.

Mua kyllä vähän häiritsee toi diagnoosi. (Tosin mua häiritsee kaikki diagnoosit)

Ällöttää miten jengin pää sekoitetaan, kukaan ei joudu vastuuseen ja sitten ongelma onkin kyseisen ihmisen pään sisällä. Sitten dumpataan lääkkeitä täyteen jotta hän jaksaisi ottaa vastaisuudessakin turpaan.
"Sille nyt ei vaan voi mitään* on sama kuin sanoisi: Mitä sitten?
En yhtään ihmettele koulusurmia kun kaikki ovat niin itsekeskeisiä etteivät yhtään mieti miten naapuri jaksaa. Yhteiskunta kannustaa vielä siihen globalisaation nimissä.
Siinä missä ennen tuettiin, niin nykyään holhotaan.

Uskokaa pois, vaikka veisitte metallihaarukatkin, niin koulusurmia ja muita vastaavia tulee tapahtumaan kiihtyvään tahtiin.
Mutta niistähän ei saa oppia mitään, terrorismia kun on. :/

Adrenaliiniryöppy on eri asia.

Se on polttoaine ei moottori. Se tahto joka saa valitsemaan toiminnan on persoonakohtainen. Tuota naista ei kukaan pitänyt taistelijana eikä taatusti treenannut mitenkään.