KESKUSTELU

Haluaisin kuulla muiden lukijoiden kokemuksia - joko omakohtaisia tai lähipiirissä sattuneita - siitä miten ihmismieli voi harhautua ja alkaa tuottaa erilaisia omia sisältöjään kokemusmaailmoihimme. Tarkoitan siis ilmiöitä, kuten esimerkiksi hallusinaatiot ja harhakuvitelmat, joille on yhteistä se, ettei niillä ole olemassa todellisia vastineita mielen ulkopuolella, tai ei ainakaan sellaisenaan kuin ne kokijoilleen näyttäytyvät. Omat opintoni ovat hyvin läheisesti tekemisissä aivojen, mielen ja erilaisten mielenilmiöiden kanssa. Oppikirjoista ei voi kuitenkaan lukea juurikaan ilmiöiden kokemuksellisista puolista, vaan yleensä ainoastaan vain niiden syistä, seurauksista ja tyypillisimmistä ilmenemistavoista. Täyttäisin mielelläni tätä aukkoa varsinkin hallusinaatioiden ja harhakuvitelmien osalta, jotka lienevät eräitä mielenkiintoisimmista ilmiöistä, sillä ne näyttäytyvät ulkopuoliselle tarkkailijalle monesti outoina tai jopa täysin absurdeina, mutta ovat kokijalleen kuitenkin yhtä aitoja kuin mitkä tahansa havainnot todellisuudesta itsestään.

Voin aloittaa kertomalla omasta hallusinaatiokokemuksestani, joka sattui kun olin lapsi, kenties hieman alle kymmenen vuoden ikäinen. Tapahtuma on siis jo kaukainen, mutta kokemus laittoi pienen mielen aikoinaan sen verran ymmälleen, että muisto siitä on säilynyt melko selkeänä.

Tilanteessa itsessään ei ollut mitään sellaista erikoista, johon osaisin tarttua näin jälkikäteen, joka olisi luultavasti laukaissut hallusinaation. Olin menossa alakerrassa sijaitsevasta huoneestani yläkerran keittiöön. Lapsuudenkodissani yläkerrassa sijaitsee heti portaiden päässä myös olohuone, jossa vanhempani katsoivat televisiota. Oli jo ilta ja ulkona oli pimeätä. Keittiöön johtaa lyhyt käytävä, jota pitkin kävellessäni näin yhtäkkiä ympärilläni putoavan harvakseltaan ja hitaasti suuria, noin ilmapallon kokoisia, läpikuultavia vesipisaroita. Pisarat eivät olleet kuitenkaan aidon näköisiä, vaan jotenkin sarjakuvamaisia - kaksiulotteisia ja hieman kuin vaaleansinisestä kreppipaperista leikattuja. Samalla kuulin eteerisen naisäänen sanovan "täällä sataa". Koko kokemus kesti ehkä viitisen sekuntia ollen kuitenkin hyvin selkeä. Hallusinaatioon itseensä ei liittynyt mitään pelon tai epämiellyttävyyden tunnetta, mutta täysin vieras ja yhtäkkinen kokemus jätti tietysti melkoiseen ihmetyksen tilaan. Olin kuitenkin jo sen verran vanha, että ymmärsin, että kokemuksen kaikessa kummallisuudessaan oli oltava jostain arkitodellisuuden ulkopuolelta. Pysähdyin hetkeksi ihmettelemään ilmiötä, mutta koska se katosi lähes heti, kun oli alkanutkin, eivätkä vanhempani näyttäneet huomanneen yhtään mitään erikoista, en tullut avanneeksi suutani aiheesta sen kummemmin. Muistan kuitenkin kysyneeni vanhemmiltani, jotka näkivät olohuoneen ikkunoista paremmin ulos, satoiko ulkona kenties, mutta en muista varmuudella mitä sain vastaukseksi.

En vaivannut päätäni sen kummemmin aiheella, eikä siihen varmaan olisi ollut syytäkään. Myöhemmin tulin opintojeni ohessa nimittäin törmäämään tietoon, jonka mukaan aina kymmenestä prosentista jopa useaan kymmeneen prosenttiin ihmisistä vailla mitään psyykkistä sairautta kertoo kokeneensa jonkilaisen hallusinaation joskus. Omalla kohdallani kokemus ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi, vaan koin lapsuuden aikana jonkinlaisen hallusinaatiokokemuksen vielä kahdesti, mutta tähän kokemukset sitten jäävätkin. Näistä, ja kokoluokaltaan aivan toisenlaisesta tapauksesta, kun ystäväni sairastui äkillisesti vaikeaan harhaluuloisuushäiriöön, saatan kuitenkin kirjoittaa myöhemmin lisää, kun katson ensiksi kuinka paljon aihe kiinnostaa teitä muita, ja kuinka paljon ketjuun kertyy muiden kokemuksia. Jos siis sinulla on mitä tahansa kokemuksia aiheeseen liittyvistä ilmiöistä, niin kirjoita ihmeessä jutulle jatketta.

Kyllähän noita on näkyny.

Ja tuntunu. Onneksi on nyttemmin lääkitys kohallaan.

Tuskin löytyy ihmistä, joka olisi noilta säästynyt.

Ns. eideettiset ilmiöt on yksi ja oliko tuo alle 10 vuotiaat muksut, joiden maailmaan ne kuuluvat. Niitä ei taideta pitää varsinaisina hallusinaatioina. Epäilen, että aloittajan muistelema kuuluu näihin eideettisiin ilmiöihin. Joillain kuulemma jatkuvat vielä aikuisiälläkin. Tietysti voi olla, että näitä eideettisiä ei enää tunnusteta.

Ei tarvita kuin lievä aivokalvon tulehdus tai pitkä unettomuus, niin jo alkaa tulla seuraa. Myös hämärän aiheuttamat hahmottumisvirheet ovat suosittuja.

Noin yleisesti ottaen. Terve ihminen (siis henkisestikin) ei yleensä tee numeroa parista hallusinaatioista.

Ollessani korkeintaan kymmenvuotias, heräsin yöllä ääneen, joka oli kuin vesipisarat olisivat harvakseltaan tippuneet tuvan lattialle. Aikani sitä kuunneltuani menin tuvan puolelle ja herätin äidin. Äiti nousi sängystä ja valojen kanssa tutki mistä vettä tiputti.
Ei löytynyt lammikoita lattialla, eikä mitään sellaista, josta tiputusääni olisi voinut syntyä ja sitten lakkasi sekin ääni.
Äiti meni sänkyynsä. Jonkun ajan kuluttua tiputusääni alkoi taas kuulua, mutta en enää välittänyt siitä.

Oltuani noin neljäntoista ikäinen, olin yksin kotona. Olin ulkona lueskelemassa kun kuulin musiikkia vintistä. Se tuntui kuuluvan sen nurkan kohdalta, jonka alapuolella tuvassa oli ollut sänky, jossa isänisäni oli nukkunut eläessään. Samaa musiikkia kuulin myöhemmin oltuani tuvassa sisällä ja se kuului jälleen vintistä siltä kohdalta, jonka alapuolella isänisäni oli nukkunut.
Radio oli ollut kiinni kummallakin kerralla ja vintti oli avoin. Sinne ei siis ollut rakennettu huoneita.

En tiedä, olivatko tämä harhaa vai mitä. Tiukasti ovat ainakin jääneet mieleen.

Nuo "harhat" voisivat elämäntarinassani kopsutella aasinsiltaa pitkin ja helposti liittyä tuolloisiin tapahtumiin siinä talossa, aivan kuten sekin äskettäin teurastajalta karannut sonni, joka oli liittynyt peuralaumaan. Harhanomaiset muistikuvani saisivat elää tarinoissani sukuni ihmissuhdeasioista, joista ei puhuttu minun vanhempieni tai heidän aikalaistensa eläessä.

Joskus ankean sumuisena iltana, katu- ja satunnaisten ajovalojen täplittäessä hämäryyttä olen nähnyt kookkaan mustan hahmon. Tiedän toki, että kyse lienee sumuseinään heijastuneesta kuvasta, joka saattaa olla jopa oma kuvajaiseni. Silti yksinäistä pimeässä vaeltajaa näky vähän kammottaa: olisiko se sittenkin vieras toisesta ulottuvuudesta vai olenko lukenut ja suoltanut liikaa tieteistarinoita?

Ollessani alle 5-vuotias näin kultaisen sammakon jota yritin käsin pyydystää, se sukelsi hyvin pieneen vesilätäkköön ja katosi. Liittyy ehkä Grimmin satuihin joista kovasti pidin.
Ystäväni kertoi nähneensä lapsena ikkunasta, keskellä kaupunkia, ritarin ratsastavan ohi täysissä varusteissa.
Ei liene kovin epätavallista että lapset näkevät harhoja.

Mä putosin kerran lappupäissäni 6 tuntia lattian läpi poikittain ja näin itteni peilistä pikseleinä. Frendit näytti itseltään, kaikki tuntemattomat näyttivät valtavilta duplopalikoilta. Katsellessani metsää parvekkeelta, huomasin kuinka puut olivat selvästi hyväntuulisia ja ne heiluttivat minulle.

Sittemmin tulin järkiini.

Nassikkana kun asuin maalla, minun piti kouluaamuisin kävellä n. 500 metriä metsäpolkua pitkin linja-autopysäkille. Suunnilleen puolivälistä tuota polkua lähti vanha kärrypolku paikalle, jossa oli joskus aikoinaan ollut lato. Kerran, aikaisin aamulla kouluun lähdettyäni näin tuon kärrypolun keskellä pyörätuolissa istuvan vanhan miehen, joka tuijotti minua vihaisesti, ja miehen seurana oli husky tai susi joka murisi minulle suu vaahdossa. Lähdin itku kurkussa juoksemaan kohti pysäkkiä, enkä katsellut taakseni.

Ketään siellä ei todellisuudessa voinut olla. Asuttiin sen verran korvessa, että lähimpään naapuriin oli matkaa vähintään 10 kilometriä.

Suunnilleen saman ikäisenä muistan ainakin kaksi kertaa selvästi nähneeni jotain, mitä ei todellisuudessa (?) lienee ollut, tai mitä eivät ainakaan muut nähneet.

Toisen näistä olen mielessäni selittänyt valveunella, toisesta en osaa sanoa mitä se oli. Sillä kertaa olin tajuissani.

Vastaavia harhoja en muista/tiedosta enää aikuisiällä kokeneeni.

Minä kohtasin lapsena muutaman kerran kauniin tyylikkään amerkialaistyylisen naisen joka oli lempeän kiinnostunut minusta jutellessamme keskenämme. Oikeasti mitään sellaista ei voinut oikeasti olla.

Kauneinta Suomalaista hallusinaatiota, Leevi and the Leavings
http://www.youtube.com/watch?v=0FSMEKzSCsc