KESKUSTELU

Kyynelet poistavat stressihormooneja kehosta.

MIEHEN SURU
Juha Ruponen, Risto Räsänen

Surututkimuksen mukaan miehet surevat eri tavalla kuin naiset. Esimerkiksi useista miesten ja isien suruun liittyvistä tutkimuksista ilmenee isien surun ominaispiirteinä voimakas halu peittää ja tukahduttaa lapsen kuoleman jälkeiset todelliset tunteet muilta ihmisiltä sekä aktiivisen toiminnan käyttäminen selviytymiskeinona: miehet tyypillisesti välttelevät menetyksen kohtaamista ja ovat taipuvaisia kieltämään surun. Tähän samaan lopputulokseen päätyi pro gradu-tutkielmassaan "Isien suru ja surusta selviytyminen lapsen kuoleman jälkeen" myös Anna Liisa Aho.

Läheisen, tärkeänä pidetyn henkilön menetys on stressitekijä, joka vaikuttaa ihmisen kokonaisuuteen. Sairastumisriski erilaisiin fyysisiin ja psyykkisiin sairauksiin kasvaa ja kuolleisuusriski lisääntyy. Tutkimuksissa on raportoitu mm. mielenterveysongelmia, runsasta tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä, työnarkomaniaa, yksinäisyyttä, eristäytymistä ja parisuhdeongelmia. Grayn tutkimuksen mukaan isien itsetuhoinen käyttäytyminen lapsen kuoleman jälkeen näkyy myös surevien isien suurena kuolleisuustilastona.

Uudessa surututkimuksessa on erotettu feminiininen ja maskuliininen tapa surra. Tyypillistä naisten surulle on jakaminen kun taas miehet surevat yksin ja toimiessaan. Dokan ja Martinin tutkimuksen mukaan isien tunteiden ilmaiseminen on suorassa yhteydessä perinteiseen miehen rooliin sekä sosiaalisiin, historiallisiin, kulttuurillisiin ja uskonnollisiin odotuksiin, asenteisiin, normeihin ja näkemyksiin miehestä. Miehen perinteinen rooli on olla vahva, suojella vaimoa ja perhettä, jolloin omalle surulle ei ole sijaa.

Yhteiskunta on sirpaloitunut, yhteisöllisyys muuttanut luonnettaan. Kun työtahti työelämässä on erittäin kova ja pyritään suorittamisen kiihtyvään tehokkuuteen ja nopeuteen, myöskään tällöin ei surulle ole sijaa: surevan työmotivaation lasku ja keskittymiskyvyn heikentyminen voivat vaikeuttaa työssä selviytymistä merkittävästi. Surun välttäminen ja tukahduttaminen sekä menetyksen läpikäymättömyys saattaa pitkittyessään pahimmillaan johtaa fyysisiin sairauksiin, mielenterveysongelmiin tai vaikeuksiin arjenhallinnassa jotka puolestaan voivat johtaa edelleen syrjäytymiskehitykseen."


Ovatko siis itkevät, tunteensa avoimesti näyttävät miehet tasapainoisempia kuin ns. karskimmat veljensä? Todennäköisesti.

Tämäkin on vähän kaksipiippuinen juttu. Mitäpä jos näyttää tunteensa avoimesti, mutta ei vaan silti itketä?

Omasta mielestäni aivan ehdottomasti. Monet miehet ovat pulassa omien tunteidensa kanssa, kun niiden käsittely yhteiskunnassamme tuntuu olevan jonkinsortin tabu. Miksi mies olisi yhtään sen tunteettomampi kuin nainen? Ja kun mies ei osaa eikä edes saa muuten käsitellä tunteitaan, ne tulevat pintaan esimerksi alkoholin vaikutuksen alaisena.

Tässä kohtaa nousee karvat pystyyn. Jos mies ei voi kotona jakaa huoliaan, niin eikös silloin suhde ole jo päin honkia?
Kyllä ite olen ajatellut niin, että kotona ihmisen on saatava olla se mitä on, ja jos ei avoimesti voi iloita ja surra siippansa kera, niin mitä se sellainen elämä on.

Puolison nyt kuitenkin luulisi olevan melko korkealla tärkeimpien ihmisten luettelossa. Muuten sen vielä ymmärtää (kukapa sitä surujaan kaduilla huutelee), mutta jos parisuhteessa täytyy peitellä tunteitaan, niin hitto, itsensä häpeämisestähän siinä on kysymys ja uskalluksen/luottamuksen puutteesta.

DM

Näinhän se on. Suomi kuuluu edelleen väkivaltatilastojen kärkimaihin Euroopassa ja kulttuuriimme on perinteisesti liitetty käsitys juron hurtista miehestä joka ei puhu eikä pussaa - saati itke! Ei ole sitten ihme, että tunteet ovat purkautuneet nyrkin tai kättä pidemmän avulla perheen parissa. Suomessa tehdään tilastojen mukaan, jälleen Euroopan mittapuuhun verrattuna, myös eniten itsemurhia..

Näitä karuja asioita mietiskellessämme saamme olla onnelllisia ja otettuja niistä suomalaisista miehistä, jotka omaavat niin paljon itsetuntemusta ja -luottamusta etteivät häpeile tunteitaan.

LittleAtlas: Ehkä väkipakolla puserrettua itkua tärkeämpää on kuitenkin näyttää ne tunteensa. Itku ei toki ole päätarkoitus, se vain saattaa olla vahvojen, pidättelemättömien tunteitten lopputulema

Kannattaa myös mainita vanha klishee, että ilo ja suru ovat lähellä toisiaan, eli itku ei kuulu vain suruun, vaan myös iloon.
Demonstroin:

Näimpä! Mutta tässä on jo vuosia sitten käynyt niin, että järki on ottanut niskalenkin tunteista. Kun tunteita ymmärtää ja tietää niiden tarkoitusperät niitä on helppo jopa kontrolloida. Itkeminen on turhaa. Ihmisen psyyke pystyy mitä kummallisimpiin suorituksiin.

Mottoni onkin: ongelma ei ole ongelma, ennenkuin teet siitä sellaisen!
Vaikka minulta lähtisi koti alta niin sitä ei tarvitse pitää ongelmana. Well näitä on ehkä vaikea pukea sanoiksi ihmisille, jotka ei ole tutkinut elämää syvällisesti.

[EDIT]

Jos haluaa saavuttaa tasapainoisen elämän on jokseenkin luovuttava liiallisesta tunteilusta. Tunteilu sekoittaa aivoja Tieteessä tunteilulle ei ole sijaa ja juuri tunteiden takia ihmiset ovat huonoja tieteentekijöitä, koska tunteet ovat häiritsevä tekiä. Itseleni on helppo päästä eroon tunteista jos niikseen tulee. Pitää vain ikäänkuin nähdä itsensä toisen silmin, eli toisisanoen pitää itseänsä objektina

Lainasit Ruponen/ Räsänen kirjoitusta aiheesta Surututkimus, joka käsittelee mm. feminiinistä ja maskuliinista surutapaa. Suomalaisen miehen ikiaikaiseen stereotypiaan ei ole kuulunut kyyneleiden vuodatus, ja vasta viime vuosikymmenen aikana aiheesta on yleensä alettu enemmänkin keskustelemaan. Lause ei siis ollut minun kannanottoni näide n tunteensa kivettäneiden miesten puolesta.

En osaa itkeä. Olen viimeksi itkenyt joskus lapsena. Enkä ole mitenkään yrittänyt kovettaa itseäni, itku vaan ei ole minulle luontainen tapa reagoida asioihin. Isovanhemman kuolemaa ja keskenmenoa pahempaa minulle ei ole sattunut, sitä en sitten tiedä miten reagoisin läheisemmän ihmisen kuolemaan. Luulen kyllä, että tuollainen on pikemminkin huono asia, sillä jos jotain todella pahaa tapahtuisi, olisi parempi osata purkaa tunteitaan kun painaa ne väkisin pois mielestä mielenterveyttä tuhoamaan.

Tunnistan kyllä itseni tuosta s&s&s:n jutusta. Itse asiassa aikanaan keskenmenon yhteydessä yritin toimia juuri kuin tuon esimerkin mies. Eli uppouduin töihin ja harrastuksiin ja pakotin asian pois mielestäni. Oli hyvin ahdistavaa, kun minun piti kuunnella vaimon mietteitä asiasta, hän taas purki tunteitaan juuri puhumalla asiasta. Olisiko sen voinut estää toimimalla toisin, miksi minä en saa lasta ja niin edelleen. Tuollaisia "turhia" kysymyksiä, joihin minulla eikä kenelläkään muulla ole vastauksia ja "turhaa" tapahtuneen vatvomista. Oikeaa mielipahan psyykkaamista minulle, joka mietin voiko tapauksesta oppia jotain vastaisen varalle ja jos ei voi, en sitä turhaan mieti (keskenmenosta ei voi oppia, se tapahtuu jos on tapahtuakseen useimmiten alkion perimän viallisuuden takia). No, varmasti tuollainen keskenmeno on naiselle paljon stressaavampi asia muutenkin.

Omasta mielestäni ihminen on tieteentekijänä hyvä nimenomaan tunteidensa takia! Luova ajatteluhan nimenomaan vaatii tunteita, kuten innostumista jostakin uudesta asiasta. Ilman tunteita meillä ei olisi minkäänlaista motivaatiota kehittää uusia asioita, koska kaikki olisi täysin yhdentekevää.

Mielestäni itselläni paras metodi tunteiden käsittelyssä on ollut hyväksyä omat tunteet, oli niille syy mikä tahansa. Tällöin niitä voi ajatella vain tunteina, jotka muuttuvat ja saattavat mennä ajan kanssa ohi. Myös vaikeimpien tunteiden käsittely helpottuu, kun ne on ensin hyväksynyt.

Ajattelu ja tunteilu ovat täysin eri asioita. Ajattelu ja mielikuvitus ovatkin tieteenteossa parhaat työvälineet. Minulla on motivaatiota tehdä vaikka mitä, vaikka kaikki on minulle loppujenlopuksi yhdentekevää. Olen hyväksynyt, ettei meillä ihmisillä ole juuri merkitystä ja sehän on totta. Mutta silti haluan oppia uutta ja tietää kaiken mahdollisen universumista. Minulla itsensä kehittäminen paremmaksi on se syy elää.



Sitten kun lähtee pitämään hauskaa voi laittaa tunteet ON asentoon Tai silloin kun pitää kuunnella, kun joku purkaa sydäntään. Mutta muuten tunteet saisivat pysyä OFF asennossa Tunteita ei ole koskaan vaikea käsitellä, koska tiedän mistä tunteet johtuvat ja pääpiirteittäin kuinka ne syntyvät. Pitää ymmärtää omia aivojaan ja mieltänsä.

Tunteilu ja tunteminen kannattaakin erottaa. Mutta tuntea voi ja kannattaakin ilman tunteilua. Ihmisen motivaatio tehdä tiedettä on halu tutkia ja kehittää uutta tai vaikkapa itseään kuten kirjoitit. Halu taas on tunne, vai mitä? Mikäli kaikki olisi täysin yhdentekevää, ihminen tuskin tekisi yhtään mitään. Ei millään pahalla, mutta väite, että kaikki olisi täysin yhdentekevää, kuulostaa aikamoiselta tunteilulta.



Kerrohan vielä tarkemmin, miten voit pistää tunteet OFF asentoon? Tällöinhän joutuisit pistämään aivosi OFF asentoon, mikä taitaa merkitä vähintään aivokuolemaa.

Tunteiden käsittelyn helppous/vaikeus on henkilökohtainen juttu. Pelkästään aivokemian tunteminen tuskin riittää, koska emme koskaan pääse omista nahoistamme ja aivoistamme ulos, jolloin tilanteen tarkkaileminen täysin ulkopuolisin silmin olisi mahdollista.

Tripla, huomasin kyllä lainaavani lainaamaasi juttua.

On miehilläkin kyynelkanavat. Itken lähiomaisen hautajaisissa ja joskus surusta, mutta en oikein muutoin. En muista että olisi pitkään aikaan itkenyt. Vituttaa kyllä usein...

En minäkään muista milloin olisin itkenyt. Ehkä joskus peruskoulussa. Jos vaikkka satutan itseni pahasti, niin on kyllä huutaminen helpottanut huomattavasti. En ole muuten agressiivinen ihminen tai mitään sellaista.
Nauraessa on tullut vain vedet silmiin, mutta siihen se jääkin. Ehkä vain ego ei anna periksi itkemistä