KESKUSTELU

Miten se on määritelty häirioksi jos se on pysyvä piirre?

Tuota jos persoonallisuus on geneettinen ominaisuus niin eikö tällöin voitaisi puhua myös persoonallisuusvammaisuudesta? Jos taas persoonallisuus on ympäristöstä opittu käyttäytymistapa niin eikö se silloin muutu ympäristön mukaan? "Kehittää persoonallisuushäiriön" viittaisi jälkimmäiseen, missä se ei silloin häiriö vaan sopeutuma sairaaseen ympäristöön.

Jos lapsella ei voi olla, eikä ihmisellä syntyjään pers.häiriötä, kovin menee mielenkiintoiseksi että mistä niitä pers.häiriintyneitä sitten putkahtelee mikäli persoonallisuus on geneettinen ominaisuus. Pitänee osata erotella persoona pers.häiriöstä. Kenenkään persoona sinänsä ei ole alunperin häiriintynyt, mutta siihen voi matkan varrella tulla moinen mutka? Vähän kuin koivuntaimi on vain koivuntaimi ja kun se lähtee siitä kasvamaan, siitä voisi tulla nätti komea koivupuu, mutta sitten lehmälauma talloo sitä pari vuotta ja sen jälkeen koivu kasvaa aivan ihmeelliseksi väkkyräksi.

Tallottua koivua ei enää normaaliksi saa, mutta voisikohan pers.häiriintyneen jotenkin aivopestä tai persoonana hajottaa ja koota uudelleen?

Lukekaa tästä perusasioita niin jatketaan sitten.

Persoonallisuushäiriöiden olennainen piirre on jo nuorella iällä ilmennyt ja itsepäisen jäykkä kokemisen tai käyttäytymisen tapa, joka aiheuttaa henkilölle kärsimystä tai on hänelle muuten haitallinen. Eri persoonallisuushäiriöissä ongelmana voi olla tapa havainnoida tai tulkita itsen tai toisten tunteita ja ajatuksia, tunneilmaisujen voimakkuus tai häilyvyys, alttius impulsiiviseen käytökseen ja vuorovaikutuskyvyn vaikeudet.

Nuorella iällä...? Jatkuvasti on saanut lukea väitteitä että lapsella ei voi olla pers.häiriötä. Milloin se nuori ikä sitten alkaa jos se ei tarkoita lapsuutta? Murrosiässä?

Miten lainatun tekstin perusteella voi erottaa milloin on kyse Asperger-piirteisyydestä ja milloin persoonallisuushäiriöstä, kun kumpaankin liittyy käyttäytymisen jäykkyyttä? Assi ei kärsi pakkomielteisyydestään (ei ainakaan ennen kuin ympäristö laittaa hänet kärsimään)? Assin motoriset ongelmat ja aisti-yliherkkyydetkö toimisivat erottimena? Entä jos samalla henkilöllä on sekä assius että pers.häiriö, milloin tietää mikä sitä friikkiä tällä kertaa riivaa...

Eikös se näin ole, että Asperger-tyypeillä ei taida olla kykyä käsitellä tiettyjä asioita "normaalilla" tavalla. Lapsiltahan tuo aspergerilaisuus kuitenkin luotettavimmin saadaan selville.
Esim. ujo vetäytyvä ujo lapsi voi hyvinkin ymmärtää muiden kehonkielen ja kasvonilmeet. Niin ja tämä häiriöalkuinen käytös voi siinä lapsuudessa hyvinkin joustaa ajan saatossa, ennekuin sitten lopulta uraudutaan siihen tiettyyn tapaan käsitellä asiat. Eikös se näin mene?

Mutta jos lapsella olisi piirteet eristäytyvästä, narsistisesta, estyneestä ja vaativasta persoonasta samaan aikaan, niin erottaisikohan kukaan luotettavasti tuota tilaa aspergerista, mikäli vielä muutama ahdistuneisuushäiriö jylläisi taustalla?

En tiedä löytyykö erotusdiagnooseista minkä verran netistä, mutta kirjastossa on aika hyvin kirjallisuutta aiheesta.

Diagnostiikan merkitys unohtuu lääkäreiltäkin.
Etsivä löytää internetistäkin.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tunne

En tosin lyö penniäkään kiinni sen puolesta että kykenisitte ymmärtämään korrelaatiota, mutta hei! ainakin yritin.

Sitähän sanotaan, että ensimmäisen ikävuoden vuorovaikutuskokemukset ovat niitä tärkeimpiä ja muovaamat suhdettamme maailmaan, itseemme ja toisiin ihmiseen ratkaisevalla tavalla. Toisaalta ihan vauvana koko persoonakin on vasta muotoutumassa, joten siinä vaiheessa se ei kait vielä varsinaisesti voi häiriintynyt ollakaan. Joten: persoonallisuushäiriö varmaan alkaa tosiaan oireilla jopa jo silloin, kun persoonallisuus vasta kehittyy. Voidaan siis sanoa hyvinkin, että sen merkkejä voi ilmetä hyvinkin varhain ja lapsuudessa, mutta silti se on ehtinyt kehittyä vasta syntymän jälkeen. Toki myös sillä genetiikalla on osuutensa siten, että kaikille samatkaan kokemukset eivät tuota samanlaisia ongelmia, vaan toiset ovat niiden negatiivisille vaikutuksille alttiimpia. Ihan kuten kaikille ei tule keuhkosyöpää tupakoinnista.

Niinpä tietenkin. Pitää olla valmis rakennelma että voidaan todeta että paska tuli.

Miten niin? Ilmiselvästi olet hankkinut tietoa, josta luot uusia oivalluksia ja jonka ilmaiset hyvin elävästi.

Öö... tänks, kai.

Kyllähän tämä tällaista nojatuolifuntsailua kumminkin on. Jos jotkut ilmiöt koskettavat edes tavalla tahi toisella omaa itseä, niin väkisinkin niitä asioita alkaa tutkimaan ja miettimään. Tai ei tietysti kaikki niin tee, mutta minua on paiskattu sillä hulluudella että olen erittäin kiinnostunut nimenomaan ihmismielen kommervinkeista ja koe-eläimenä eli havaintokappaleena tulee käytettyä omaa itseä ja lähipiiriä, tai ihan ketä vaan jonka aivoituksiin vaan tavalla tai toisella pääsee käsiksi (median kautta).

Tässä hyvää pohdintaa aiheesta:

http://www.netn.fi/297/netn_297_rauh.html



Niin, tuossahan se ristiriita on. Kun hoidetaan mielen " sairautta" hoidetaan ihmisen sairaaksi määriteltyä kokemusmaailmaa, tai hänen omaa kokemustaan henkisestä huonosti voimisestaan, ja kuitenkin, aika ristiriitaisesti, tämä ihmisen subjektiivinen kokemusmaailma tavallaan sivuutetaan nykyisessä oireisiin ja lääkkeisiin keskittyvässä psykiariassa.

Sitä minäkin oon yrittänyt, mutta ajatus ei ole noin sujuvaa kuin sinulla. No, en valita, minullakin on tavoitteeni ja kirjoittamalla ajattelu on tehokkaampaa kuin päässään pyöritteleminen.

Erityisesti noiden persoonallisuushäiriöiden suhteen närästää se että osa niistä tuntuu olevan oikeastaan hyväksyttäjä silloin kun ne asettuvat mukavasti limittäin yhteiskunnassa sillä hetkellä arvostettujen teemojen kanssa. Ja mietityttää että voiko ikinä saada pers.häiriötä ns. ominpäin, vai onko alkusysäyksenä aina se että on jo jonkin aiemmin häiriintyneen ihmisen mielivallan alla.

Olen ymmärtänyt nyt että jos oma vanhempi tai muuten elämään voimallisesti vaikuttava taho sattuu ilmaisemaan esim. narsistisuuttaan patologisena ja pakonomaisena valehteluna ja asioiden suurenteluna, ei ole mikään ihme jos tuollaisen ihmisen vaikutuspiirissä sairastuu itse sillä tavalla että lopputuloksena on niin paranoidi epäluuloisuus kaikkea ja kaikkia kohtaan ettei yksilö pysty uskomaan yhtään mihinkään.

Eli siis

Epäluuloiselle persoonallisuudelle on ominaista laaja-alainen muihin ihmisiin ja heidän tarkoitusperiinsä kohdistuva epäluulo. Epäluulon vuoksi henkilön on haluton uskoutumaan muille, ja hän voi tulkita viattomatkin huomautukset tai tapahtumat itsensä kannalta uhkaaviksi. Hänen on vaikea antaa anteeksi ja hän saattaa toistuvasti ja perusteetta epäillä puolisoaan tai partneriaan uskottomuudesta.

(http://www.terveyskirjasto.fi/terveyski ... i=dlk00407)

Koska länsimaisessa kulttuurissa ja varsinkin tässä maassa on luontevaa, hyväksyttyä ja arvostettua olla skeptikko, ei kukaan välttämättä ihan ensimmäiseksi tule ajatelleeksi että ihminen on jotenkin häiriintynyt kun hän on "terveen kriittinen". Raja tässäkin asiassa on varmaan hiuksenhieno.

Tätä ei nyt tule ymmärtää sillä tavalla että minun mielestäni olisi jotenkin väärin olla kriittinen ja epäileväinen kun esitetään oikein lennokkaita ajatuksia ja hatusta tempaistuja ideoita. Epäilyä olisi tarvittu vuosisatojen varrella moneen otteeseen. Lapsenuskon toitottaminen tänäpänä tympäisee itseänikin. Mutta jos ihminen ei pysty uskomaan yhtään mihinkään, tai ennenkaikkea jos hänen aikansa 24/7 kuluu sen kyttäämiseen mitä kaikki muut tekevät ja mitähän kaikenlaisia salattuja tarkoitusperiä heillä onkaan, niin ei hyvin mene. Oikeastaan tuossakin häiriössä on mukana aimo annos narsismia, sikäli jos epäilijä kuvittelee että kaikki tekevät juttujaan ja sanovat asioita vain hömpöttääkseen epäilijää itseään. Eihän se nyt niin ole.

Koska yhteiskunta on tieteen puolella, ei uskontojen, ei tuossa ylemmässä lainauksessa ole korostettu sitä että epäusko nimenomaan abstraktien asioiden suhteen kuten uskontojen olisi äärimmäisessä tilassaan sairasta. Ehkäpä näitä terveyskirjastoja laativatkin ovat saaneet enemmän tarpeekseen uskomisesta kuin epäuskosta, kun uskomisesta ikäänkuin "rangaistaan" enemmän, eli sehän on aivan skitsoa:

Psykoosipiirteisessä persoonallisuushäiriössä henkilöllä ilmenee skitsofreniaa (ks. «Skitsofreenistyyppinen häiriö»1) sairastaville henkilöille ominaisia kokemuksia ja uskomuksia ilman, että kyseessä olisi kuitenkaan varsinainen skitsofrenia. Hän voi kokea toisten eleiden viittaavaan häneen (suhteuttamisajatukset), uskoo vahvasti taikauskoon, selvännäköön tai muuhun maagiseen ajatteluun, hänellä voi olla epätavallisia havainto-, depersonalisaatio- (ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)»2) ja derealisaatiokokemuksia, hän on usein ulkonäöltään tai pukeutumiseltaan erikoinen, usein epäluuloinen ja sosiaalisesti eristäytyvä.

Kuinkahan laajamittaisesti luonnonkansojen jäsenet voitaisiin diagnosoida em. häiriöstä kärsiväksi, eläväthän he varsin maagisen maailmankuvan "riivaamina".

En todellakaan liputa uskontojen puolesta, mutta hivenen tosiaan vaikuttaa siltä että epäusko on ok (olkoon vaikka paranoidian puolelle menevää), kun taas uskovat ovat aivan tyystin pimahtaneita. Jotta tiede, siis lääketiedekin, olisi neutraalia, kannattaa vähän tsekkailla aina silloin tällöin ettei sinne lirahda asenteellisia arvoasetelmia sekaan. Ei uskominen ole sen sairaampaa kuin epäuskominenkaan, jos ei mennä liiallisuuksiin. Vaikka onhan se toki minunkin mielestäni narsismin huippu että joku uskova kuvittelee että koko maailmankaikkeuden luonut taho kyttää nimenomaan hänen olemisiaan ja tekemisiään. Onko siinä sitten suuruus- vai pienuusharha meneillään... Pienuusharha siinä mielessä jos harhainen ihminen kuvittelee itsensä oikein mitättömäksi vertaamalla itseään tuollaiseen hypoteettiseen superego-jumalaan.