KESKUSTELU

Valehteleminen on ollut aina ja tulee olemaan todella suosittua, jos pelaa oikein voi antaa itsestäsi oikean pyhimyksen mielikuvan itsestäsi, muummoassa poliitiikot ovat tässä oikeita mestareita.

Mutta jos mietitään tarkemmin, ei valehteleminen totuutta tietenkään muuta, ehkä se voi antaa pientä helpotusta jos ei tiedetä totuutta, mutta karu totuushan tulee ainakin suurimmissa asioissa julki... niin kuin kaikkien rakastaman Kreikan kanssa on nyt käynyt.

Valehteletko sinä lainkuuliainen kansalainen muille?
Jos valehtelet, meitä kiinnostaa kuulla parhaat tarinasi.

Sekin on myös mielenkiintoista, miksi valehtelemisen "taito" on säilynyt sukupolvesta toiseen, varmasti niin kauan kuin älyä on riittänyt, onhan siitä hyötyä, onhan elämä yhtä perseen nuolemista päivästä toiseen...

En usko.

Valehtelijoiden tarinoita en ainakaan usko.

Jonkin verran. Huijaan itseäni, aiheutan hallaa itselleni – aliarvion itseäni ihan varmuuden vuoksi. En oikeastaan voisi elää itseni kanssa, jos hyödyntäisin tätä taitoa.
Aika karua.

Valehtelulle on muitakihn nimiä. Yleensä sitä sanotaan kohteliaisuudeksi ja joskus huomaavaisuudeksi.

Harvoin on syytä valehdella, usein jätän kertomatta, lasketaanko se valehteluksi?

.

Saatan joskus luoda vaikutelmia, jotka eivät ole täysin totta.
Eli harhautan, mutta en välttämättä valehtele suoraan.

Ehkä kyseessä on se, etten halua aina paljastaa itseäni.
Jostain syystä.

Tilastollisesti ihminen valehtelee joka 5 lauseessa valkoisia valheita tai jättää totuuden kertomatta. Joten suurin osa tähän vastenneistakin on jo valehdellut.

Totta kai! Varsinkin hieman väritetty totuus on usein niin paljon viihdyttävämpää kuin tylsät realiteetit.

Nuorempana valehtelin paljon enemmän saadakseni elämääni mielenkiintoa, mutta myöhemmin valheellisesta todellisuudesta (oma luonteeni, ihmissuhteiden ideaalit) tulikin se oikea - elämäni lähti kehittymään juuri siihen suuntaan, joksi olin sen alun perin valheellisesti kuvaillut.

Kohteliaisuudet, kuten todettu, ovat usein ainakin hieman oman todellisen mielipiteen vastaisia. Jos joku henkilö, josta pidän, on epävarma vaikkapa ulkonäöstään, esitän varmasti jonkin kohteliaisuuden, vaikken olisikaan täysin sitä mieltä. Kohteliaisuuksilla on sellainen kumma ominaisuus, että ne tuntuvat itsessään kaunistavan vastaanottajaansa mukaisikseen.

"Valehtelen" myös itselleni olevani rohkeampi kuin olen yms. juuri siksi, että voin kehittyä tuota tavoitetta kohti. Onhan tunnettu tosiasia, että valehtelija alkaa jossain vaiheessa itsekin uskoa omiin valheisiinsa.

En näe valehtelemista mitenkään moraalittomana niin kauan, kuin se ei esimerkiksi tuhoa ihmissuhteita, eikä minua erityisemmin loukkaa se tieto, että minullekin varmasti valehdellaan jatkuvasti. Sitä paitsi jotkut valheet ovat niin syvällä ihmisen psyykessä, ettei hän itsekään tiedä valehtelevansa.

Eikö pikemminkin se ole tylsempää, ettei pyritä ilmaisemaan ajatuksiaan totuudellisemmin? Että tavallaan vähän sinnepäin puhe on ajanhaaskuuta, kun vois olla mikä on. Kukaan kun ei ole ihmistä kummempi itsekään.

Pakkohan se joskus välillä on vähän valehdella, ei elämässä muuten pitkälle pötkisi. Pyrin minimoimaan valehteluni, oikeastaan sellainen päin naamaa tietoinen ja suora valehtelu tuntuu aina pahalta, riippuen valheen laadusta niin jopa niin pahalta etten siihen edes pystyisi. Poliisisedälle saattaisin voida valehdella enempikin, mutta sekin olisi vaikeaa ja tuskallista. En nauti valehtelusta. Joskus vain on pakko. Tai ei välttämättä pakko mutta asioiden sujuvuuden kannalta erittäin kannattavaa.

Koska en pidä valehtelusta, käytän enemmän sitä että jätän sanomatta jotain olennaista tai annan jotenkin ymmärtää ehkä vähän väärin, vaikken varsinaisesti valehtelekaan. Se jostain syystä on helpompaa..

Mikähän olis sellanen pakko? En esim. pidä valehteluna ettei viitsi avautua kaikille tai että ylipäätänsä on päiviä, jolloin ei kiinnosta puhua kuin säistä. Mutta pointtini oli, että on tylsempää - ilman vapaata itseilmaisua. Jo lapsena tuli ihmeteltyä, kuinka paljon ihmiset jaksavatkaan puhua, kertomatta oikeastaan mitään. Sellasta oli kuolettavan tylsää kuunnella.

Maalma olisi aika mielenkiintoinen, jos kaikki puhuisivat aina totta. Oikeat mielipiteet täräytettäisiin päin naamaa, kysyttäessä kerrottaisiin kaikki rikokset ja perversiot. Saattaisi mielikuva tutuista muuttua aika rankasti.

Aika harva asia on absoluuttisesti totta, omien uskomuksien pitäminen totuutena vasta valheellista onkin.

Omia uskomuksia juuri pitää totuutena - todellisuutena, sitä vain ei välttämättä huomaa. Vaikka perustelisi millä tahansa tutkimuksilla ja enemmistön mielipiteillä omia ajatuksiaan, ovat ne silti omia aivoituksia. Ja kuka voi rehellisesti sanoa toisen valehtelevan, eikö pikemminkin niin, että sellaisessa on kyse luulemisesta tai tuntemisesta.

Miksi se olisi valehtelemista jos tuttava esittelee uutta kretonkiaan ja kysyy että miltä näytän ja vastaa hänelle että näyttää ihan hyvältä, mutta ei kerro että ajatuksissa vilahtaa mekkos on ok mutta naamas on kuin petolinnun perse...?

Sitä informaatiota mitä ei haluta, kaivata tai kysytä ei pidä ääneen lörpöttelemän. Haluaisin mielelläni tämän sisäistää itsekin, mutta syntymävikaisena asiassa on ollut ongelmia.