KESKUSTELU

Näin talvisodan 70-vuotis päättymisen pohdiskeluja.

Monet sotaveteraanit kertovat ympäri maailmaa samaa
tarinaa että pelko on aika hallitseva ennen taisteluihin ryhtymistä, mutta taistelun alettua pelko ikäänkuin väistyy ja tilalle tulee tietynlainen taisteluhurmos ja kuolemanpelko katoaa.

Onko tämä jopa ihmisluontoon vuosituhansien aikana iskostunutta käyttäytymistä?

Onko naisilla tämä sama ominaisuus?

Eipä etulinjassa olevalla sotilaalla ole paljon vaihtoehtoja jäljellä. Se edesauttaa ajattelumaailman yksinkertaistumista ja pelon käsittelyyn jää vähemmän aikaa.
Naisilla ihan sama juttu.

Ai vähän niinkuin alat tekemään jotain mielenkiintoista hommaa, kuten vaikkapa olet rakentamassa grilliä tiilistä, niin unohdatkin kaiken murheen mitä aikaisemmin tapahtui.

Silloin kun keskittyy johonkin ja tekee jotakin, niin sitä ei ehdi murehtia mitään.

Oma selviytyminen kai ratkaisee. Ehkä nämä ihmisaivojen alemmat lohkot ratkaisevat? Adrenaliinia varmasti sotilailla on suonissaan tuossa tilanteessa.

Toki koulutuskin vaikuttaa. Harvemmin huonostikoulutettu armeija on pärjännyt. Nykyarmeijat tarjoavat psyk.palveluita, ainakin jälkeenpäin. Mutta sotilaan tehtävähän on hoitaa homma, eikä välittää seurauksista. Tämä sotilaan tulee tietää, kun sille tielle lähtee.

Varmasti jokainen joka on tappelussa ollut tietää miten erilainen tunne on ennen tappelua ja tappelun aikana.
Odottaminen on pahempaa, kuin itse tapahtuma.

Niinhän se usein on.

Esirippukauhuksikin sitä kutsutaan. Kun sitten esitys alkaa jää epäröinti pois.
Minulla on ajoon lähtiessä usein jännittynyt tunne mutta ei vähääkään enää matkalla.

Hyvin huonoissa olosuhteissa pelko voi jäädä päälle.