KESKUSTELU

Kaksi kokemusta psykiatrisista hoitolaitoksista Ruotsissa ja Suomessa.

1) Kysyttäessä ylilääkärin mielipidettä "vihanneksille" (C-osasto) parhaasta mahdollisesta hoidosta, epävirallinen vastaus oli: konepistooli. Virallista en tiedä.

2) Vanha nainen odotti tuskaisena poikansa soittoa, ja päivittäin henkilökunta kutsui hänet "puhelimeen", koska "nyt poika soittaa". Kun nainen nosti käsisuihkun korvalleen, avattiin kylmävesihana.

Päätin pyrkiä muille aloille.

Koulukiusaaminen jatkuu "luonnollisena" darwinismina ja vahvuuden korostamisena. Se on yksi orjaluonteen ominaisuus. Ylenpalttinen "vahvojen pöydät"- ja globalisaatiojaaritus EU-hengessä ei eroa mitenkään "kansallinen etu" -jargonista. Ollaan siis yhtä aikaa nationalisteja ja internationalisteja.

Halu sitoutua ja säilyttää samalla yksilöllisyytensä on pysyvä ongelma. Eksistentialismi ei ole vastaus ongelmaan vaan eräs sen kuvaus. Jopa tiukin deterministi vaatii oikeutta "omaan" mielipiteeseensä tässä kysymyksessä. Samoin "nöyrin" palvelija on lujimmin sitoutunut ryhmäänsä, jota ei salli nöyryytettävän.

http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2012/01/1484528/tassa-ne-ovat---maailman-masentavimmat-ammatit-loydatko-omasi

Tuleeko tämä sinulle yllätyksenä? Jonkun se on tämäkin homma tehtävä.

Sivumennen sanoen on joskus kiinnostanut että miten sellainen ihminen ollenkaan katsoo elämänsä mielekkääksi joka arvottaa jonkin ryhmän, aatteen tai kokonaisuuden tärkeämmäksi kuin oman itsensä. Mutta hänhän on tietenkin siirtänyt "egonsa" tuohon laajempaan kokonaisuuteen ja sen vuoksi sitä sitten puolustetaankin hampaat irvessä ja verissäpäin.

Eihän tuo mikään suuri oivallus liene, mutta tuntuu että olen nyt saanut vähän enemmän vihiä siitä minkä takia ihmiset ajautuvat lahkoihin tai ylläpitävät sivullisesta aivan mahdottomalta vaikuttavia katsomuksia ja näkemyksiä, tai orjuuttavat itsensä jollekin ryhmälle.

Miksiköhän se ego sitten pitää siirtää pois omasta itsestä. Tietysti jos syntyy melko itsettömänä johtuen ympäröivästä kulttuurista tai tietynlaisesta psyykkisestä yksinkertaisuudesta, niin mitään omaa egoa ei ole alunperinkään vaan on vain yhtenäisego. Lapsesta lähtien jonkinlaista perus-erillisyydentunnetta koettuani ja joskus jopa kärsittyäni en oikein ymmärrä hölkäsen pölähtävää joukkotunteesta, siitä että ei tiedosta olemassaoloaan kauhean merkittävästi vaan sitä vaan olla möllöttää kuin yhtenä soluna kudoksessa. Jos se nyt sitten edes niin on. Kun en tiedä.

varmaankin yhteenkuuluvuuden tunne. miljoona suomalaistahan kirjaimellisesti sekoaa, kun on jääkiekon MM-kisat. harmi ettei sellaista empatiaa koskaan koeta nk. tärkeiden asioiden kohdalla esim. kun on kyse kansakunnan hyvinvoinnista, vanhustenhoidosta, peruspalveluiden lakkauttamisesta jne..

Sanos muuta. Kansan on aina pitänyt saada leipänsä ja sirkushuvinsa, mutta tärkeistä asioista he eivät piittaa. Niitä pohtimaan he järkkäävät muutaman ihmisen virkoihin ja toimiin, ja sitten kun kaikki menee päin helvettiä haukutaan että nyt sitten tuli valittua väärät tyypit, omaa etuaan ajavat paskat. Vaikka kyllä ne tyypit ihan sitä samaa väkeä ovat kuin nekin jotka ne sinne valitsevat.

Zapata-leffassa tajuttiinkin muistaakseni tämä että kuka tahansa voi humaltua vallasta, joten se on ihan sama kuka siellä huipulla heiluu.

Kyllä, olemme kaikki terveitä. Ja siksi on tervettä mieltää myös esim. narsismi terveelliseksi. Eli ei voida kaikki olla terveitä ja samalla erilaisia. Jotenkin se menee silleen, että erilaisuus on vain näennäistä.

Sosiaalisissa, ainakaan pinnallisissa suhteissa ei kukaan tietenkään kerro mieltävänsä kaikkia esim. narsisteiksi. Ei se silti sitä tosiasiaa muuta.

Kyllä kaikki riippuu materiasta. Kehosta johtuu masennuskin. Äkkiä ajateltuna on outoa, että masennuskin on vain tervettä.

Ääritilassahan ne asiat sairaaksi muuttuvat.

Normaali ihminen voi olla joissakin asioissa ja tilanteissa narsistinen. Mutta jos on sitä kokoajan, on narsisti, eli häiriintynyt eli sairas. Samoin alakulo voi olla hetkittäistä ja on eri asia kuin sairaus nimeltä masennus. Ilmeisesti myös jatkuva hillitön hyvänolon ja "vauhdikkuuden" tunne voikin olla haitallista eli maniaa. Ja sairastahan siitä tulee sen takia jos siinä "ei olla köyhiä ei kipeitä" ja täten pannaan vaikka viimeisetkin säästöt iloisesti menemään jonkin idioottimaisen hankkeen vuoksi.

Satunnaisia manian puuskia sitten voinee nimittää vaikka flow-tilaksi, eli ihminen luovassa tilassa saa ekstaasin fiiliksin aikaiseksi erinomaista tulosta. Mutta ei kenenkään päänuppi kestäisi olla siinä samassa tilassa jatkuvasti. Olettaisin.

Tuo minun ajatus on, että ollaan sellaisia koko ajan. Ei meikä ota uskoakseen, että joku esim. lähtee kehitysmaihin tekemään työtä muuta kuin ensisijaisesti aivan itsekkäistä syistä. Se että joku kertoo sosiaalisen paineen takia lähtevänsä sinne esim. auttamisenhalusta, ei siis minua vakuuta.

Tai että isovanhemmat eivät ajattele muka ollenkaan muita kuin söpöliini höpönassu lapsenlasiaan, eivätkä ollenkaan itseään. Kun joku kertoo tekevänsä jotakin muiden takia ... alkaa minulla soimaan hälytyskellot eli epäilyn pimelipomit. (Ja alkaa yleensä myös naurattamaan.)

Alakulo tai masennus on itselle selvä merkki siitä, että jotain tarttis tehdä toisin. Usein depiksessä oleva alkaa etsiä siihen syitä itsensä ulkopuolelta ja saattaa siksi polkea paikallaan vuosikaudet, jopa hautaan saakka.

Perinteisessä mielessä jos käytämme käsitettä narsisti, esim. tuo Maija on narsisti, olen mielestäni pöljä, ellen ymmärrä että ei se maija ole yhtään minua narskumpi, että mitäs meen ja provosoidun maijasta... minun reaktiostanihan siinä on ainoastaan kyse ei lainkaan maijasta.

Maijaa en voi, eikä luojan kiitos minun tarvitsekaan kyetä "muuttamaan", mutta itseni voin "muuttaa" ja siinähän onkin yhdelle ihmiselle riittävästi hommia.

Minä taasen ajattelen ja tunnen niin, että kun kerran aiemminkin on kestänyt olla siinä tilassa jatkuvasti, niin kestää sen aina. Eli lapsena olimme sillä tavalla elinvoimaisia, että ei tarvittu kuin piskuinen kuralammikko ja elo oli kuin lottovoittajalla.

Mutta lapsuudessa se onkin voinut mennä sikäli pieleen että kun on elänyt jollain tavalla häiriintyneen ihmisen vaikutuspiirissä, ei ole pystynyt kehittämään sitä suhteellisuudentajua ja itsevarmuutta jonka turvin voi aikuisena sanoa kärsimystä ympärilleen levittäville ihmisille että kiitos ei, minä en ala sinun manipuloitavaksesi. Risautetut ihmiset hakeutuvat ihmissuhteisiin joissa he risautuvat liikaa. Ei heitä oikein voi siitä moittia kun eivät he paremmastakaan mitään tiedä. Maailma on ihmiselle juuri sellainen kuin hän sen kokee olevan, ja jos sanoo esim. toistuvasti väkivaltaisen ihmisen mukiloitavaksi päätyvälle että voit valita toisinkin, hän ei ymmärrä että mistä hän voi valita toisin. Hänelle ei ole olemassa mitään muuta kuin juuri ne ihmiset jotka ovat hänelle pahasta, ja ne paikat missä noihin ihmisiin tasan taatusti törmää.

Jotkut pääsevät kierteestä eroon, mutta se vaatii kyllä melkoisesti energiaa, oivalluskykyä ja varmaan välillä suoranaista pirullista luonteenlaatuakin että oppii laittamaan vastaan. Esim. kiltit ihmiset jotka ovat koko elämänsä taipuneet ja passanneet milloin ketäkin kertovat että sitten kun he alkavat sanomaan ei, syntyykin melkoinen sotatila kun mitä parhaimmat ystävät ja rakkaimmat läheiset pöyristyvät siitä etteivät enää saakaan niitä luontaisetuna pitämiään palveluksia mitä aiemmin on saanut. Sisimmässään he ovat saattaneet halveksua liian nössöä ja luonteetonta läheistään, mutta eivät he sitäkään sallisi että tämä alkaa kehittää omaa tahtoa.

Ja siinä vaiheessa on äärimmäisen tärkeää että kiltti ihminen ei suostu kuuntelemaan mitään narskujen narskutusta että sinäkin olet vain yksi meistä, itsekeskeinen ja omaa etuasi ajava kusipää.

Tottakai me kaikki ajamme omaa etuamme, teimme mitä hyvänsä. Biologiakin jo pakottaa siihen. Alistetuksi tulemisesta eroon pyrkivän ihmisen pitää vain hetkeksi unohtaa se jatkuva pähkäily että kyllä minäkin olen niin kamalan inhottava ihminen kun kehtaan haluta täsmälleen samoja asioita kuin muutkin, eli ajatella itseäni ja elää itseäni varten. Sitten kun alkaa helpottaa ja jonkinlainen itsevarmuus on löytynyt, sen jälkeen voi sitten filosofoida ja mietiskellä ihmiskunnan yleistä itsekkyyttä ja sen sellaista.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa assosioiden. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Kiitos ajatuksistasi.

Tuo on juuri pointtini, jo se pakottaa siihen. Enpä ole tainnut täällä nähdä montaakaan kirjoitusta siitä, että tottakai me kaikki ajamme omaa etuamme. Jotenkin se ns. kuuluu ikäänkuin salata ja kuitenkin käytäntö perustuu yksilön omaan etuun. Me saatamme tutkia muita eläimiä hyvinkin tarkkaan, omallemme olemme ikään kuin sokeita.

Halu lokeroida esim. toiset mielenterveysongelmaisiksi ja sairaiksi ei ymmärtääkseni avita ketään. Sehän on jo tullut ilmaistua, että toki Kela yms. systeemit tarvitsevat lokeronsa.

Miten esim. sekin on oma etu, että käyttäytyy alistuvasti? Sitä taas ei voi varmasti tietää toisen puolesta. Joillakin on ehkä vahva usko että muutoin jää kokonaan ilman jotain kivaa. "Laiskuuttaan" sitten mielummin alistuu ja tulee tyytyneeksi puolivillaiseen.

Jep. Kaikilla on omanlaisensa tavat selviytyä elämässä. Ja jotkut hakevat merkillisiä huvituksia. Joku saattaa esim. harjoittaa asfalttisukellusta eli ottaa jatkuvasti turpiinsa koska kokee että saa sitä kautta jotain arvokasta - osoitettua älykkyytensä ärsyttämällä toista ihmistä niin paljon että hän turvautuu primitiivireaktiossaan fyysiseen väkivaltaan. Kun kerran juttelin chatissa tuollaisen ihmisen kanssa hetken en voinut olla ihailematta jollain jännällä tavalla sitä että joku kykenee ihan mihin tahansa, vaikka ottamaan turpaansa jos se häntä huvittaa.

Mutta ovatko tuollaiset tavat elää ja olla sitten välttämättä kauhean rakentavia ja järkeviä, tuskin.

Silloin kun ihminen on tyytymätön urautuneisiin tapoihinsa edetä elämässään hänelle olisi syytä olla apua saatavissa. Vaikeaksi asia tietysti muuttuu jos joku ei katso olevansa avun tarpeessa, ja jatkaa selkeästi itsetuhoista tai jopa muita ihmisiä tuhoavaa toimintaansa. Missä vaiheessa ympäristö saa puuttua väkisin? Oman itsensä suojelun merkeissä tietysti aina tottakai, mutta miten paljon ihmiseltä saa itseltään ottaa määräysvaltaa pois oman elämänsä suhteen jos hän ei halua muuttua?

Kaikenkaikkiaan täällä kuitenkin jokainen elää ensisijaisesti itseään varten, ei sitä pääse yli eikä ympäri millään selittelyillä ja vetoamisilla. Toki jos on kuolemankielissä voi ajatella että miten ne minun lapseni pärjäävät ilman minua, mutta hyvinvointivaltiossahan kyllä pärjätään ja itsehän se kuoleva ne lapsensakin laittoi maailmaan koska halusi tehdä lapsia ja täten se mikä vaikuttaa velvollisuudelta tai jopa uhraukselta oli alunperin oikeus, oikeus lisääntyä. Tai mahdollisuus.

Tuskin ovat. Silti jokin järkevälta tuntuva motiivi turpiin ottajalla on, ehkä yritys välttyä tuntemasta heikkoutta. On ikään kuin pakko purkaa paineita, joita välttely synnyttää. Eikä sekään ole kovin kaukaa haettuua, että kaikki eivät helpolla siedä hyvää oloa, siihenkin kun on totuttava.

Itsetuhoisuus sallittua. Ympäristö puuttunee kun mitta on täys, mutta ketään ei voi toinen muuttaa. Joo, ympäri ei pääse. Voi ajatella sitä pärjäämistä, muttei voi pärjätä niiden puolesta.

Kuolema on jotain sellaista, että siitä olisi terveellistä puhua just niinkuin se ilmenee. Ehkei esim. "tuo kauhea nuoriso" olisi elämän ja ehjänä pysymisen suhteen niin välinpitämätön ja tyhmiä riskejä ottava.